Jatkoin Anne Tylerin parissa nyt vielä toisen kirjan lyhyen ajan sisään, kun Pyhimys sattuman oikusta (Saint Maybe, 1991, suom. 1992) kulkeutui kotiin kirjamessuilta. Se ei ollut ehkä aivan yhtä hyvä kuin Oikukas planeetta, mutta suoraan sydämeen tämäkin kirja puhui.

Kirja kertoo Ian Bedloesta, joka jää onnettomuusketjun vuoksi vastuuseen kolmesta lapsesta, Agathasta, Thomasista ja Daphnesta. Ian syyttää onnettomuudesta itseään. Hän saa lohtua Uuden Mahdollisuuden kirkosta, jossa pahojen tekojen sovittaminen hyvillä on keskeinen pelastuksen keino. Juonesta on kirjoitettu HS:n arvostelussa niin hyvin, ettei minun oikeastaan kannata toistaa kaikkea. Suosittelen siis tätä artikkelia luettavaksi.

Tyler kirjoittaa tässäkin romaanissa omalla ihmisläheisellä tyylillään. Sen sijaan, että hän repisi yksityiskohta kerrallaan auki Ianin syyllisyyttä, hänen uskonnollisuuttaan, lasten kasvatuksen ongelmia ja heidän rikkonaisia sielujaan tai vaikkapa uskonlahkon omituisuutta, Tyler toteaa nämä asiat hienolla kirjoitusrytmillään, tasaisesti ja rauhallisesti, turhia hötkyilemättä. Ian on ehkä maailman tavallisin naapurinpoika, ja hänestä kehittyy melkoisen tavallinen naapurinsetä, mutta silti erityinen ja erikoinen. Pienillä piirroilla Tyler maalaa kuvan koko Bedloen perheestä ja baltimorelaisesta lähiöstä, ja se kuva on elämää kunnioittava, ihmisten hyvyyteen uskova.

En tavoittanut tästä kirjasta sitä perinteistä koukkua, ylimääräistä mutkaa, jota olen tottunut Tylerilta odottamaan. Tarina kulki pitkät vuosikymmenet tasaisella ja paikoin jopa yksitoikkoisella rytmillään ja loppui jotenkin nopeasti. Loppuratkaisu oli helppo, vaikka sen viesti olikin monitasoinen ja tärkeä: ”Ihmiset muuttivat toistensa elämää joka päivä vuodessa. Turha siitä oli niin suurta numeroa tehdä.” Kirjan pointti ei ehkä olekaan juonen äkkinäisissä mutkissa tai sensellaisessa, vaan ihmisten kuvauksessa, jossa Tyler on parhaimmillaan. Minua vähän suretti kirjan päättyessä – sillai hyvällä tavalla. Kirjan henkilöihin oli niin helppoa samaistua, että tunsin olevani (kaikkien Daphnen ystävien mukana) hiukan ihastunut Ianiin. Tämän jälkeen taitaa olla väistämätöntä lukea Koti-ikävän ravintolakin, ja siirtyä sen jälkeen vaikkapa uudempiin Tylereihin.

Mielenkiintoista muuten havainnoida myös omaa muistia kirjan myötä. Sain nimittäin konkreettisen osoituksen, etten todellakaan ole mikään Sari Karaslahti, joka muistaisi kaiken lukemansa. Tämän kirjan takakannen jälkeen jokin kello takaraivossa soitti ihan hiljaa, mutta arvelin sekoittavani kirjan johonkin toiseen. Muutaman kerran, ehkä kolme tai neljä kertaa kirjan aikana, tunnistin päässäni kulkevan kirjan ”kuvituksen” tutuksi. Minä olen kuin olenkin lukenut tämän ennenkin, en vain tiedä milloin, sillä vuodesta 2004 alkaen pitämästäni kirjapäiväkirjasta ei löytynyt mitään Tyleria. Enkä todellakaan muistanut loppuratkaisua, joten sinällään ennalta lukemisesta ei ollut mitään haittaa. Mutta mielenkiintoista oli, että muistin kirjasta vain joitakin mielessäni kuvittelemiani tai kuvittamiani kohtauksia, yksittäisiä hetkiä ja tunnelmia.

Anne Tylerin kuva täältä.

Advertisements