Kissanhankintakuumeeni on taas viime aikoina ollut korkealla. Tänä viikonloppuna olen puhaltanut kytevää hiillosta täyteen roihuun hoitamalla Kissoja. Eilen kävin ruokkimassa kaverin lemmikkiä nimeltään Kissa. Se oli ihana, harmaa kerrostalokatti, iloinen minut nähdessään vaikka se oli ensimmäinen tapaamisemme. Iloisuus saattoi tietysti johtua siitä, että se tiesi saavansa ruokaa. Koko yhteinen aikamme menikin siinä, että Kissa söi – valitettavasti en ehtinyt jäädä leikkimään, kun bussi maalle oli lähdössä.

Oma kissamme kotonakotona tuntee myös nimen Piuka, mutta useammin sitä kyllä kutsutaan originaalilla nimellä Kissa. Kaadoin viikonloppuna Kissan eli Piukan päälle koko lemmikinkaipuuni, ja se otti sen vastaan vanhan neidin arvokkuudella ja itsetunnolla: ”Joojoo, tiedän olevani täydellisen ihana, mutta milloin sitä ruokaa tulee?!!”

Piuka kerjää ruokaa kehräämällä lujaa ja puskemalla, kovan nälän ollessa se huutaa.

Kun en antanut ruokaa vaan keskityin kameraan, Kissa muuttui epäluuloiseksi.

Lopulta se osoitti mieltään lopettamalla jaloissa pyörimisen.

Ruokakupin äärellä kehräys muuttui epätasaiseksi, mutta ei hiljentynyt.

Kiinnitin liikaa huomiota Kissaan: Murre tuli paikalle nyyhkimään, eikö häntä huomioida lainkaan.

Ruoan jälkeen Kissa pesi itsensä huolellisesti hännänpäätä myöten, ja käpertyi takaisin nukkumaan.

Vaikka olen puhunut sivulauseissa suunnitelmastani hankkia kaupunkiasuntoon kissa ensi vuonna, meni viesti suoraan perille kotonakotona vasta tänään. Ikävää, mutta vastaanotto oli odotetunlainen: ”Mitä?! Sinä hankkisit kissan? Miten me siitä siellä huolta pidetään? Ja eihän se ole kissalle sopivaa elämää, jos ei pääse ulos. Jne. jne.”

Huokaus. Tiedän heidän olevan osaltaan oikeassa: en pystynyt itse huolehtimaan Murrestakaan, joten miksi ansaitsisin toista lemmikkiä – en tosiaankaan ole osoittanut millään tavoin olevani vastuullinen lemmikinomistaja. Kieltämättä omatuntoani kaivaa juuri se, ettei tuleva kissani pääse ulos, vaan elää sisä- ja citykissana raapimispuun ja hiekkalaatikon turvin. Kuitenkin olen nähnyt niin monta onnellista kissaa, jotka elävät sillä tavoin, että yritän uskoa sen pärjäävän. Ja haluan uskoa myös osaavani hoitaa tulevan lemmikkini – ainakin tarvittaessa apuun kiirehtiviä hoitajia on jo ilmoittautunut useita. Eli jatkan haaveilemista täällä.

Mainokset