Elokuva Putoavia enkeleitä oli minusta hurjan hyvä. Se oli mielenkiintoinen kuvaus äidin ja tyttären suhteesta, sekä eräästä kulttuurihistoriamme kuuluisasta kirjailija-avioliitosta. Joskus vuosia sitten luin Lauri Viidasta enemmänkin, ja jotenkin elokuvan kuva Viidasta vastasi omaa mielikuvaani. Tommi Korpela näytteli minulle äänekästä, vetovoimaista Viitaa, jonka intohimo oli suomen kieli, joka oli pitkä ja näyttävä mies, jota ei voinut vastustaa.

Elokuvan jälkeen halusin lukea kirjan, johon se perustui, joten lainasin Aila Meriluodon Viita -elämäkerran Legenda jo eläessään -sarjasta (1974). Samalla lainasin myös Aila Meriluodon runokokoelman Varokaa putoilevia enkeleitä (1977), sillä en ole yksittäisiä runoja lukuunottamatta ikinä lukenut hänen teoksiaan.

Elämäkertaa lukiessani tajusin, että olen lukenut sen ennekin. Käsitykseni Lauri Viidasta on siis perustunut suurimmaksi osaksi siihen sekä yhteen luentosarjaan opiskelun alkupuolelta. Mielenkiintoista, miten mielikuva muuttuu ja sopeutuu: elokuvan nähtyäni olin varma, että se vastaa käsitystäni Viidasta, vaikka kirja kertoo kyllä hiukan erilaista tarinaa. Mielikuvani siis muokkautui sen mukaan, mikä sitä herätteli, ja muistin eri asioita eri yhteydessä, elokuvaa katsoessa ja kirjaa lukiessa.

Meriluodon kirja on subjektiivinen kuvaus taiteilijaperheen elämästä, jonka skitsofrenia rikkoo. Meriluoto pohtii paljon syitä ja seurauksia, jossitteleekin jonkin verran, ja kirjoittaa miehestään hieman nostalgisesti ja kaunopuheisesti. Hän muistaa paljon ikäviä ja pahoja osia yhteiselämästä, mutta ei kieriskele niissä. Hän olisi voinut kirjoittaa myös katkerana, mutta ei erehdy siihen lankaan. Ei Meriluoto omaa rooliaan väheksy, ja kyllä hän omista tunteistaankin kertoo, mutta pääpaino on Viidan kuvauksessa, niin kuin elämäkerrassa kuuluukin. Meriluoto on selvästi lukenut paljon aiheesta ja pohtii eri vaihtoehtoja, mistä Laurin sairaudessa oli kyse. Mutta myöntää:

Teoria on tietenkin aina teoriaa. Silloin kaikki oli elämää ja tapahtui parhaillaan.

Elokuvan ja kirjan Lauri Viita on ennenkaikkea nerokas sanaseppo. Minä en tiedä mitään skitsofreniasta, mutta ainakin tämän elämäkerran kirjoitusaikaan 1970-luvulla on sanoilla ja kielellä leikkimistä pidetty yhtenä skitsofrenian tyypillisistä oireista. Sitä Meriluotokin ihmetteli ja harmitteli, että Viidan erikoistaito tällä tavoin näyttäytyykin jonain tavallisena. Mutta tuskin se tavallista oli, vaan rakkautta kieleen, ja nimenomaan oikeakielisyyteen – Viita oli Meriluodon mukaan suorastaan ärsyttävyyteen saakka korjaamassa muiden kieltä.

Lauri sanoi itse, että hänellä oli omatoiminen suu: se puhuu itsekseen. [- -]

Opin itse tiedottomasti varsin tehokkaan tekniikan: lakkasin kuuntelemasta. Oli mahdottomuus kestää tuota kovaa, hedelmättömästi jauhavaa ääntä vuorokausikaupalla koko ajan mukana eläen. Joskus tosin tajusin paniikin vallassa, mihin olin luisumassa: en enää pystynyt kuulemaan Laurin parhaitakaan oivalluksia, joita niitäkin sentään tuli kaiken muuan lomassa.

Elokuva ei kertonut Viidan rajusta alkoholinkäytöstä. Kirja ja elokuva kuitenkin kertovat yhdessä tarinaa luovasta miehestä, jonka sairaus etenee vähitellen ja alkaa lopulta hallita koko perhettä. Molemmat kertovat myös rakkaudesta, joka on suurta ja vahvaa, mutta ei silti jaksa kestää aivan kaikkea. Omien sanojensa mukaan Meriluoto muutti Ruotsiin pystyäkseen irrottautumaan kunnolla. Silti minulle jäi tunne, ettei Viidan kaltaisesta aviomiehestä voi koskaan irrottautua kokonaan, sairauden tuomista ikävyyksistä huolimatta.

Olen lukenut Moreenin joskus vuonna nakki ja kevät, enkä muista siitä muuta kuin että sen jälkeen halusin asua Pispalassa, ja että olin kirjasta vaikuttunut. Täytyisi lukea se uudestaan, kun kerran löytyy omastakin hyllystä.

Meriluodon Viita-avioliittoa myöhäisempi runokokoelma Varokaa putoilevia enkeleitä oli minulle juuri niin hankalaa luettavaa kuin runokokoelmat aina minulle ovat. Osaa runoista en ymmärtänyt ollenkaan, osa niistä puhutteli kovastikin, vaikka minusta tuntui, etten ymmärtänyt niitäkään. Runoissa on paljon katsetta menneisyyteen, mutta myös kypsyneen, iäkkäämmän naisen pohdintaa elämästä ja rakkauksista.

Kesäyönunelmia on helppo kokea tässä maassa.

Niinkuin sekin kun juostiin saunasta järveen

ja löin polveni vesijohdon suukappaleeseen

ja sinä kamera vatsan päällä

yritit ottaa kuvaa valossa

joka vihjaisi jokaisen lehden nisäksi,

jokaisen oksan miehiseksi,

ja kissat tanssivat kivellä johon olit

veistänyt tärkeimpien naistesi takamukset.

Imperfektejä on helppo kokea tässä maassa.

Ylen Elävässä arkistossa on videoleikkeitä myös Lauri Viidasta. Kirjailijalla on myös oma nimikkoseura.

Aila Meriluoto (s. 1924) on edelleen elossa, mutta saa varmastikin ainakaan myös oman nimikkoseuran, näin luulen.

Advertisements