Toistaiseksi paras pääsäryn ja migreenin kuvaus, johon olen törmännyt, on Ian McEwanin romaanissa Sovitus (Atonement, 2001, suom. 2002). Siinä brittiläisen, yläluokkaisen perheen äiti Emily Tallis on kärsinyt pahasta migreenistä koko ikänsä. Migreeni pakottaa hänet toistuvasti vuodelepoon ja on tehnyt hänen suhteensa lapsiinsakin etäiseksi. Migreeni hallitsee, sillä päänsäryn iskiessä muu maailma mustenee.

Emily Tallis vertaa päänsärkyään nukkuvaan eläimeen. Kipu on jotain melkein kosketeltavaa. Ehkä sen muuttaminen konkreettiseksi tekee siitä hallittavamman.

Aivojen oikeassa ylänurkassa oli raskas tunne – kuin nukkuvan, kerälle käpertyneen eläimen liikkumaton paino – mutta kun hän kosketti päätään ja painoi sitä kädellä, paino tuntui katoavan havaintokentästä. Se siirtyi hänen tajuntansa oikeaan ylänurkkaan, ja hän pystyi mielikuvituksessaan kohottautumaan varpaisilleen ja koskettamaan sitä oikealla kädellään. Oli kuitenkin tärkeää olla usuttamatta sitä, sillä kun tuo laiska otus lähtisi syrjäisestä nurkastaan ja siirtyisi keskemmälle, viiltävä kipu pyyhkisi tieltään kaikki ajatukset, eikä tulisi kysymykseenkään, että Emily voisi nauttia illalla päivällistä Leonin ja muun perheen kanssa. Ei eläin mitenkään ilkeä ollut, pikemminkin välinpitämätön. Se liikkui kuten häkkiin suljettu pantteri: siksi että oli hereillä, siksi että oli pitkästynyt, siksi että halusi liikuntaa liikunnan itsensä takia, tai sitten muuten vain, vailla mitään mielteitä. (McEwan: Sovitus, 2002, s. 97-98)

Tämä päänsäryn kuvaus on pyörinyt mielessäni siitä saakka, kun kesällä viimeksi luin Sovituksen. En ole ennen ollut kovin taipuvainen pääsärkyilyyn, mutta kuluneet kesä ja syksy ovat tehneet migreeninkaltaisen pääsäryn tutuksi minullekin. Se ei ole säännöllistä eikä yleensä kovin pitkäkestoista, mutta vihlovaa ja kovaa. Pahimmillaan se pimentää näkökentän, mutta sellaista onneksi on sattunut vain muutaman kerran. Yleensä päänsärkyni ovat vain nopeasti ohimeneviä kipukohtauksia, joihin ei aina tarvitse edes särkylääkettä. Olen onnekas, etten kärsi pahasta migreenistä kuten Emily Tallis tai monet ihan oikeatkin ihmiset.

Koska päänsärkyni on erilaista kuin Emily Tallisin migreeni, olen koettanut kehitellä jotain toista eläintä oman kipuiluni symboliksi. Mielikuvitukseni ja luovuuteni on kuitenkin tehnyt tenän, sillä hitaasti, pehmeästi liikkuva iso kissaeläin on minusta paras päänsärkyä kuvaava eläin. Suurimman osan aikaa se on ihan rauhassa, nukkuu vaimeasti kehräten, mutta herättyään se osaa olla agressiivinen. Sillä on terävät kynnet, ja suuttuessaan se sähisee julmasti. Jopa pääni sisällä asuvan eläimen väri on suoraan McEwanin kirjasta: muutama sivu edellisen lainauksen jälkeen päänsärkyyn viitataan mustaturkkisena eläimenä. Minunkin pääni sisällä nukkuu siis mustaturkkinen kissapeto, jonka tyytyväisenä pitäminen on työtehon ja elämänlaadun kannalta tärkeää, suorastaan oleellista.

Kuva lainattu täältä.

Advertisements