Tämän syksyn tv-piristys on ehdottomasti BBC:n tuoreehko sarja Cranfordin naiset (Cranford, 2007). Televisiottomana olen saanut nauttia pari jaksoa sarjasta Yle Areenan kautta, ja kolmannen jakson kävin katsomassa ystävän luona.

HannaH:lta opin, että Cranfordin naiset perustuu Elisabeth Gaskellin romaaneihin. (Se lukee kyllä alkuteksteissä, mutta jostain syystä en kiinnittänyt asiaan huomiota ennen kuin luin sen Koskikarasta.) En ole noita kirjoja lukenut, enkä usko että tällä kertaa haluankaan perehtyä sarjan takana oleviin tarinoihin. Cranfordin naiset nimittäin uppoaa minuun juuri tuollaisenaan. Sarja kertoo pikkukaupungin naisista. Siinä nauretaan hyväntahtoisesti heidän elämänsä pienuudelle ja kapeudelle ja esimerkiksi tapakulttuurin ahtaudelle, mutta välillä osoitetaan, että nämäkin naiset ovat ihmisiä, lämpimiä ja tuntevia olentoja, jotka tekevät myös suuria asioita.

Sarjan huumori on mainiota, ja katsonkin Cranfordia kestovirne naamallani koko ajan. Sarjassa kierrätetään kaikkia vanhoihinpiikoihin liitettyjä kliseitä: hössötystä, juoruilua, lisää juoruilua, turhaa sievistelyä ja niin edelleen. Puvustuksella luodaan mielikuvia. Järkevimmät henkilöhahmot pukeutuvatkin kohtuullisen sievästi ja siististi, mutta kaikkein kanamaisimmat vanhatpiiat peittävät itsensä niin yliampuviin pitsi- ja hörselökerroksiin, ettei heille voi kuin nauraa. Puvuista asti tehdään selväksi, ketkä ovat tarinan koomiset hahmot.

Pelkkää naurua sarja ei kuitenkaan ole. Kuolema, yksinäisyys ja rahavaikeudet ovat jatkuvasti läsnä näiden naisten elämässä, kuten ne varmasti aidosti olivat osa myös todellisten Cranfordin tai muiden pikkukaupunkien säätyläisnaisten elämää 1800-luvun puolivälissä. Naimattomuus ei ollut helppo valinta, vaan velvollisuudet repivät naisia moneen suuntaan tuohon(kin) aikaan. Sarja tuo esiin myös sen, kuinka suurta roolia sairaudet ja kuolema esittivät 1800-luvun lopun elämässä. Kuolema oli aina mahdollinen. Kolmen jakson jälkeen sarjassa on jo kuollut kolme henkilöä. Luokkayhteiskunta on piirretty myös esiin. Mukana on yksi rutiköyhä perhe, melkein kerjäläistasolla oleva. Sivuosassa sarjassa näkyy työtä tekevä luokka: palvelijat, käsityöläiset ja niin edelleen. Varsinaiset päähenkilönaiset ovat säätyläisiä, mutta vähävaraisempia sellaisia: samalla tasolla olevat miehet ovat lääkäreitä, alempia upseereita tai pappissäätyyn kuuluvia. Pikkukaupunkia hallitsee kuitenkin aateliskartanon mahtava lady, joka onkin sitten aito aatelinen, ylempänä ketään muuta.

Sarjan näyttelijäsuoritukset ovat mainioita. Ylipäätään olen iloinen, että myös vanhemmat naisnäyttelijät pääsevät tekemään laatudraamaa juuri heille räätälöidyissä rooleissa. Välillä tuntuu, että tv-sarjojen ja elokuvien maailma on kevyesti ikärasistinen ja suosii nuoruutta ja kauneutta.

Eilisestä asti maailma on tuntunut jotenkin taas todella tahmealta. Ulkona on huikean kaunis loppusyksyn päivä, mutta oma olo on raskas. On taas vähän kaikenlaista mielessä, eikä tulevaisuus näytä ihan niin ruusuiselta ja kauniilta, kuin joskus parhaina päivinä tuntuu.

Sitten tapahtuu jotain, joka muistuttaa siitä, mikä oikeasti on tärkeää. Yksi parhaista ystävistäni saa juuri tällä kirjoitushetkellä lasta (luultavasti tyttöä, joten sopii hyvin päivän otsikkoon) sairaalassa toisella puolella Suomea. Ajatukseni harhailevat väkisinkin välillä sinne, ja olen onnellinen, hurjan onnellinen.

Ja sitten: vaikka kuinka olisi tahmea päivä, aina tapahtuu jotain, joka aiheuttaa naurunpyrskähdyksen. Kiitos päivän muodikkaimmat naiset Herkku ja Namu, tämä on varmasti tyylikkäin blogiruusu ikinä!

blogiruusu

Kuvat Cranfordista on lainattu Guardianin sivuilta.

Advertisements