joulukuu 2008


Sorvin ääressä ollaan taas, edes muutama tunti. Kutsun tätä pehmeäksi laskuksi ja hiljennän sillä soimaavan omatunnon. Nukuin yli yhdeksään aamulla, uni maittaa siis hyvin edelleen.

Kahvin käyttö maassamme on muodostunut kansallistavaksi. Sota-aika, jolloin maahamme ei tuotu kahvia, muodosti pakollisen keskeytyksen, mutta ei suinkaan unohdusta. Kun ottaa huomioon kahvin virkistävän vaikutuksen, sen kyvyn saada väsynytkin ihminen jälleen uusin voimin tarttumaan työhönsä, sitä ei suinkaan ole pidettävä yksinomaan nautintoaineena ja ylellisyytenä.

Kahvi merkitsee nimenomaan työtätekevälle väestölle, jolla ei aina työn lomassa ole mahdollisuutta kunnolliseen, työn raskautta ja rasittavuutta vastaavavan ateriointiin, tavattoman paljon. Ja nimenomaan naisille, jotka useimmissa tapauksissa kieltäytyvät n.s. viattomistakin kiihokkeista, kuten esim. tupakasta, merkitsee kahvi jälleen nykyään sellaista välttämättömyyshyödykettä, jota ilman moni rasittunut perheenäiti tuntisi elämänsä vieläkin raskaammaksi. Myöskin henkisen työn tekijät, jotka eduskunta useamman kerran on todennut alipalkatuiksi, antavat kahville suuremman arvon kuin heidän palkkansa verokahvin suhteen antaisi oikeutusta.

[- -] Edellä esittämästäni syystä ehdotan eduskunnan hyväksyttäväksi toivomuksen, että hallitus ryhtyisi sellaisiin toimenpiteisiin, että korttikahvin suhteen otettaisiin käytäntöön säännöllinen, kuukausittain tapahtuva jakelu vähintään neljänneskilon suuruisina annoksina henkilöä kohti.

Edustaja Irma Torvi (SKDL) 22.11.1949 eduskunnassa keskustelussa kahviverosta. Valtiopäivät 1949. Pöytäkirjat III. Valtioneuvoston kirjapaino, Helsinki 1950. 2207-2208.

Kannatan edustaja Torven ehdotusta! Tosin en edes juo kahvia, mutta kannatan silti. Jospa kahvittomana saisin siitä hyvästä neljänneskilon jotain muuta, ehkä jotain, hmmm, viatonta kiihoketta. Vaikka teetä! 😀 Näin alipalkattuna henkisen työn tekijänä olisin neljänneskilosta teetä kuukaudessa hyvinkin iloinen.

Joulu on ollut minulle aikamoista akkujen lataamisen aikaa. Olen nukkunut niin paljon, etten koskaan. Olen lukenut välillä ja nukkunut sitten taas vähän lisää. Ihanaa. Tuntuu, että joulu- ja Tapaninpäivän aikana nukuin pois kaiken viime aikojen stressin ja väsymyksen.

Alkupuolesta lomaa nukuin huonosti, levottomasti, ja heräsin aamuisin hartiat kipeinä. Vähitellen uni muuttui syvemmäksi ja rauhallisemmaksi, ja antoi levon. Hyvin nukuttu yö ja herääminen ilman herätyskelloa ovat eräitä parhaista asioista mitä tiedän. Joskus olin tosi hyvä nukkuja, mutta viime aikoina tämä taito on vähän kadonnut. Siksi nautin kovasti, kun levollinen uni tuli lomalla, ja kun sitä vain riitti ja riitti…

Tänä vuonna olin kotonakotona lyhyemmän loman kuin koskaan ennen, vain kuusi päivää. Tulin tänään jo omaan kotiin kaupunkiin, sillä huomenna ovat kummityttöni ristiäiset. Vaikka maalla vietetty aika oli lyhyt, se oli aivan tarpeeksi pitkä, sillä omalla tavallaan siellä oleminen on myös raskasta. Mieluummin lyhyitä aikoja kerrallaan, kiitos. Ainoa mitä jäi ikävä, on siskon seura.

Lomalla kävi ilmi myös eräs blogiin vaikuttava asia. Äitini on oppinut googlaamaan, ja hän on löytänyt myös blogini. Vaikka olen tiennyt, että omalla nimellä kirjoittamisesta seuraa se, että kuka tahansa voi tätä lukea, olen tähän asti tuudittautunut johonkin turvallisuuden tunteeseen ja ”mietin sitä huomenna” -scarlettmaiseen ajatukseen. Totuus kuitenkin on, että ajatuskin siitä, että vanhempani voivat lukea blogiani, vaikuttaa siihen mitä kirjoitan. Ei kyse ole vain vanhemmistani, vaan avoimuusasiasta ylipäänsä, ja tämä vaan nyt laittoi minut ajattelemaan asiaa. Jo jonkin aikaa blogini on muuttunut kohti yleisempää linjaa, enkä kirjoita kovin henkilökohtaisista asioista, mutta sekin vähä varmaankin jää nyt manuaalisen päiväkirjan kontolle. Tämä ehkä jää entistä enemmän kirja- ja v-kirjablogiksi. Katsotaan, mitä tapahtuu tälle sisällölle, vai tapahtuuko mitään.

Huomenna kuitenkin laitan paitaan kiinni joulupukin tuoman yleisurhoollisuusmitalin, ja lähden toivottamaan kaikkea hyvää ja kaunista nimen saavalle pikkuprinsessalle.

P.s. Kuusikateus on kumma juttu. Oma joulukuusemme oli minusta valtavan hieno ja kauniimpi kuin pitkään aikaan, kunnes näin kahden serkkuni kuuset. Pöh, heidän oli haettu ihan läheltä sitä paikkaa, mistä me löysimme omamme, mutta miten ne olivatkin niin paljon hienompia… 😉

Edelleenkään en voi sanoa pitäväni tästä romaanista. Jostain (valitettavasti en muista mistä) olen mielestäni lukenut, että vuonna 1814 julkaistua Mansfield Parkia pidetään rakenteeltaan yhtenä Austenin ehjimmistä romaaneista. En osannut hahmottaa sitä, vaan Mansfield Park on minusta pitkäveteinen ja tylsä.

Suurin osa kirjan tenhosta katoaa siinä, että sen päähenkilö on kertakaikkisen ärsyttävä nuori nainen. Neiti Fanny Price pääsee pikkutyttönä kasvatiksi enonsa perheeseen ja oppii yläluokkaisen elämän tavat. Pienen ikänsä hän on rakastunut serkkuunsa Edmundiin, joka on ainoa perheessä, joka aidosti välittää Fannysta. Fanny on pienikokoinen, heikko terveydeltään eli väsyy säälittävän helposti, kiusallisuuteen saakka ujo ja vaatimaton ja kaino sekä loppumattoman nöyrä.

Olen kuullut väitettävän, että Jane Austen olisi kirjoittanut Fannyn henkilöön paljon itseään ja omia kokemuksiaan. Sitä en tiedä, mutta ainakin Fannyssa voi nähdä monia  1800-luvun alun ihanteellisen naisen piirteitä. Fannyn elämäntehtävä on palvella toisia, ja hänen oikeamielinen moraalinsa on hämmästyttävän tiukka. Hiljaisesta ja vaatimattomasta olemuksesta huolimatta Fanny osoittaa tahdonlujuutta, jos hänen periaatteitaan vastaan käydään. Jos vähän karrikoin, niin kirjan eräs viesti on myös, että miehet luulevat kyllä rakastuvansa iloisiin ja vilkkaisiin naisiin, mutta harmaa nurkkahiiri se lopulta voiton vie kuitenkin (eli pääsee naimisiin ja elää kunniallisen elämän).

Toisin kuin monet muut Austenin kirjat, Kasvattitytön tarina (suom. 1954) ei naurata minua. Fanny Price kitisee liikaa, että hänelle jaksaisi nauraa, eikä kirjailijatar pääse tällä kertaa sivuhenkilöissäkään aitoon vauhtiinsa. Fannyn enon vaimo, täysin flegmattinen lady Bertram on ehkä sivuhenkilöistä kaikkein hauskin, mutta hänen hössöttävä ja itsekäs sisarensa rouva Norris ei ole hassu vaan ärsyttävä. Fannyn serkut taas jäävät hyvin etäisiksi.

Kasvattitytön tarina ei ole varsinaisesti päähenkilön rakkaustarina, ja Fanny saavuttaakin onnensa vasta viimeisessä luvussa, ja asia sivuutetaan hyvin nopeasti. Sen sijaan suurin osa kirjasta kuvaa Fannyn serkkujen toilailuja naapuriin vierailemaan tulevien sisarusten, Mary ja Henry Crawfordin kanssa. Fanny joutuu seuraamaan, kuinka hänen rakas Edmundinsa hitaasti mutta varmasti rakastuu kauniiseen, älykkääseen ja vilkkaaseen Mary Crawfordiin. Maryn veli Henry on naistenmies, ja kun hän päättää saada Fannyn rakastumaan itseensä, seuraa siitä paljon ikävyyksiä Fanny-paralle. Siinä kohdin Fanny kyllä ärsyttämisen sijaan säälitti minua vähän: kun mies ei ymmärrä, mitä ei tarkoittaa, niin mitä nainen voi tehdä? 🙂

Mansfield Park on myös filmattu useaan kertaan. Olen nähnyt vuosien 1999 ja 2007 versiot, ja IMDb:sta löytyi vielä tieto, että vuonna 1983 kirjasta on tehty minisarja. Voisinpa veikata, että tuo kasariversio lyö laudalta uudemmat elokuvat, jotka eivät mitenkään erikoisia minusta ole. Minisarja voisi löytyä vaikka jostain kirjastosta tai divarista, täytyypä joskus etsiskellä.

Joululaulut ovat minulle tärkeitä. Kuuntelen Jouluradiota aina aika paljon joulukuussa ja muutamat joulu-cd:ni pyörivät kotona vuorotellen. En ole koskaan kyllästynyt joululauluihin, en edes niihin kaupoissa soitettaviin. Pidän useimmista perinteisistä joululauluista, ja erityisesti monet vanhat laulut ovat suosikkeja.

Lempijoululauluni on perinteinen, vanha tuttu Arkihuolesi kaikki heitä. Siihen tiivistyy se mitä eniten joulussa rakastan: lepo, muistot, valo pimeän vuodenajan keskellä sekä niiden kaikkien kuvastajana tähti: ”Syttyi siunattu joulutähti yöhön maailman raskaaseen…”

Omistan neljä joululevyä, mutta käytännössä vain kaksi yleensä soi. Lauluyhtye Rajattoman joululevy on se kaikkein rakkain, johon en vain kyllästy. Monen vuoden puhkikuuntelun jälkeenkin siinä on niin kauniita kappaleita, että tekee mieli itkeä. Tämän joulun iloinen musiikkiostos oli Nyrok Dollsin parin vuoden takainen hyväntekeväisyyslevy Kinkkuelämää. Ihanan hyväntuulisia kappaleita ladattuna jouluilolla ja tekemisen riemulla. Hyvä ostos!

Tänään olin kahden ystävän kanssa Taulumäen kirkossa laulamassa Kauneimpia joululauluja. Tämä jokajouluinen perinne on myös ollut minulle tärkeä vuosikaudet. En edes tiedä, milloin olen ollut Kauneimmissa joululauluissa ensimmäisen kerran. Muistaakseni kotoakotoa löytyy Kauneimpien lauluvihkoja 1980-luvun alkupuolelta asti, joten ehkäpä minut on otettu mukaan jo käärönä. (Vai olisikohan kitisevä pikkusisko kuitenkin jätetty silloin vielä kotiin, tiedä häntä…) Kauneimmat joululaulut on tilaisuus, jossa pääsen laulamaan suosikkilaulujani täysin palkein. Joululaulujen laulaminen on minusta niin ihanaa, etten jaksa kainostella sen kanssa, pysynkö aina nuotissa vai en. Rakkaiden laulujen laulamisesta saatu ilo on suurempaa kuin nolous ja ujous. Taulumäellä on muuten aivan loistava kanttori, joka säestää joululaulut tarpeeksi reippaasti, että niitä jaksaa laulaa hyvin.

Koneella töitä tehdessä soittolistaan on kuulunut myös kaksi ihanaista joululaulua (terkut siskolle), jotka liitän tähän videoina. Nämä ovat olleet kiinteä osa tämän vuoden joulunodotusta. Mikä voisikaan olla hauskempaa työmatkahyräiltävää, kuin kasarihitti Last Christmas! Tästä kappaleesta saisi hauskan ohjelmanumeron johonkin joulujuhlaan: voisi näytellä videon hiihtotamineissa ja kaikki, siis ihan kaikki, osaavat taatusti kertosäkeen. Tai jos eivät osaa, niin oppivat nopeasti.

Chris Rean ääni tässä seuraavassa taas sulattaa sydämen ihan täysin.

Luin tänään eduskunnan pöytäkirjoja vuoden 1949 marraskuulta. Suomen eduskunnassa säädettiin silloin laki, jolla kuolemanrangaistus poistettiin niin sanotun normaalitilan vallitessa; sotatilan aikana sitä kuitenkin voitaisiin jälleen käyttää. Wikin mukaan tämäkin vaihtoehto poistettiin laista vuonna 1972. Tällä viikolla olen lukenut pöytäkirjoista keskustelua myös esimerkiksi sterilisaatiolaista ja aborttilaista vuonna 1949. Hurjan kiinnostavia, vaikkakin hyvin kipeitä ja arkoja aiheita. Eri poliittisten ryhmien kannanotot aiheisiin sekä argumentoinnissa käytetyt puhetavat ovat varsin mielenkiintoisia.

Tiistain (16.12.2008) Helsingin Sanomissa Mirkka Lappalainen kirjoitti jälleen kiinnostavan ja osin provosoivankin kolumnin otsikolla Historiantutkijat – pölyiset intoilijat? Hän kertoi törmänneensä usein ajatukseen, että historiantutkijat ovat maailman tylsimpiä, kammioonsa hautautuneita, vuosilukuja luettelevia hörhöjä, joiden ympärillä leijuu pölyä ja hometta arkistoaineistosta. Myös minua on aina kiusannut esimerkiksi Tylypahkan historianopettajahaamu professori Binns, joka on niin tylsä, ettei edes itse huomannut kun kuoli ja muuttui aaveeksi. Vuosilukuja tiputteleva juttu ei katkennut siihenkään. Hän vain heräsi eräänä aamuna kuolleena.

Ja kuitenkin on niin, kuten Lappalainen toteaa, ettei kammioon hautautunut tutkija (historian tai kulttuurin, en erottele nyt pääaineitani) pärjää nykyajan tiedemaailmassa. Kitulias apuraha jää saamatta, jos et liiku, näy, verkostoidu, julkaise, puhu siellä ja täällä ja tuolla ja pidä itseäsi aktiivisesti esillä.

Todellisuudessa historiantutkijat ovat stressaantuneita pätkätyöläisiä, jotka kiitävät konferenssista toiseen, luennoivat, esiintyvät mediassa, luovat verkostoja ja markkinoivat jatkuvasti itseään ja tutkimusaihettaan.

Kammiossa istuvat eivät saa rahoitusta.

Myös se joskus vastaantuleva luulo siitä, että historiasta valmistuneena maisterina tiedän nyt sitten varmaan ihan kaiken Suomen menneisyydestä, on välillä kiusallinen. Enhän minä kaikkea tiedä, olen erikoistunut omaan alaani ja siinäkin vasta pintaraapaisuun kaikesta tutkimuksesta. Rakastan omaa alaani ja työtä mitä teen, mutta ehkäpä juuri siksi, ettei minun tarvitse osata kaikkea, vaan saan keskittyä siihen aiheeseen, joka minua kiinnostaa. Osaan paljon asioita tiedonhallinnan ja organisoinnin alalta, mutta en minä mikään vuosilukuautomaatti ole. Onneksi tähän käsitykseen törmää enää nykyään omassa lähipiirissä todella harvoin.

Suomessa luullaan muutenkin, että tohtorintutkinnon suorittanut ihminen on nuhjannut vuosia ”kammiossa” eikä kelpaa oikeisiin töihin. Käsitys on väärä: nykyinen yliopistomaailma tuottaa kovaksikeitettyjä pärjääjiä.

Vaikka kirjallisuuden ja elokuvien maalaama kuva historioitsijan elämästä ei vastaa todellisuutta, ei se silti ole kokonaan tuulesta temmattu. Historioitsijat ovat intohimoisen kiinnostuneita menneisyydestä. Kiinnostus vain kohdistuu omaan tutkimukseen, ei museoihin eikä ainakaan vuosilukuihin.

Täytyy vielä lisätä, että havaintojeni mukaan monet – eivät kaikki –  yliopistoon päätyneet ihmiset ovat neuroottisia suorittajia, työnarkomaaneja ja aivan täysin oman tutkimuksensa lumossa. Ihmekös tuo, kun tutkimusaihe on usein itselle tärkeä ja kiinnostava, ja kun tutkinnonsuorituspaineet ovat kovat, menevät työ- ja vapaa-aika helposti yhdeksi tutkimuksentekopötköksi.

Koska nyt voin Lappalaiseen vedoten todeta olevani kouluttautumassa ”kovaksikeitetyksi pärjääjäksi” ja erään esimiehen sanoin ”tietoyhteiskunnan moniosaajaksi”, laitan kirjat kiinni ja lähden lomalle. Tästä eteenpäin puolentoista viikon ajan aion avata vain hömppälehtiä, ehkä joskus vähän sanomalehteäkin kyllä, ja niin monta Potteria kuin ehdin. Ja aion pestä kotonakotona saunan, enkä taatusti sitä pestessä pohdi yhtään ainoaa kerronnan tutkimuksen käsitettä, en edes sitä Grand Narrative -mokomaa, joka pyörii nykyään mielessä. Että se siitä suorittamisesta, kun ei suorittamatta jättämisestä nyt kerran kuolemanrangaistustakaan tule.

Toistaiseksi paras pääsäryn ja migreenin kuvaus, johon olen törmännyt, on Ian McEwanin romaanissa Sovitus (Atonement, 2001, suom. 2002). Siinä brittiläisen, yläluokkaisen perheen äiti Emily Tallis on kärsinyt pahasta migreenistä koko ikänsä. Migreeni pakottaa hänet toistuvasti vuodelepoon ja on tehnyt hänen suhteensa lapsiinsakin etäiseksi. Migreeni hallitsee, sillä päänsäryn iskiessä muu maailma mustenee.

Emily Tallis vertaa päänsärkyään nukkuvaan eläimeen. Kipu on jotain melkein kosketeltavaa. Ehkä sen muuttaminen konkreettiseksi tekee siitä hallittavamman.

Aivojen oikeassa ylänurkassa oli raskas tunne – kuin nukkuvan, kerälle käpertyneen eläimen liikkumaton paino – mutta kun hän kosketti päätään ja painoi sitä kädellä, paino tuntui katoavan havaintokentästä. Se siirtyi hänen tajuntansa oikeaan ylänurkkaan, ja hän pystyi mielikuvituksessaan kohottautumaan varpaisilleen ja koskettamaan sitä oikealla kädellään. Oli kuitenkin tärkeää olla usuttamatta sitä, sillä kun tuo laiska otus lähtisi syrjäisestä nurkastaan ja siirtyisi keskemmälle, viiltävä kipu pyyhkisi tieltään kaikki ajatukset, eikä tulisi kysymykseenkään, että Emily voisi nauttia illalla päivällistä Leonin ja muun perheen kanssa. Ei eläin mitenkään ilkeä ollut, pikemminkin välinpitämätön. Se liikkui kuten häkkiin suljettu pantteri: siksi että oli hereillä, siksi että oli pitkästynyt, siksi että halusi liikuntaa liikunnan itsensä takia, tai sitten muuten vain, vailla mitään mielteitä. (McEwan: Sovitus, 2002, s. 97-98)

Tämä päänsäryn kuvaus on pyörinyt mielessäni siitä saakka, kun kesällä viimeksi luin Sovituksen. En ole ennen ollut kovin taipuvainen pääsärkyilyyn, mutta kuluneet kesä ja syksy ovat tehneet migreeninkaltaisen pääsäryn tutuksi minullekin. Se ei ole säännöllistä eikä yleensä kovin pitkäkestoista, mutta vihlovaa ja kovaa. Pahimmillaan se pimentää näkökentän, mutta sellaista onneksi on sattunut vain muutaman kerran. Yleensä päänsärkyni ovat vain nopeasti ohimeneviä kipukohtauksia, joihin ei aina tarvitse edes särkylääkettä. Olen onnekas, etten kärsi pahasta migreenistä kuten Emily Tallis tai monet ihan oikeatkin ihmiset.

Koska päänsärkyni on erilaista kuin Emily Tallisin migreeni, olen koettanut kehitellä jotain toista eläintä oman kipuiluni symboliksi. Mielikuvitukseni ja luovuuteni on kuitenkin tehnyt tenän, sillä hitaasti, pehmeästi liikkuva iso kissaeläin on minusta paras päänsärkyä kuvaava eläin. Suurimman osan aikaa se on ihan rauhassa, nukkuu vaimeasti kehräten, mutta herättyään se osaa olla agressiivinen. Sillä on terävät kynnet, ja suuttuessaan se sähisee julmasti. Jopa pääni sisällä asuvan eläimen väri on suoraan McEwanin kirjasta: muutama sivu edellisen lainauksen jälkeen päänsärkyyn viitataan mustaturkkisena eläimenä. Minunkin pääni sisällä nukkuu siis mustaturkkinen kissapeto, jonka tyytyväisenä pitäminen on työtehon ja elämänlaadun kannalta tärkeää, suorastaan oleellista.

Kuva lainattu täältä.

Leena ”Leijonanharja” Landerin romaani Käsky (2003) oli vähän pettymys, ehkä. Tai en ole ihan varma. (Tämähän alkaa lupaavasti.) Kirjakokemukseen vaikuttaa todella vahvasti Aku Louhimiehen kirjaan pohjautuva elokuva, joka jätti minuun jäljen kuvillaan ja Eero Ahon roolisuorituksella. Elokuvan roolimiehitys oli liikaa mielessä ja sotkeutui kirjan kuvauksiin, enkä kyennyt tulkitsemaan romaanin juontakaan ilman koko ajan taustalla pyöriviä kohtauksia elokuvasta.

Käsky on kuitenkin tärkeä teos sekä kirjana että elokuvana. Se kertoo vuoden 1918 tapahtumista näkökulmista, jotka eivät liian usein pääse esille: mikrotaso, elämäntarinat, rakkaustarina, omatunnon tarina, lapsen kohtalo. Jääkäri, joka ei ole sankari valkoisena eikä punaisena, vaan ihminen kaikessa hämmennyksessään. Punainen nainen, joka kuolisi mieluummin kuin synnyttäisi lahtarin lapsen, ja joka ei kadu muuta kuin kiinni jäämistään. Ja sotatuomari, joka ei kestä sotaansa eikä tuomioitaan.

Jokin kirjassa ei toimi, mutta en saa otetta siitä mikä siinä ontuu. Elokuvakin olisi ollut parempi, jos Samuli Vauramolla olisi enemmän kuin yksi ilme (toki se yksikin ilme on ihan kaunis, mutta ei aina ihan riittävä), ja jotain samankaltaista jäykkää ja epätodellista kirjassakin on, joka jättää häiritsevän väärän soinnun ilmaan. Ehkä tämä juttu selviää, kun jonain päivänä luen Käskyn toisen ja kolmannen kerran. En varmasti lähiaikoina, mutta kenties jonain päivänä, sillä kuten sanottu, tämä on tärkeä kirja. Haluaisin myös lukea muuta Leena Landerilta, ainakin Tummien perhosten kodin, ja ehkäpä muutakin. Osaatteko suositella jotain?

Käskyn piinaavin, ikävin ja julmin osuus oli lukujen mottoina toimivissa johdannoissa. Niissä Lander jatkaa Ilmari Kiannon linjaa ja vertaa punaisia naisia naarassusiin. Vertaukset sattuvat kipeästi, niin julmia ne ovat, mutta pelottavan osuvia kirjan kuvauksiin, ja ehdottoman tehokkaita kerronnan keinona. Toinen hyvä juonellinen osuus on nostaa pikkupoika Eino tarinan keskiöön: hän on kirjailijan isoisä, jonka tarina Käsky tavallaan on.

Historioitsija Maria Lähteenmäki on kirjoittanut Käsky -romaanista Työväentutkimus -lehdessä.

Kuva elokuvajulisteesta on lainattu Helsinki-Filmin sivuilta. Sama kuva on pokkarini kannessa, joten ei ihme, että elokuva oli niin kovasti mielessä.

Seuraava sivu »