marraskuu 2008


Arokettu meemeili, ja on tätä näkynyt muuallakin. Alkoi tehdä mieli kokeilla itsekin.

Miltä tämä aikalistaus näyttäisi sinun kohdaltasi?

Kymmenen vuotta sitten, vuonna 1998

1. Kävin toista vuotta Jyväskylän Lyseota ja olin jo tutustunut parhaisiin ystäviini.

2. Muutin ensimmäisen kerran pois kotoa vuodenvaihteessa 1998-1999.

3. Haavelin olevani jonain päivänä historianopettaja.

Viisi vuotta sitten, vuonna 2003

1. Asuin Turun Kauppatorin laidalla.

2. Tutustuin nykyään tärkeisiin ja läheisiin ihmisiin Turun Normaalikoulun auskuhuoneessa.

3.  Aloin aavistaa, ettei minusta tulee opettajaa.

Kolme vuotta sitten, vuonna 2005

1. Olin huonossa kunnossa, masennuin ja itkin paljon iltaisin.

2. Asuin kodissa, jossa oli vaaleanpunainen keittiö.

3. Päätin muuttaa Jyväskylään.

Vuosi sitten, vuonna 2007

1. Valmistuin.

2. Olin kirkasotsaisesti täynnä uutta riemua mahdollisuudesta ryhtyä jatko-opiskelijaksi.

3. Olin Nefa-Jyväskylän pj.

Tähän asti, vuonna 2008

1. Olen virallisesti tehnyt v-kirjaani koko vuoden, ja valitettavasti alkanut menettää viatonta uskoani tieteen ja yliopiston erinomaisuuteen.

2. Olen ollut tasaisesti onnellisempi kuin moneen vuoteen, sillä olen löytänyt työn jota haluan tehdä, vaikka se onkin välillä ihan kamalaa ja vaikeaa.

3. Olen löytänyt itsestäni aimo annoksen kunnianhimoa ja määrätietoisuutta, joita en aiemmin tiennyt minussa olevan.

Eilen

1. Sain ystäväni kanssa valmiiksi ensimmäisen artikkelikäsikirjoitukseni ja lähetin sen toimittajille.

2. Luin hyvää kirjaa.

3. Suunnittelin itsenäisyyspäivän viettoa.

Tänään

1. Olen joulumarkkinoilla.

2. Menen illalla syömään ystäväperheen kanssa.

3. Odotan ja tunnelmoin joulua.

Huomenna

1. Olen edelleen joulumarkkinoilla.

2. Menen töiden jälkeen kaupungille syömään ja sen jälkeen adventtikirkkoon.

3. Laitan joulutähtilamppuni ikkunaan.

Ensi vuonna 2009

1. V-kirjani etenee hyvin.

2. Saan oikean työhuoneen (tai työnurkkauksen) laitokselta.

3. Matkustan ensimmäiseen kansainväliseen konferenssiini.

HAASTAN:

1. Annun

2. Tildan

3. Lukijani!

Mainokset

Olen ollut uskomattoman saamaton viime aikoina. Luin Erlend Loen romaania L (L, 1999, suom. 2000) toista viikkoa, vaikka kyseessä ei todellakaan ole erityisen ”vaikea” tai laaja teos. Ehkä viime aikainen pahantuulisuuskin on johtunut tästä kirjallisuuden puutteesta. Kuten J toteaa Lyhytaaltoradiossa:

”Kaunokirjallisella rintamalla tuntuvat kirjat ennemminkin vain lisäävän myöhästymissakkoja kuin edistyvän. Toivottavasti joulukuu on tässä suhteessa parempi, tällainen (vapaa-ajan) älyllinen taantuma ei saa jatkua kauempaa.”

Ah kuinka samaa mieltä olenkaan, paitsi tuosta älyllisyydestä, sillä vapaa-aikanani lukemat kirjat edustavat usein lukulistani älyllisesti helpointa osuutta. Enkä ole ihan varma, kannattaako kirjallisuutta nyt ylipäätään leimata älykkääksi tai älyllisesti taannuttavaksi. Ehkä joku muu sana sopisi paremmin…

Ehkä hitaus Loen romaanin kohdalla johtui myös siitä, että loikkasin siihen täysin erilaisesta maailmasta. Ib Michaelin Vaniljatyttö -trilogian runomainen, rönsyilevä kieli oli jotain aivan toisenlaista kuin Erlend Loen lyhyet, verbittömät lauseet, arkirealismi ja komiikka. En meinannut päästä vauhtiin L:n kanssa ja alkuun inhosinkin sitä: se tuntui tylsältä ja tarkoituksettomalta. Onneksi kirja muuttui paremmaksi, tai minä totuin tyyliin ajan mittaan, sillä loppua kohti nautin siitä jo kovasti ja nauroin ääneenkin.

L kertoo Erlendistä ja hänen kavereistaan, jotka edustavat sitä sukupolvea, joka ei rakentanut Norjaa. Erlend haluaa tehdä jotain suurta, nostaa Norjan maailmankartalle. Hän keksii mielikuvituksellisen teorian, päättää tehdä tutkimusmatkan, kerää seurueen ja hankkii jopa rahoituksen. Tässä kohdin en voinut kuin nauraa, sillä Erlendin rahanhankinta on mahtavaa parodiaa arkipäivääni kuuluvasta apurahakamppailusta.

Erlend seurueineen matkustaa autiolle saarelle tekemään tutkimusta. Tutkimusmatkasta muodostuu, no ei ehkä aivan menestyksekäs, mutta mielenkiintoinen kuitenkin. Näin sitä tiedettä tehdään, hehee. 🙂 Kirjassa on jopa mainio valokuvaliite tutkimusmatkailijoista saarellaan – Loe on todellakin vienyt kaverinsa saarelle.

Loe kirjoittaa lyhyitä, toteavia lauseita, arkikieltä, joka pursuaa yksityiskohtia ja tarkkuutta. L paranee loppua kohti, mutta ei silti ole minusta Loeta parhaimmillaan. Ehkä aihe on vieras ja keinotekoisen tuntuinen, vaikka Loen huumori paikoitellen osuu minuunkin. Silti pidin enemmän esimerkiksi Dopplerista. Oli L kuitenkin parempi kuin Tosiasioita Suomesta, mutta Maria&Jose on edelleen ehdoton Loe-suosikki, ja tuskin sen paikkaa voi mikään horjuttaa. Supernaiivi on vieläkin lukematta.

Tällaisten päivien yli olisi kiva vaan loikata. Jos aamulla olisin tiennyt tai voinut niin tehdä, olisin jäänyt sänkyyn ja nukkunut tämän päivän yli.

Ei ole mitään erikoista, kaikki vaan kasaantuu. Liian monta päivää yhtäjaksoista juoksemista paikasta toiseen. Kurkku on taas kipeä, niin etten sitten tainnutkaan selvitä flunssaisuudesta yhdellä lievällä kuumeillalla viime viikolla. Suu on täynnä aftoja niin että vesi on ainoa aine, jonka suuhun laittaminen ei satu, ja kuitenkin pitäisi syödäkin. Itku meinaa tulla kun sattuu niin.

Sisko keitti minulle joskus riisipuuroa, kun aftat olivat oikein pahoina, ja itkin kipuilua ja pahaa mieltä. Yritin samaa reseptiä eilen itsekin, mutta ei se toiminut niin hyvin. Ilmeisesti riisipuurokin toimii lääkkeenä paremmin, jos sen tekee joku muu, joka lisää siihen vähän myötätuntoa ja hoivaa.

Vihreä kynttiläni oli huomaamattani valuttanut ikkunalaudalle ja seinälle pitkät raidat, joista jäi himmeä vaaleanvihreä jälki. Millä kynttilätahrat saa pois? Pitääkö koko seinä maalata uusiksi?

Sitten on joitakin pikkujuttuja, jotka harmittavat. Jokin oma kaduttava sana jossain tilanteessa, puhelimessa heti aamulla kuultu kireä ääni, erään toisen paha olo jota onnistun vaan pahentamaan. Ei auta kuin koettaa olla ajattelematta, eihän tehtyjä saa tekemättömäksi, eikä kaikki aina ole minusta kiinni. Ikävää vain olla pahantuulinen. Tekisi mieli itkeä ja potkia ja raivota kaikesta kaikelle (itkupotkuraivari siis), mutta en vain jaksa.

Hain videovuokraamosta ensiapua sekä tähän flunssaan että pahaan mieleen. Huomenna on taas vietettävä päivä paikallaan – yhtä lounaspalaveria lukuunottamatta – sillä perjantaina ja viikonloppuna on kovasti töitä, ja kaktus kurkusta ja humina päästä pitäisi saada siihen mennessä poistumaan.

Opiskeluaikana osa meistä asui saman pitkän tien varrella, ja kotimatkalla oli hämmästyttävän monta anniskeluravintolaa. Silloin suunnittelimme järjestävämme joskus baarikierroksen niissä, mutta suunnitelma jäi toteuttamatta – niin kuin niin valitettavan moni muukin. Nyt sen kuitenkin teimme: skoolasimme porukalla täyttyville unelmille , ajoimme taksilla lähtöpaikkaan ja toteutimme baarikierroksen. Suorituskykymme on ehkä laskenut (tai minun ainakin on) opiskeluajoista, mutta niin oli helpottunut reittikin: suoritettavana oli vain kolme baaria entisen puolen tusinan sijaan. Baarit muuttuvat kampaamoiksi, siltä ainakin vaikutti.

Kävelimme reittimme terävässä pakkasessa, lumi narskui kenkien alla ja ilma tuoksui enemmän tammikuulta kuin marraskuulta. Ystävälliseen sävyyn minulle kettuiltiin pääaineloikastani historioitsijasta etnologiin, yhdessä muisteltiin menneitä aikoja oh kun oltiin nuoria -sävyyn, vaahdottiin tiedepolitiikasta, kuunneltiin jukeboksista Ehkä otin ehkä en, mitä väliä sen… Juotiin olutta, väisteltiin alan ammattilaisia ja lopulta syötiin yöpalaa Hesellä. Koko illan minun oli onnellinen olo, sillä ympärilläni oli koko joukko viisaita, hyviä ja hauskoja ihmisiä, joiden kanssa vietin aikanaan Turussa viisi onnellista opiskeluvuotta.

Aamulla ei ollut yhtään huono olo (kiitos tämän oppimani kiehtovan piirteen ravintoloiden elinkaaressa eli sen että muuttuvat kampaamoiksi eli etappeja oli reitillä paljon odotettua vähemmän), ja lumimyrskyn läpi tehty junamatka takaisin kotiin sujui hyvin.

Ainoa oikea tapa ottaa lumimyrsky vastaan on laittaa villasukat jalkaan, sytyttää kaikki kynttilät, leipoa jotain hyvää, juoda glögiä ja kuunnella oopperaa. Tällä latautumisella varmaankin jaksan maanantain ja tiistain melko tiivisohjelmaisen opintomatkan Itä-Suomeen. Tai no, jaksan minä sen muutenkin, sillä tapaan illalla uudelleen kummityttöni. (Voi miten ihanaa voida sanoa noin!)

Sain lahjaksi pinkin (joulu-)koristeen, joka löysi paikkansa heti oven yläpuolelta. Se näyttää kuvissa vähän kookkaalta, mutta on oikeasti melko pikkuruinen.

Kenkäkoriste 1 Kenkä 2 Kenkä ja kynttilät

Tänään pidin sylissäni kahden viikon ikäistä Prinsessaa. Kaikki viime aikojen häslinki ja väsymys tuntui olevan jossain kaukana ja muualla. Kaikki ne asiat, joiden takia olen viime aikoina tuskastunut, tuntuivat täysin toisssijaisilta sen pienen – tai käsitetasolla oikeastaan aika suuren – ihmeen rinnalla, mikä ihmisvauva on. Niin pieni, niin viaton, niin avuton – ja niin kaunis. Vauvan ilmeet ja tuhina, tuuheat tummat hiukset, pienet jäsenet, hiljainen uni ja välillä mutruun kurtistuvat kasvot – olin melkoisen sanaton sen ihmeen edessä. Sisaruksillani ei ole lapsia, eivätkä muiden sukulaisten lapset ole olleet näin läheisiä. Tämä vauva on toistaiseksi minua lähimmäksi syntynyt lapsi. En tiennyt, miten häntä olisi pitänyt pidellä, kun ei ole kokemusta eikä tietenkään minkäänlaista tottumusta. En kuitenkaan onnistunut rikkomaan pientä kääröä, vaikka vähän pelottikin ottaa häntä syliin.

Olin hiljaisen ihastuksen vallassa vauva sylissäni. Liikutusitku haki silmiä, mutta muuttui kyyneliksi siinä vaiheessa, kun isä ja äiti pyysivät Prinsessansa kummiksi. Se on suurin kunnia, mitä minulle on koskaan annettu. Tämä merkitsee minulle valtavan paljon, ihan valtavan paljon. Kaikille se ei ehkä olisi näin maailmankattava asia, mutta minulle on.

En tiedä mitä on olla hyvä kummitäti, ehkä sellaista ei voikaan määritellä kovin tarkasti. (Vanhemmat lupasivat että saan tuoda pikkutytön elämään paljon kirjoja, ja minä jo lupasin nukkuvalle pikkuiselle, että vien hänet jonain päivänä kirjastoon, vien hänet seikkailuihin ja tarinoihin, satujen maailmaan. 🙂 ) Hyvä kummi olen kuitenkin päättänyt olla, vaikka sisältö ehkä muotoutuukin vähitellen.  Sen lupaan ystäväperheelleni ja ennen kaikkea tietenkin Prinsessalle.

Niin että tästä se johtuu, jos lähipäivinä lyhyellä Turun lomallani välillä itken tai nauran ääneen, välillä teen molempia yhtä aikaa. Olen vain niin kovin onnellinen.

Tänä aamuna lauloin ja riemuitsin koko matkan yliopistolle. Yön aikana maailma oli peittynyt valkean, paksun lumikerroksen alle. Kadut, puut, pensaat – ihan kaikki oli pehmän lumen peittämää. Kahdeksan maissa aamulla oli vielä hämärää, ja katuvalojen lämpimän oranssi valo teki kaikesta jotenkin vielä suloisempaa. Oikeasti: en ole aikoihin ollut noin vähästä noin liikuttumiseen asti onnellinen.

Soitin kävellessä Helsinkiin, ja vaikka tarkoitukseni ei ollut kääntää lumiriemullani puukkoa haavassa vesisateisessa pääkaupungissa, niin taisin silti tehdä niin…. Omassa onnessani ja kiljuvassa tarpeessani jakaa riemuni jonkun kanssa en taaskaan tullut ajatelleeksi, haluaako se joku kuulla tästä riemusta mitään. Mutta hyvin se meni, taisin itse asiassa saada kyseisen ystävänikin vähän lumihiprakkaan. 🙂

Yliopistolle tullessani olin niin täynnä positiivista energiaa, että ympäristön murahtelukin tuntui vain huvittavalta. Energiaa tarvittiinkin, että tulosta on syntynyt. Ylipäätään tähän viikkoon on mahtunut kovaa työtä, ikäviä juttuja, mutta myös paljon positiivista. Yhteisartikkelimme ensimmäinen luonnos – minun ensimmäinen tieteellinen artikkelini – on melkein valmis. Sen tekeminen on väsyttävää, enkä oikein enää meinaa saada millään venytettyä itsestäni irti mitään. Kun vatsa vielä reagoi stressiin ja vikisin kivuliaana tänään, eräs työkaveri totesi vain, että ”Tervetuloa artikkelien kirjoittamisen maailmaan. Tuollaista se on sitten joka kerta.” Jipii, onpahan jotain mitä odottaa.

Kunhan tänään vielä olen ahkera muutaman tunnin, lähtee artsukkamme esilukijoille, ja ensi viikolla teemme heidän kommenttiensa mukaiset muutokset. Viikon kuluttua sitten ensimmäinen virallinen versio lähtee kirjan toimittajille. Työtä on siis vielä ensi viikollakin, mutta suurin ponnistus on edessä reilun tunnin kuluttua, kun aloittamme yhteenvedon kokoamisen. Meillä tuntuu olevan hurjasti sanottavaa, mutta miten sen kaiken saisi järkevään muotoon?

Tänä iltana kyläilemään tulee kaivattu ystävä. Huomenna en aio tehdä mitään järkevää, tai ainakaan mitään stressaavaa. Aamupäivä menee yliopistolla, mutta iltapäivällä saatan nähdä kaksi viikkoa sitten ystäväperheeseeni syntyneen Prinsessan. Se jos jokin on aikamoista.

Tällä viikolla kaverin Kissa on minun luonani hoidossa emäntänsä työmatkan takia.

Kissa lattialla.

Kissa lattialla 2

Näin karvoitetaan laukku.Olen saanut opetella kissanomistajan arkeen, josta ehkä ikävimmät puolet ovat hiekkalaatikon haju vessassa (kyllä se haisee, vaikka nykyajan kissanhiekat ovatkin ihan hyviä) sekä kissankarvojen leviäminen kaikkialle. Siis ihan kaikkialle. Vietettyäni  yhden illan Kissan kanssa, marssin jo kauppaan ostamaan vaateharjan, sellaisen teippisysteemin. Muuten elämästä ei tule mitään. Mihin tahansa Kissa koskee, siihen jää vaaleanharmaa kerros karvoja. Esimerkiksi punainen Marimekko-laukkuni on alareunastaan harmaa, sillä se roikkuu sopivalla kiehnäyskorkeudella.

Tämä koko elämän karvoittaminen vähän ärsyttää minua, ja on yllättävän vaikea tottua siihen, että kodissa on vieras haju, mutta loppujen lopuksi niissä on kyse aika pienistä asioista. Vilpittömän onnellinen tervetulotoivotus kotiin tullessa korvaa sen, samoin kuin hiljaa kehräten syliin illalla kömpivä pullea ja pehmeä Kissa.

Tänään kävin yliopistolla tekemässä yhteisartikkelia vain aamupäivän ja tulin saman tien kotiin. On vähän tupannut kipeää oloa. Yritän tehdä töitä villasukat jalassa kotona kylmän työhuoneen sijaan ja välttää sillä tavoin kuumeen ja varsinaisen flunssan. Hiukan harmittaa tämä puolitehoisuus (kuka käski lähteä pikkukengillä räntäsateeseen lauantai-iltana?), mutta yritän saada sen ohitse mahdollisimman pian. Onneksi tänään tarvitsee välttämättä tehdä vain yksi pieni ja mukava työhön liittyvä juttu, muut voivat odottaa huomiseen tai mihin tahansa.

Pieni ääni sisälläni huomauttaa, että nuha ja karhea kurkku ja matala ääni saapuivat heti, kun Kissa tuli vieraaksi kotiini. Mutta historian ja kulttuurin tutkijana olen oppinut, ettei kausaliteetteja saa vedellä miten sattuu, joten kieltäydyn myöntämästä mahdolliseksi sitä a -sanaa. Varsinkin kun vastaavia oireita ei koskaan tule kotonakotona, missä kissanpöly sentään on kahdenkymmenen vuoden ajalta pinttynyttä ja pysyvää. Kyllä tämä kurkkutauti nyt vaan on vilustumista ja paranee kuumalla juomalla, munkkitipoilla ja siskon virkkaaman peiton alle käpertymällä. Jollei se ole jo varattu Kissalle.

Nukkumapaikan hakua.

Näin karvoitetaan peitto.

Seuraava sivu »