Syksyn mittaan olen kotonakotona käydessäni lukenut erästä äitini lempikirjoista, Elisabet Ahon romaania Lilly (2002). En ole aiemmin kirjaan tarttunut, kun arvelin äidin selostuksen siitä riittävän, mutta olipa hyvä että luin.

Lilly on toteen perustuva kertomus vanhan aatelissuvun viimeisten vesojen, Lilly ja Hugo von Heidemanin elämästä Urajärven kartanossa Asikkalassa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun ensimmäisinä vuosina. Tarina kerrottaan Lillyn näkökulmasta, kuten kirjan nimestä voi päätellä. Lilly von Heideman on aatelisperheen tytär ja saa siksi käydä koulua – ei kuitenkaan yhtä avoimin mahdollisuuksin kuin veljensä Hugo. Lillysta tulee opettajatar ja samalla naisasianainen, eräs Suomen heräävän naisasialiikkeen aktiiveista, joka toi sivistystä myös omaan kyläänkin. Hugo on taiteellinen, ikuinen pikkupoika, joka hurmaantuu naisista ja suunnittelee kartanon puutarhasta upean nähtävyyden, mutta ei tunnu aina käsittävän arkielämää. Vanhoilla päivillään sisarukset myös matkustelevat ympäri Eurooppaa (samantyylisillä matkoilla kuin Lucy Honeychurch kirjassa Hotelli Firenzessä, josta kirjoitin vähän aikaa sitten).

Lilly ja Hugo von Heideman testamenttasivat kartanonsa Muinaismuistoyhdistykselle ja sitä tietä Museovirastolle. Siinä he ovat osoittaneet ajatuksen suuruutta ja sellaista eteenpäin näkemistä, että ei voi kuin ihmetellä ja olla kiitollinen.

Lilly ei ole mikään kirjallisen tai sanallisen taituruuden merkkiteos, eikä sen juonikuvio ole millään tavoin yllättävä. Sen sijaan se on mitä suurimmassa määrin sympaattinen kirja, elävän elämän tuntuinen ja lämminhenkinen. Lisäksi huomasin jotain odottamatonta: luettuani äidin suosikin, ymmärrän ehkä äitiänikin vähän paremmin. Ainakin äidin oma kirjoitustyyli on hyvin samanhenkistä kuin Elisabet Ahon – ei samanlaista, mutta samantyyppistä: toteavaa, rönsyilemätöntä, elämässä kiinni olevaa.

Ehdin jo päättää, että ensi keväänä äidin syntymäpäivälahja olisi matka Urajärven kartanoon, mutta sen internetsivujen tietojen mukaan kartano on kunnostustöiden vuoksi toistaiseksi suljettuna. Täytyy seurata tilannetta, jospa se aukeaisi kesäksi. Nauttisin itsekin matkasta, mutta ennen kaikkea uskoisin sen olevan suuri elämys äidille. Hänen ei tule itse lähdettyä, joten minun pitää järjestää reissu. Ehkä äidillä on ensi keväänä enemmän aikaakin, kun kotonakotona tehdään isoja muutoksia… Mutta se on kevään asia, nyt talven aikana voisin yrittää lukea muutkin Elisabet Ahon Urajärveen liittyvät kirjat.

Advertisements