Olen ollut uskomattoman saamaton viime aikoina. Luin Erlend Loen romaania L (L, 1999, suom. 2000) toista viikkoa, vaikka kyseessä ei todellakaan ole erityisen ”vaikea” tai laaja teos. Ehkä viime aikainen pahantuulisuuskin on johtunut tästä kirjallisuuden puutteesta. Kuten J toteaa Lyhytaaltoradiossa:

”Kaunokirjallisella rintamalla tuntuvat kirjat ennemminkin vain lisäävän myöhästymissakkoja kuin edistyvän. Toivottavasti joulukuu on tässä suhteessa parempi, tällainen (vapaa-ajan) älyllinen taantuma ei saa jatkua kauempaa.”

Ah kuinka samaa mieltä olenkaan, paitsi tuosta älyllisyydestä, sillä vapaa-aikanani lukemat kirjat edustavat usein lukulistani älyllisesti helpointa osuutta. Enkä ole ihan varma, kannattaako kirjallisuutta nyt ylipäätään leimata älykkääksi tai älyllisesti taannuttavaksi. Ehkä joku muu sana sopisi paremmin…

Ehkä hitaus Loen romaanin kohdalla johtui myös siitä, että loikkasin siihen täysin erilaisesta maailmasta. Ib Michaelin Vaniljatyttö -trilogian runomainen, rönsyilevä kieli oli jotain aivan toisenlaista kuin Erlend Loen lyhyet, verbittömät lauseet, arkirealismi ja komiikka. En meinannut päästä vauhtiin L:n kanssa ja alkuun inhosinkin sitä: se tuntui tylsältä ja tarkoituksettomalta. Onneksi kirja muuttui paremmaksi, tai minä totuin tyyliin ajan mittaan, sillä loppua kohti nautin siitä jo kovasti ja nauroin ääneenkin.

L kertoo Erlendistä ja hänen kavereistaan, jotka edustavat sitä sukupolvea, joka ei rakentanut Norjaa. Erlend haluaa tehdä jotain suurta, nostaa Norjan maailmankartalle. Hän keksii mielikuvituksellisen teorian, päättää tehdä tutkimusmatkan, kerää seurueen ja hankkii jopa rahoituksen. Tässä kohdin en voinut kuin nauraa, sillä Erlendin rahanhankinta on mahtavaa parodiaa arkipäivääni kuuluvasta apurahakamppailusta.

Erlend seurueineen matkustaa autiolle saarelle tekemään tutkimusta. Tutkimusmatkasta muodostuu, no ei ehkä aivan menestyksekäs, mutta mielenkiintoinen kuitenkin. Näin sitä tiedettä tehdään, hehee. 🙂 Kirjassa on jopa mainio valokuvaliite tutkimusmatkailijoista saarellaan – Loe on todellakin vienyt kaverinsa saarelle.

Loe kirjoittaa lyhyitä, toteavia lauseita, arkikieltä, joka pursuaa yksityiskohtia ja tarkkuutta. L paranee loppua kohti, mutta ei silti ole minusta Loeta parhaimmillaan. Ehkä aihe on vieras ja keinotekoisen tuntuinen, vaikka Loen huumori paikoitellen osuu minuunkin. Silti pidin enemmän esimerkiksi Dopplerista. Oli L kuitenkin parempi kuin Tosiasioita Suomesta, mutta Maria&Jose on edelleen ehdoton Loe-suosikki, ja tuskin sen paikkaa voi mikään horjuttaa. Supernaiivi on vieläkin lukematta.

Advertisements