Vaikka mikään ei ole ratkennut, vaikka kaikki on periaatteessa entisellään, on oma olo jotenkin paljon parempi. Viime viikkoina tämä nurkka maailmasta on väsyttänyt ja harmittanut ja turhaannuttanut. Kaikki jotenkin huipentui perjantaina keskusteluihin. Mutta sitten kotona sähköpostissa odotti viesti, jota en aluksi oikein edes ymmärtänyt, mutta joka on vähitellen saanut minut hymyilemään. Ehkäpä kaikki vielä järjestyy tai muuttuu hyväksi. Tai jos ei hyväksi, niin ainakin siedettäväksi. Opin olemaan osa tätä yliopistomaailmaa ja pelaamaan sen säännöillä, vaikka en siitä pidäkään. (Ja tiedän kirjoittavani ärsyttävästi, kun ei voi kertoa kaikkea ja silti haluaisi jakaa fiiliksensä.)

Hyvää lääkettä kaikkeen elämäntuskaan ovat ystävät. Kolmen naisen vierailuseurue kaventui sairastapauksen vuoksi kahteen, mutta se ei menoa hidastanut. Oli hauska ja rentouttava viikonloppu, jonka aikana en pohtinut akateemisia kiemuroita juuri lainkaan – paitsi selittäessäni omaa käsitystäni tiedosta ja totuudesta jollekin insinöörille aamuyöllä. Se mahtoi olla älykäs ja henkevä keskustelu, missähän Nobelini viipyy…

Joka tapauksessa: tänä aamuna paistaa aurinko, taivas on kirkkaan sininen ja ilmassa on pakkasta. Laitoin ensimmäistä kertaa jalkaani talvikengät. Loppuviikko tai viikonloppu eivät olleet mikään konkreettinen käännekohta, sillä eräs artikkeli on edelleen kirjoittamatta ja omat työt ihan yhtä levällään kuin viisi päivää sitten. Mutta luulen – ja toivon – että syysmasennukseni pahimmat osat ovat tältä erää ohi. Käännekohta ei ole näkyvä, se on minussa itsessäni.

”Have you heard? It’s in the stars, next July we’ll collide with Mars.”


Mainokset