Jossain vaiheessa syksyä päätin, että on aika selättää käsityökammoni. Koska ompelukonetraumat olivat vielä liian tuoreita, kutomistraumat taas liian syviä, piti löytää jotain uutta. Prinsessa-ystäväni innosti minut virkkaamaan ja tadaa: olen saanut valmiiksi ensimmäisen itse langasta vääntämäni käsityön sitten, noh, tosi moneen vuoteen. Virkkuutöistä tämä on ehkä ensimmäinen ikinä, kun ala-asteen ketjusilmukkavöitä ei lasketa.

Punainen huivi levällään Huivi on helppoa, yksinkertaista mallia, sellainen iso kolmiohuivi hartioiden lämmikkeeksi pakastimenkaltaisessa työhuoneessa. Tarkoitukseni oli tehdä sininen tai vihreä huivi (sic!), mutta punaisen, liukuvärjätyn langan lämpöinen sävy ihastutti minut. Jo pelkkä väri tuo lämpöä.

Olen tehnyt samaan aikaan myös pitkää ja kapeaa huivia, mutta siitä on tulossa ehkä vähän vähemmän suosikkini, joten ehkäpä tämän kuvaaminen riittää.

Prinsessan ja siskon vihjeistä sekä osittain sattumien kautta olen tullut hankkineeksi kaksiVirkkausoppaat punaisen huivini kanssa aloitteleville virkkaajille tarkoitettua kirjaa: Joka tyypin virkkauskirja (WSOY) sekä Stitch’n Bitch – Koukussa (Nemo). Molemmat aloittavat ihanan alkeista ja ohjeita on helppo seurata. Joka tyypin virkkauskirja on ehkä hieman teinihtävä, eli suunnattu nuoremmille kuin minä, mutta siinä on hyviä perusohjeita kuten nyt tekemäni huivi, useita pipoja sekä se perusvirkkaustyö eli patalappu. Stitch’n Bitch on trendikkäämpi ja ohjeet ovat monipuolisempia – aion aloittaa seuraavan huivin sen kirjan ohjeella. Voin kyllä suositella kumpaa tahansa kirjoista sellaiselle, joka haluaa oppia helpon ja hauskan käsityön tekemistä!

Yhtä aikaa huivien kanssa olen kuunnellut toisen osan Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogiasta äänikirjana. Ensimmäisen osan kuuntelin keväällä, ja se teki ison vaikutuksen. Veikko Sinisalo eläytyy lukijana kirjaan niin, että kuuntelijanakin unohtaa helposti muun maailman.

Kuten tiedätte, toinen osa sarjasta kuvaa sisällissotaa. Itkin huivia tehdessäni Akun ja Aleksin kohtaloa, ihailin ja säälinkin Halmeen idealismia, surin Laurilan Elman traagista hahmoa. Jonkin aikaa varmasti kestää, ennen kuin lakkaan muistamasta Pentinkulmaa aina kun tätä huivia käytän, niin vahvasti äänikirja liittyy käsityöni edistymiseen. Huivin värin kyllä valitsin ennen äänikirjan aloittamista, se täytyy todeta, eli ei ole varsinaisesti poliittinen kannanotto. 🙂

Äänikirjassa korostuivat jälleen eri asiat kuin lukiessa. Aiemmin olen ohittanut Akselin poliittisuuden, mutta nyt kiinnitin huomiota hänen melko rajuihinkin mielipiteisiinsä ja sanomisiinsa. Aiemmin olen jotenkin halunnut mielessäni puolustaa Akselia ja olen pitänyt häntä enemmän olosuhteiden uhrina ja muiden turhaan syyttämänä. Nyt huomasin, että Akselillahan on aika tiukat mielipiteet ja hän on aidon vahvasti sosialisti. Olen halunnut ummistaa silmäni myös Akselin innostuksesta punakaartien perustamisessa, vaikka hän välttääkin väkivaltaa viimeiseen asti. Toinen ikävä piirre, johon kiinnitin vasta nyt huomiota, oli Akselin kotityrannius. Hän saa raivokohtauksia, joiden aikana Elina ja lapset ovat aivan avuttomia ja alistettuja. Akseli kyllä pyrkii hyvittelemään vihanpurkauksiaan jälkeenpäin, mutta sori vaan, minusta aika ontosti. Akseli ei siis olekaan kaiken kaikkiaan ihan niin mukava mies, kuin olen halunnut ajatella.

Silti kaikki sympatiani ovat – tietenkin – hänen takanaan. Purin hammasta kiukusta ja inhosta tarinan pahiksen eli jääkäriluutnantti Ilmari Salpakarin tullessa näyttämölle. Häneen on koottu kaikki sellaiset ihmisen piirteet, joista en pidä.

Nyt olen aloittanut jo kolmannenkin osan, jonka aikana luullakseni suurimmat tunteet tyyntyvät. Ja ehkäpä valmistuu seuraava huivi…

Mainokset