tammikuu 2009


Minä nappisilmänä.Ja sit tää sai taas vinkin ja syöksähti kirjastoon ja niinpä tää luki taas Neil Gaimania. Ja sit tää sai turkoosit napit silmikseen.

Neil Gaimanin tuotannosta olen toistaiseksi lukenut melko vakavia, mutta sitäkin lujemmin minuun kolahtavia Sandman-sarjakuvia, sekä ihanan hyväntuulisen Tähtisumua -fantasiaromaanin. Coraline varjojen talossa (Coraline, 2002, suom. 2003) oli hyvin erilainen kuin edelliset. Hyvälle tuulelle minä tästäkin tulin, mutta vasta lopussa, kun kaikki oli jo hyvin.

Coraline on nuorten kauhuromaani, jos nyt lähden genreyttämään. Kirja kertoo tytöstä nimeltä Coraline (ei Caroline, niin kuin häntä harmillisen usein kutsutaan), jolla ihan tavalliset vanhemmat, ja jonka elämä on joskus tylsänlaista ja yksinäistä. Vanhemmilla ei tunnu olevan koskaan aikaa tyttärelleen: ”En nyt ehdi, teen töitä, piirrä vaikka jotain.” Coraline löytää perheen talosta oven, joka ei johda mihinkään. Ja kuten kaikki fantasiaromaaninsa lukeneet tietävät, sellainen ovi on mahdottomuus. Kaikki ovat avautuvat jonnekin.

Coraline löytää maailman, joka on melkein kuin hänen oma maailmansa, mutta ei ihan. On toinen äiti, ja toinen isä, jaCoralinen kukka toinen koti, jotka kaikki ovat melkein kuin oikeita – mutta kaikkien silmien tilalla on napit. Tyhmempikin lapsi kuin Coraline tajuaisi, ettei kaikki ole kunnossa, jos hänelle ehdotetaan silmien vaihtamista nappeihin. Coraline joutuu taisteluun toista äitiään vastaan, ja selkäpiitä karmii.

Minua karmi juuri tuo silmien vaihtamisen ajatus. Silmät ovat jotain niin vahvasti omaa, niin oleellinen osa minuutta, ”sielun peili”, että napit niiden tilalla saa niskakarvat nousemaan pystyyn.

Ei Coraline silti oikeasti minua pelottanut, ei ollenkaan. Se oli helppolukuinen, hauska romaani, joka suorastaan vaatii tulla kuvitetuksi. Kirjasta onkin tehty kuvitettu versio, joka on ilmestymässä suomeksi kai piakkoin (Ellei ole jo ilmestynyt? En näin äkkiä löytänyt varmaa tietoa.), ja animaatioelokuvakin on tulossa ihan pian – jos joku tietää Suomen ensi-illan päivän, niin kertoisitko minullekin, kun en itse tietoa löytänyt? Elokuvantekijöillä on selvästi ollut liikaa aikaa, sillä leffan nettisivuilla on valtavasti tekemistä ja leikkimistä. Puutarhassa voi tehdä kukkia ja toisen äidin pikku työhuoneessa voi valita itselleen silmät.

Mustat ovat ehkä perinteiset, mutta minä valitsin Neil Gaiman -nörteille tarkoitetut kirkkaan turkoosit. Millaiset napit sinä valitsisit silmien paikalle?

Coraline varjojen talossa on arvostelu myös esimerkiksi Kirjavinkeissä ja HS:ssa.

Mainokset

Hui, viikon sisään on tullut parikin iloista ja samalla jännittävää uutista eli hyväksymiskirjeet ensimmäisiin kansainvälisiin konferensseihini. Kyllä vain, tämäkin tohtorikoulutettava astuu lähikuukausien aikana uuden askeleen alppipolullaan, ja esittelee näkemyksiään naisten työn historiasta ja kollektiivisesta muistista ihan ulkomailla asti. Nämä kuuluvat työhön siinä missä kotimaisetkin seminaarit, joten paras alkaa totutella (nyt jo) hurjasta jännityksestä huolimatta.

Molempia konferensseja odotan mielenkiinnolla, vaikka niistä on todennäköisesti tulossa melko erilaiset. Toukokuussa matkustan Tukholmaan pohjoismaista hyvinvointivaltiota ja työmarkkinoita käsittelevään konferenssiin. Heille olen luvannut tehdä aineistonmääriltään melko kunnianhimoisen seminaariesitelmän, jota varten pitää tehdä ihan hulluna töitä, joten tylsää ei tule tuossa huhtikuun tienoilla olemaan. Mutta onneksi esitelmäaiheeni on hyvin valittu, eli kaikki esitelmän eteen tekemäni työ edistää ihan suoraan v-kirjaa. Luulen, että konferenssissa on aika paljon historioitsijoita ja yhteiskuntatieteilijöitä, ja vähän jännittää miten selviän kysymyksistä ja kaikesta heidän seurassaan. Mutta ei se mitään.

Kesäkuun lopulla, juhannuksen tienoilla, matkustan Ateenaan ISFNR:n konferenssiin. Siellä on sitten kerronnan tutkijoita, joiden parissa olen – jos mahdollista – vielä epävarmempi kuin Tukholman fiksujen ihmisten keskellä. Mutta enpä anna tämänkään epävarmuuden haitata tahtia, vaan odotan innolla pääsyä Ateenaan jälleen. Tämä on pitkä konferenssi, joten mielenkiintoista kuultavaa ja uusia tutustumisen arvoisia ihmisiä on varmasti paljon.

Ateenan konferenssin järjestelytoimikunnalta on jo nyt tullut sekavia sähköposteja, joista päätellen järjestelyt tulevat olemaan melko, öh, kreikkalaiset. Mutta ainahan voidaan paeta Akropoliille tai jollekin saarelle, jos ei muuta keksitä.  Sinne lähtee yksi hyvä ystävä ja koko joukko tuttuja muutenkin, joten matkasta tulee varmasti mukava. Tänään olemme varanneet lennot ja majoituskin on puoliksi hoidettu, lähipäivinä sekin tulee sitten valmiiksi.

Toukokuiseen Tukholmaan sen sijaan lähden ihan yksin. Siinä pelossani minua lohduttaa luja uskoni pohjoismaiseen järjestelykykyyn ja puitteiden toimivuuteen. (Eli jos kaikki kaatuu kaaokseksi, voin luultavasti syyttää vain itseäni, konferenssin järjestäjistä se ei ainakaan tule johtumaan, heheh.) On kyllä kiva päästä Tukholmaan, kun on ollut vähän ikävä sinne. Viime reissusta on jo monta vuotta. Matkoja ja hotellia en ole vielä varannut, kun odottelen lisätietoja järjestäjiltä, mutta luotan sitten lähempänä ajankohtaa TallinkSilja-kontakteihini (virnistys), että joku lautta veden yli järjestyy. Lentämään en ala noin lyhyttä matkaa, ja sitäpaitsi haluan matkustaa Turun kautta, kun muistaakseni samoihin aikoihin avioituu eräs ystäväni ja jos hyvin käy, voin yhdistää nämä kaksi reissua, työn ja juhlat.

Näiden lisäksi sähköpostiin on tullut jo call for papers yhdestä kiinnostavasta konferenssista vuodelle 2010. Belgia, täältä tullaan 15 kuukauden kuluttua, kunhan ensin harjoittelen Tukholmassa ja Ateenassa!

Kuva ulkomaille lentävästä tohtorikoulutettavasta on lelukauppa Keltaisen murmelin sivulta.

Koskikaran HannaH kirjoittiThe Guardianin listasta, jossa on 1000 kirjaa, jotka kaikkien pitäisi lukea. Minähän luen niin paljon kuin ehdin ja voin, mutta arvelin, ettei lukulistani noudattele millään tavoin The Guardianin linjaa. Yllätyin kuitenkin positiivisesti, kun pikaselauksella löysin listasta 74 lukemaani teosta (pelkäsin löytäväni vain jotain parikymmentä tuttua). Hirmu paljon listalla tietenkin oli sellaisia, joista en ollut ikinä kuullutkaan, mutta lohdukseni myös paljon sellaisia, jotka aion lukea – ja myös muutamia, jotka olen joskus yrittänyt lukea, mutta ovat jääneet syystä tai toisesta kesken.

Olen lukenut hirmu vähän klassikoita, ja uutuuksista luen paljon enemmän kotimaista kuin anglosaksista kirjallisuutta. Siksipä tuossa listassa oli niin paljon mustia aukkoja minun kohdallani.

Sinänsä tuollaisen listan tekeminen on monin tavoin kyseenalaista, tietenkin. Mutta vielä kyseenalaisempaa on se, miksi kuitenkin uteliaana sorruin laskemaan oman lukuni. Pidän kirjapäiväkirjaa, olen pitänyt jo vuosia. En siitä huolimatta muista kaikkien kirjojen sisältöjä – ja kuten säännölliset lukijani ehkä ovat huomanneet – en aina muista lukeneeni jotain kirjaa, ennen kuin aloitan sen uudelleen ja vähitellen tunnistan tarinan. Mikä ihmeen tarve minulla on silti listata lukemiani kirjoja? Mitä tuo luku 74 antaa minulle?

Eipä oikeastaan mitään. Koko The Guardianin listasta sain lähinnä sen tunteen, että to read -listani on mahdoton ikinä suoritettavaksi. Juuri sen loppumattomuus onkin ehkä sen paras puoli.

Lauantaiaamusta asti, tai ehkä jo perjantai-illan Mamma mia! -sessiosta Nannanderin kanssa, olen ollut loistavalla tuulella. Hyräilyttää, kävellessä tekee mieli hypähdellä, nauran ääneen kadulla. Lauantaina se purkautui ensin luistelemiseen ja illalla hauskaan ravintolakierrokseen työkavereitten kanssa. Valvottu yökään ei saanut minua pahalle tuulelle tai morkkikseen, vaan sunnuntaina hykertelin tyytyväisyyttä elämääni pyjamapäivänä ja katsoin Jeevesin ja Woosterin ekaa tuotantokautta.

Kuvittelin, että tällainen positiivisuusaalto lähtee nyt viimeistään maanantaiaamuna, viikon ikävimpänä päivänä, mutta kitit kanssa! Täällä se on vieläkin! Olen melkein pelottavan hyvällä tuulella ja täynnä energiaa. Työmatkalla tyrskähtelin nauramaan eri jutuille ääneen, ja ohjaussessio ohjaaja nro 3:n kanssa aamukahvin merkeissä sai sekin minuun vain lisäpontta. Kun vain saisin kanavoitua tämän hyväntuulisuuden työntekoon enkä tuhlaisi sitä perhosista ja kukkaniityistä ja lomamatkasta ja väitöstilaisuudesta haaveiluun, niin hyvä olisi.

Usein tällaisten positiivisuuspätkien jälkeen seuraa aallonpohja, jota nyt jo vähän irvistellen odotan. Mitä korkeammalta putoaa, sitä enemmän sattuu ja syvemmälle uppoaa. Ja nyt olen kyllä aika korkeiden pilvien päällä, mistä lie johtuukaan. Mutta enpä murehdi sitä nyt, vaan nautin tästä olosta. On niin kovin paljon kivempaa olla hyväntuulinen kuin pahalla päällä.

Tänään tapaan kummityttöni jälleen, joten ihan vielä en ole tulossa tämän positiivisuusaallon kyydistä pois.

Olen Mamma mian! takia hyräillyt Abba-potpuria mielessäni, mutta tänään muistin tämän aikoja sitten kuunnellut klassikon, joka joskus ennenkin, vuosia sitten, toimi kuvaamaan tällaista olotilaa. Vähän yltiöpositiivista, tiedän, mutta nyt jo kolmatta päivää minulla on tällainen olo. En ole varma, onko minulla tätä Sueden levyäkään enää tallessa. Pitäisiköhän etsiä se jostain..?

Ehei, otsikosta huolimatta en aio kertoa, mitä valintoja olen itse tehnyt tässä viime aikoina, vaan mieli tekee kirjoittaa Ylellä tällä viikolla nähdystä elokuvasta Miss Austen Regrets (2008), joka sykähdytti minua niin kovasti, että katsoin sen Areenalta kahteen kertaan. Edelleenkään en ole ehtinyt lukea mitään Jane Austenin elämäkertaa, joten en osaa arvioida elokuvan vastaavuutta todellisuuteen. Ei se minuun sen takia uponnut, vaan koska elokuva oli kaunis.

Ensinnäkin, se oli kirjoitettu minusta hirmu hyvin. Lähteenä oli käytetty Austenin kirjeitä, mutta en tiedä kuinka suuri vaikutus niillä oli hienoihin lauseisiin. Ensimmäisellä katselukerralla välillä jopa pysäytin elokuvan ehtiäkseni kirjoittaa ylös ajatuksia. Jane Austen kuvattiin elokuvassa älykkääksi, nokkelaksi naiseksi, joka flirttasi aivan villinä kaikkien komeiden miesten kanssa, joita vastaan tuli – ja välillä myös niiden vähemmän komeiden, jos muuten sai tilaisuuden. Jane toteaakin veljentyttärelleen:

Olet viimein oivaltanut todellisen syyn siihen, etten ottanut itselleni aviomiestä. En löytänyt ketään, jonka takia olisin luopunut flirttailusta.

Elokuvan Jane Austen on nelikymppinen naimaton nainen, kukkeimat vuotensa siis jo elänyt. Hän on kirjoittamassa Emmaa ja aloittelee Persuasionia. Ja vaikka tilanne on mikä on ja hänen naimattomuutensa vallitseva tosiseikka, törmää hän jatkuvasti muiden arvosteluun torjumiensa kosijoiden vuoksi. Veljentyttö pitää häntä huonona neuvonantajana rakkausasioissa, koska täti ”ei tiedä mistään mitään, koska ei ole koskaan ollut rakastunut”. Ja äiti ja veli muistuttelevat, että ”jos olisit sanonut kyllä, meillä ei olisi nyt rahahuolia”. Kivoja sukulaisia.

Hyvän käsikirjoituksen lisäksi elokuvassa oli todella kauniita kuvia ja kuvakulmia. Joidenkin upeiden laajojen maisemakuvien lisäksi pienten kohtien kauneudelle annettiin tilaa. Kamera pysähtyi tapetteihin, kynttilänjalkoihin, paperipinoihin, kuivakukkiin ja muihin yksityiskohtiin. Kuvissa viivyttiin kasvojen iholla, silmäkulmien rypyissä, irronneissa kiharoissa, posken ja korvan kaaressa. Pukujen kankaat näkyivät. Samoin kuvissa näkyi, että Austenit olivat köyhiä – Cassandra-siskon huivissa oli jopa reikiä. Jane Austen oli neljäkymppinen nainen ilman ryppyvoiteita. Iloisena hänen kasvonsa silisivät, mutta surullisena silmien alle tulivat mustat pussit, rypyt näkyivät ja suupielien juonteita ei voinut ohittaa. Pääosaa esittävä Olivia Williams oli hyvä roolissaan.

Jane Austenin asema kuuluisana kirjailijattarena tuotiin esiin. Elokuvassa oli paljon ihmisiä, jotka ihailivat hänen romaanejaan, ja Mr Darcyn täydellisyyteen viitattiin pariin kertaan (toki kirjoihin viitataan paljon muutenkin, suoraan ja epäsuorasti). Austen teki tarinassa kuitenkin selväksi, että hänen kirjansa ovat fiktiota, ja todellinen elämä on jotain muuta. Sinänsä kyllä mielenkiintoista, että Jane Austenista tehty elokuva käsittelee samoja aiheita kuin hänen kirjansa: rakkauden, avioliiton ja rahan suhdetta sekä naisen valintoja näiden kesken.

Me teemme hirmuisen numeron siitä, kenet valitsemme, ja silti rakkaus kuolee ja raha katoaa. Jokainen nainen, vanhapiika, vaimo, leski… Jokainen nainen katuu. Siksi me luemme teidän [Austenin] sankarittaristanne, ja tunnemme taas olevamme nuoria, ja rakastuneita ja täynnä toivoa. Aivan kuin voisimme tehdä valinnan uudestaan.

En tiedä… Minua vain puhuttelee tarina naisesta, joka on mieluummin vapaa kuin naimisissa, vaikka sitten välillä kaduttaisikin. Vaikka toisaalta, en tiedä. Elokuva jätti vähän epäselväksi, oliko Jane Austen niin onnellinen kuin väitti olevansa, sillä surullinen pohjavire tuntui joka välissä. Voi olla, että Miss Austen Regrets löytyy jonain päivänä omastakin leffahyllystä, ehkä.

Kuvia lainasin täältä, täältä ja täältä.

Minä luen ihan liian vähän dekkareita. Vaikka pidänkin kirjojen maailmaan heittäytymisestä ja seikkailujen kokemisesta, seikkailen yleensä jossain fantasiamaailmassa tai historiassa tai todellisuudessa, joka ei muistuta omaa elinympäristöä. Dekkarit ja jännityskirjallisuus on yleensä minulle liian pelottavaa. Agatha Christiestä olen kyllä aikanaan nauttinut paljonkin, mutta lähelle omaa maailmaa tulevat jännärit tekevän olon levottomaksi. Niin kuin nyt tämäkin, Virpi Hämeen-Anttilan sinänsä kevyt ja helppolukuinen Sokkopeli (2007). Välillä aloin kuvitella jonkun seurailevan minuakin ikkunan takaa, ja teki mieli vetää verhot eteen. Mielikuvitukseni oli taas vähän vilkkaanlainen. En uskaltanut lukea kirjaa juuri ennen nukkumaanmenoa, vaan lueskelin silloin jotain vähemmän jännittävää. Sokkopeli olisi ehkä aiheuttanut unettomuutta, tai mikä vielä pahempaa, tullut uniin.

Sillä tämän dekkarin pahikseen en haluaisi törmätä. Tarina kertoo seitsemästä keski-ikää lähestyvästä ystävyksestä, jotka joskus muinaisessa nuoruudessaan olivat kehittäneet Comus -nimisen salaseuran. Comuksessa he leikkivät liveroolipelejä, ratkaisivat tehtäviä ja seikkailivat. Nyt he ovat alkaneet saada kummallisia uhkauksia, tarot-kortteja ja outoja lauseenpätkiä. Uhkaukset muuttuvat vakaviksi  ja alkavat sisältää tehtäviä kuin suoraan Comuksen ajoilta.

Viestien lähettäjä käyttää itsestään nimitystä Puuseppä. Hänen tehtävänsä ja arvoituksensa ovat täynnä menneiden aikojen mytologiaa, jumaltaruja, magiikkaa, numerologiaa, kansanperinnettä, kirjallisuutta ja ties mitä kaikkea. Juuri sitä kaikkea, minkä Hämeen-Anttila hallitsee loistavasti!

Tarinaan on upotettu vähän Helsinkiä, vähän romantiikkaa, vähän nykyajan kiireen ja stressin ja pinnallisuuden kommentointia. Jossain kohdin Hämeen-Anttilan voi tulkita olevan yhteiskuntakriittinenkin, sillai rivien välissä, mutta se jää sivuun kevyen ihmissuhdepelin ja laajan henkilögallerian ylläpitämisen ollessa tärkeämpää.

Sokkopeli viihdytti ja piti minua jännityksessä, ja se kai on dekkarin tarkoituskin. Jo kansikuvakin on sellainen, että minua alkoi paleltaa.

Ainoa ongelma on, että minunkaltaiseni tavislukija tippuu sarjamurhaajan kärryiltä kuin appelsiini: en olisi osannut ratkaista yhtäkään Puusepän tehtävistä, en millään. Vaikka Sokkopelin henkilöt joutuvat kokemaan aika kamalia asioita, he hanskaavat kaiken ihan tosi hyvin. He myös jatkavat arkipäiväänsä tilanteessa, jossa minä ainakin olisin jo poistunut maasta, tai ainakin vienyt lapseni muualle. He eivät tunnu aidoilta ihmisiltä ollenkaan! Miten kukaan voi muistaa noin järjettömän paljon runoja ja tarinoita ulkoa, osata yhdistää niitä entisiin ja ratkoa tehtäviä ilman kirjaston apua (kirjastoonhan Hermionekin olisi mennyt…)? Lukijaystävällisempää olisi ollut tehdä tehtävistä edes vähän helpompia, edes osasta. Comuksen jäsenet ovat kuin Suden vuoden Sari ja Mikko. Ehkäpä Hämeen-Anttila kirjoittaa tällaisiin henkilöihin itseään ja miestään? Minulle tulee alemmuuskompleksi, selvästi.

Monissa arvioissa Sokkopeliä verrataan Dan Brownin DaVinci koodiin. Sama tuli minullekin mieleen, ja muistaakseni kirjailija itsekin viittaa siihen jossain kohdin. DaVinci koodi on hyvinkin voinut toimia esikuvana tälle, samanlaista myyttistä henkeä ja tehtävien ratkomista kummassakin oli.

Voi muuten olla, että DaVinci koodi on edellinen dekkari, jonka olen lukenut, ja siitä on kamalasti aikaa. Jälleen kerran siis to read -listani pitenee: lue enemmän dekkareita, niin et pelästy jokaista niistä näin kovasti! Vai tottuuko dekkareiden tapaan rakentaa jännitystä? Vai onko jokainen rikos ratkaisuineen aina yhtä jännittävä?

Sokkopeliä on selvästi luettu paljon, sillä arvosteluja löytyy netistä runsaasti. HS on vähän samoissa tunnelmissa kuin minä, samoin Kirjavinkit, mutta Mainoskatkon Elegia on vähän kriittisempi.

Kirjan kansikuva on lainattu erään kaupan sivuilta.

Elokuva Putoavia enkeleitä oli minusta hurjan hyvä. Se oli mielenkiintoinen kuvaus äidin ja tyttären suhteesta, sekä eräästä kulttuurihistoriamme kuuluisasta kirjailija-avioliitosta. Joskus vuosia sitten luin Lauri Viidasta enemmänkin, ja jotenkin elokuvan kuva Viidasta vastasi omaa mielikuvaani. Tommi Korpela näytteli minulle äänekästä, vetovoimaista Viitaa, jonka intohimo oli suomen kieli, joka oli pitkä ja näyttävä mies, jota ei voinut vastustaa.

Elokuvan jälkeen halusin lukea kirjan, johon se perustui, joten lainasin Aila Meriluodon Viita -elämäkerran Legenda jo eläessään -sarjasta (1974). Samalla lainasin myös Aila Meriluodon runokokoelman Varokaa putoilevia enkeleitä (1977), sillä en ole yksittäisiä runoja lukuunottamatta ikinä lukenut hänen teoksiaan.

Elämäkertaa lukiessani tajusin, että olen lukenut sen ennekin. Käsitykseni Lauri Viidasta on siis perustunut suurimmaksi osaksi siihen sekä yhteen luentosarjaan opiskelun alkupuolelta. Mielenkiintoista, miten mielikuva muuttuu ja sopeutuu: elokuvan nähtyäni olin varma, että se vastaa käsitystäni Viidasta, vaikka kirja kertoo kyllä hiukan erilaista tarinaa. Mielikuvani siis muokkautui sen mukaan, mikä sitä herätteli, ja muistin eri asioita eri yhteydessä, elokuvaa katsoessa ja kirjaa lukiessa.

Meriluodon kirja on subjektiivinen kuvaus taiteilijaperheen elämästä, jonka skitsofrenia rikkoo. Meriluoto pohtii paljon syitä ja seurauksia, jossitteleekin jonkin verran, ja kirjoittaa miehestään hieman nostalgisesti ja kaunopuheisesti. Hän muistaa paljon ikäviä ja pahoja osia yhteiselämästä, mutta ei kieriskele niissä. Hän olisi voinut kirjoittaa myös katkerana, mutta ei erehdy siihen lankaan. Ei Meriluoto omaa rooliaan väheksy, ja kyllä hän omista tunteistaankin kertoo, mutta pääpaino on Viidan kuvauksessa, niin kuin elämäkerrassa kuuluukin. Meriluoto on selvästi lukenut paljon aiheesta ja pohtii eri vaihtoehtoja, mistä Laurin sairaudessa oli kyse. Mutta myöntää:

Teoria on tietenkin aina teoriaa. Silloin kaikki oli elämää ja tapahtui parhaillaan.

Elokuvan ja kirjan Lauri Viita on ennenkaikkea nerokas sanaseppo. Minä en tiedä mitään skitsofreniasta, mutta ainakin tämän elämäkerran kirjoitusaikaan 1970-luvulla on sanoilla ja kielellä leikkimistä pidetty yhtenä skitsofrenian tyypillisistä oireista. Sitä Meriluotokin ihmetteli ja harmitteli, että Viidan erikoistaito tällä tavoin näyttäytyykin jonain tavallisena. Mutta tuskin se tavallista oli, vaan rakkautta kieleen, ja nimenomaan oikeakielisyyteen – Viita oli Meriluodon mukaan suorastaan ärsyttävyyteen saakka korjaamassa muiden kieltä.

Lauri sanoi itse, että hänellä oli omatoiminen suu: se puhuu itsekseen. [- -]

Opin itse tiedottomasti varsin tehokkaan tekniikan: lakkasin kuuntelemasta. Oli mahdottomuus kestää tuota kovaa, hedelmättömästi jauhavaa ääntä vuorokausikaupalla koko ajan mukana eläen. Joskus tosin tajusin paniikin vallassa, mihin olin luisumassa: en enää pystynyt kuulemaan Laurin parhaitakaan oivalluksia, joita niitäkin sentään tuli kaiken muuan lomassa.

Elokuva ei kertonut Viidan rajusta alkoholinkäytöstä. Kirja ja elokuva kuitenkin kertovat yhdessä tarinaa luovasta miehestä, jonka sairaus etenee vähitellen ja alkaa lopulta hallita koko perhettä. Molemmat kertovat myös rakkaudesta, joka on suurta ja vahvaa, mutta ei silti jaksa kestää aivan kaikkea. Omien sanojensa mukaan Meriluoto muutti Ruotsiin pystyäkseen irrottautumaan kunnolla. Silti minulle jäi tunne, ettei Viidan kaltaisesta aviomiehestä voi koskaan irrottautua kokonaan, sairauden tuomista ikävyyksistä huolimatta.

Olen lukenut Moreenin joskus vuonna nakki ja kevät, enkä muista siitä muuta kuin että sen jälkeen halusin asua Pispalassa, ja että olin kirjasta vaikuttunut. Täytyisi lukea se uudestaan, kun kerran löytyy omastakin hyllystä.

Meriluodon Viita-avioliittoa myöhäisempi runokokoelma Varokaa putoilevia enkeleitä oli minulle juuri niin hankalaa luettavaa kuin runokokoelmat aina minulle ovat. Osaa runoista en ymmärtänyt ollenkaan, osa niistä puhutteli kovastikin, vaikka minusta tuntui, etten ymmärtänyt niitäkään. Runoissa on paljon katsetta menneisyyteen, mutta myös kypsyneen, iäkkäämmän naisen pohdintaa elämästä ja rakkauksista.

Kesäyönunelmia on helppo kokea tässä maassa.

Niinkuin sekin kun juostiin saunasta järveen

ja löin polveni vesijohdon suukappaleeseen

ja sinä kamera vatsan päällä

yritit ottaa kuvaa valossa

joka vihjaisi jokaisen lehden nisäksi,

jokaisen oksan miehiseksi,

ja kissat tanssivat kivellä johon olit

veistänyt tärkeimpien naistesi takamukset.

Imperfektejä on helppo kokea tässä maassa.

Ylen Elävässä arkistossa on videoleikkeitä myös Lauri Viidasta. Kirjailijalla on myös oma nimikkoseura.

Aila Meriluoto (s. 1924) on edelleen elossa, mutta saa varmastikin ainakaan myös oman nimikkoseuran, näin luulen.

Seuraava sivu »