Tänään pidin sylissäni kahden viikon ikäistä Prinsessaa. Kaikki viime aikojen häslinki ja väsymys tuntui olevan jossain kaukana ja muualla. Kaikki ne asiat, joiden takia olen viime aikoina tuskastunut, tuntuivat täysin toisssijaisilta sen pienen – tai käsitetasolla oikeastaan aika suuren – ihmeen rinnalla, mikä ihmisvauva on. Niin pieni, niin viaton, niin avuton – ja niin kaunis. Vauvan ilmeet ja tuhina, tuuheat tummat hiukset, pienet jäsenet, hiljainen uni ja välillä mutruun kurtistuvat kasvot – olin melkoisen sanaton sen ihmeen edessä. Sisaruksillani ei ole lapsia, eivätkä muiden sukulaisten lapset ole olleet näin läheisiä. Tämä vauva on toistaiseksi minua lähimmäksi syntynyt lapsi. En tiennyt, miten häntä olisi pitänyt pidellä, kun ei ole kokemusta eikä tietenkään minkäänlaista tottumusta. En kuitenkaan onnistunut rikkomaan pientä kääröä, vaikka vähän pelottikin ottaa häntä syliin.

Olin hiljaisen ihastuksen vallassa vauva sylissäni. Liikutusitku haki silmiä, mutta muuttui kyyneliksi siinä vaiheessa, kun isä ja äiti pyysivät Prinsessansa kummiksi. Se on suurin kunnia, mitä minulle on koskaan annettu. Tämä merkitsee minulle valtavan paljon, ihan valtavan paljon. Kaikille se ei ehkä olisi näin maailmankattava asia, mutta minulle on.

En tiedä mitä on olla hyvä kummitäti, ehkä sellaista ei voikaan määritellä kovin tarkasti. (Vanhemmat lupasivat että saan tuoda pikkutytön elämään paljon kirjoja, ja minä jo lupasin nukkuvalle pikkuiselle, että vien hänet jonain päivänä kirjastoon, vien hänet seikkailuihin ja tarinoihin, satujen maailmaan. 🙂 ) Hyvä kummi olen kuitenkin päättänyt olla, vaikka sisältö ehkä muotoutuukin vähitellen.  Sen lupaan ystäväperheelleni ja ennen kaikkea tietenkin Prinsessalle.

Niin että tästä se johtuu, jos lähipäivinä lyhyellä Turun lomallani välillä itken tai nauran ääneen, välillä teen molempia yhtä aikaa. Olen vain niin kovin onnellinen.

Mainokset