Watchmenin kanssa samaan aikaan luin toista yhtä hengästyttävällä tavalla mukanaan vievää kirjaa, enkä välillä tiennyt kumpaan tarttuisin, kumman tahdissa hengittäisin. E.L. Doctorowin Marssi (The March, 2005, suom. 2007) on hurjan hyvä kirja, jota suosittelen kovasti luettavaksi.

Marssi kertoo Yhdysvaltojen sisällissodan viimeisistä ajoista, kun Shermanin armeija kulkee läpi Etelän. En ole lukenut tuosta sisällissodasta kertovia kirjoja muita kuin Tuulen viemän, joten paikannimet toivat mieleen vain Scarlettin ja hänen vaiheensa. Nyt ne avautuivat kuitenkin kokonaan toisesta näkökulmasta, ja hyvin tehokkaasta sellaisesta. Marssi kertoo siitä ihmisten laumasta, joka kulkee armeijan perässä. Vapautettuja mustia, elämänsä menettäneitä etelävaltiolaisia, sotilaita, karkureita, haavoittuneita, haavoittumattomia. Lapsia, vanhuksia, naisia, miehiä – Doctorowin romaani on värikylläinen kuva sodasta ja sodan vaikutuksista.

[Fayettevillen] Kadut kuhisivat väkeä. Mutta sille, joka katseli ihmisten ja vankkureiden ja tykinlavettien, umpivaunujen, kevyiden rattaiden ja kahden hevosen vetämien kiesien ohikulkua, kävi selväksi, ettei liikkeellä ollut vain armeija, vaan juuriltaan repäisty kulttuuri, aivan kuin koko ihmiskunta olisi lähtenyt matkaan: mustat naiset ja lapset, jotka tarpoivat eteenpäin käsikärryjensä vierellä tai kiskoivat kuin juhdat kaksipyöräisiä rattaitaan, etelän valkoiset asukkaat hienoissa ylikuormatuissa vaunuissaan, jotka natisivat nyyttien ja sekalaisten huonekalujen painosta. Shermanin perässä tuleva etelän väki oli pakolaisia, jotka olivat lähteneet mukaan marssille, koska mitään muuta ei enää ollut jäljellä.

Doctorowin kaleidoskooppimainen kuvaus poimii marssista esiin koko joukon yksilöitä, joista osaa hän kuljettaa tarinansa mukana loppuun asti, osaa vain vähän matkaa. Eräs keskeinen henkilö on tietenkin itse Sherman, josta en ole aiemmin lukenut minkäänlaista kuvausta. Valkoinen orjatyttö Pearl on eräs kirjan tärkeimpiä henkilöitä, jonka ympärillä liikkuvat monet muut. Minua kiehtoi kuitenkin eniten tuomarin tytär, hieno etelän nainen Emily Thompson, jonka elämän sota kääntää kokonaan ympäri. Hetkessä hän unohtaa kasvatuksensa, asemansa ja sen, mikä hän on, ja lähtee hoitamaan pohjoisvaltiolaisia sotilaita erääseen marssilla liikkuvaan sotilassairaalaan. Jossain vaiheessa Emily näkee oman muutoksensa ja katuukin, mutta paluuta entiseen ei ole. Sota on muuttanut koko Etelän, ja sota on myös muuttanut Emilyä itseään. Emilyn rukous jäi kaikumaan mieleeni onnettoman rakkauden tuskaisena lauluna:

Rakas Jumala, ole hyvä ja auta minua; vielä nytkin, jos hän tulisi takaisin ja etsisi minut käsiinsä, minä juoksisin hänen luokseen. Niin todella tekisin.

Emily rakastuu lääkäri Wrede Sartoriukseen, joka on vähintään yhtä kiinnostava hahmo. Hän on täydellinen viilipytty, nerokas lääkäri ja aikaansa edellä kokeiluissaan. Emily näkee miehen kyvyttömänä tuntemaan mitään, mutta kyllähän lääkärilläkin tunteet ovat. Kirjan etuliepeen tekstin mukaan Sartorius on esiintynyt jo Doctorowin aiemmassakin romaanissa nimeltä Vesilaitos. Se varmaankin menee lukulistalleni, sillä haluan kovasti tietää Sartoriuksesta enemmän. (Jos tästä kirjasta tehtäisiin elokuva, Daniel Craig voisi näytellä Sartoriusta.)

Marssin monet kasvot ja elävä kuvaus pyörivät mielessä päivisin, kun yritin keskittyä töihin. Tämäkin oli niitä kirjoja, joiden viimeisen sivun jälkeen oli pakko vain istua hiljaa paikallaan pieni hetki, katsella kansikuvaa ja tasata mieltä. Kerrassaan hieno kuvaus.

Marssi on arvostelu esimerkiksi HS:ssa ja Kirjavinkeissä.

Advertisements