Lauantaiaamusta asti, tai ehkä jo perjantai-illan Mamma mia! -sessiosta Nannanderin kanssa, olen ollut loistavalla tuulella. Hyräilyttää, kävellessä tekee mieli hypähdellä, nauran ääneen kadulla. Lauantaina se purkautui ensin luistelemiseen ja illalla hauskaan ravintolakierrokseen työkavereitten kanssa. Valvottu yökään ei saanut minua pahalle tuulelle tai morkkikseen, vaan sunnuntaina hykertelin tyytyväisyyttä elämääni pyjamapäivänä ja katsoin Jeevesin ja Woosterin ekaa tuotantokautta.

Kuvittelin, että tällainen positiivisuusaalto lähtee nyt viimeistään maanantaiaamuna, viikon ikävimpänä päivänä, mutta kitit kanssa! Täällä se on vieläkin! Olen melkein pelottavan hyvällä tuulella ja täynnä energiaa. Työmatkalla tyrskähtelin nauramaan eri jutuille ääneen, ja ohjaussessio ohjaaja nro 3:n kanssa aamukahvin merkeissä sai sekin minuun vain lisäpontta. Kun vain saisin kanavoitua tämän hyväntuulisuuden työntekoon enkä tuhlaisi sitä perhosista ja kukkaniityistä ja lomamatkasta ja väitöstilaisuudesta haaveiluun, niin hyvä olisi.

Usein tällaisten positiivisuuspätkien jälkeen seuraa aallonpohja, jota nyt jo vähän irvistellen odotan. Mitä korkeammalta putoaa, sitä enemmän sattuu ja syvemmälle uppoaa. Ja nyt olen kyllä aika korkeiden pilvien päällä, mistä lie johtuukaan. Mutta enpä murehdi sitä nyt, vaan nautin tästä olosta. On niin kovin paljon kivempaa olla hyväntuulinen kuin pahalla päällä.

Tänään tapaan kummityttöni jälleen, joten ihan vielä en ole tulossa tämän positiivisuusaallon kyydistä pois.

Olen Mamma mian! takia hyräillyt Abba-potpuria mielessäni, mutta tänään muistin tämän aikoja sitten kuunnellut klassikon, joka joskus ennenkin, vuosia sitten, toimi kuvaamaan tällaista olotilaa. Vähän yltiöpositiivista, tiedän, mutta nyt jo kolmatta päivää minulla on tällainen olo. En ole varma, onko minulla tätä Sueden levyäkään enää tallessa. Pitäisiköhän etsiä se jostain..?

Advertisements