Brittiläisestä kirjailijasta Eric Malpassista (1910-1996) ei löydy pikagooglauksella kovin paljoa tietoa (Wikinkin artikkeli on lyhyt.) Häneen liitetään usein sellaisia sanoja kuten ”lämmin huumori” ja ”elämän kuvaaja”. Luettuani vuonna 1978 ilmestyneen romaanin Tuuli sadetta lietsoo (The Wind Brings Up The Rain, suom. 1981), voin olla samaa mieltä ainakin tuosta jälkimmäisestä. Malpass kirjoittaa ihanasti elämästä, mutta Tuuli sadetta lietsoo ei ole hassunhauska kirja. Se on vakava kirja elämästä ja kuolemasta, sodasta ja rakkaudesta.

Kirja sijoittuu englantilaiseen pikkukaupunkiin. Kehyksenä toimivat maailmansodat: ensimmäinen on alku ja toinen päätös. Sodat – Malpassin kiehtovana metaforana on nuoria miehiä houkutteleva huora – ovat tärkeitä, sillä ne ratkovat ihmisten elämää ja kuolemaa.

Päähenkilö on Nell Dorman, kaunis, vaalea walesilaisnainen, joka rakastaa elämänsä aikana kolmea miestä. Nell on kiltti, vaatimaton ja hiljainen, mutta tarpeen tullen vahva sekä vihassa että rakkaudessa. Nell asuu appensa ja anoppinsa luona, jotka sortavat nöyrää miniää minkä ehtivät. Melkei koko miehen suku piinaa Nelliä, paitsi isotäti Mabel, jonka luona asuu saksalaisvanki, sekä vähitellen käly Alice, joka on Nellin vastakohta, mutta ymmärtää tätä silti – tai ehkä juuri siksi.

Nellin elämän tärkein asia on hänen poikansa Benbow – jonka nimi on minusta vähän hassu, se on se lämpimän huumorin kohta, joka sai minut hymyilemään koko kirjan läpi – Benbow Dorman. Benbow on vakava, pidättyväinen poika, joka kasvaa sopivasti aikuiseksi vastatakseen toisen maailmansodan kutsuun.

Kirjan nimi Tuuli sadetta lietsoo on ote A.E. Housmanin runosta. Muutenkin kirjassa viitataan usein runoihin, romaaneihin ja jonkun kerran myös sävellyksiin, ja kääntäjä Ritva Lassila on uskollisesti lisännyt niihin kaikkiin selventävät viittaukset. En ole pitkään aikaan nähnyt yhdessä kirjassa näin usein tuota sivun alareunan pikkulisäystä ”suom. huom.”. Selvennykset olivat kyllä hyviä, sillä tunnen runoutta niin mitättömän vähän (lue: en yhtään), että tarvitsin tuota tukea lukemiseen.

Erityisesti kirjan lopusta huomaa, että se on aikansa ja ympäristönsä lapsi: kirjoitettu kylmän sodan aikana ja brittinäkökulmasta. Mutta sehän ei ole vika, vaan ominaisuus.

Tuuli sadetta lietsoo oli minusta hyvä romaani. Se sai minut haikeaksi. Pidin Nellistä paljon, ja olisin toivonut hänelle parempia kohtaloita. Kuitenkin ihailin hänen voimaansa. Tekisi mieli joskus lukea jotain muuta Malpassin kirjoittamaa, mutta en halua tarttua niihin huumoripitoisemmiksi sanottuihin kirjoihin nyt aivan pian. Haluan viipyä vielä hetken aikaa tässä melankolisessa, elämänmakuisessa tunnelmassa ja muistaa Nellin, Benbown ja isotäti Mabelin ja muut Ingerbyn ihmiset.

Ja sitten sivuseikka: huumori taisikin olla piilotettu kansilehteen. Takakannessa oli peräti kaksi kertaa melko pahoja kirjoitusvirheitä (Nellin sukunimi oli kirjoitettu Norman ja Benbown nimi Bensow), ja juonikin oli melko tavalla pieleen kuvattu ajoitusta myöten.

Mainokset