Hmph. Eilinen luento meni periaatteessa ihan hyvin. Muistan mokanneeni pahasti vain kerran, jolloin yleisö korjasi minua, ja mielestäni hanskasin sen tilanteen ihan hyvin, reagoin ja jatkoin sen jälkeen matkaa. Kommunikoin yleisön kanssa, katsoin ihmisiä enkä kattoa, puhuin kovaa ja paljon. Aikataulu piti. Kukaan ei nukahtanut, kysymyksiä tuli ja luennon jälkeen keskustelin erään graduntekijän kanssa ja sain eräästä rouvasta uuden informantin. Ja ystäväni sanoi, että olin tyylikäs – mikä on tietysti tärkeää niin turhamaiselle ihmiselle kuin minä, heh.

Mutta, voi mutta.

Silti minulla on olo, ettei se mennyt mitenkään loistavasti. Jotain jäi puuttumaan. Jonkin virheen tein, tai vaikka en varsinaisesti virhettä, niin jotain olisi pitänyt tehdä toisin. Yritin miettiä, mikä se juttu olisi voinut olla, mutta en keksinyt. Se vaivaa hiukan, sillä olisin halunnut onnistua. Tunnistan kyllä itsessäni sen onnistumisfiiliksen joka voi tulla – minulla on monesti ollut esiintymisen jälkeinen varmuus siitä, että homma meni mainiosti. Tunne on niin tuttu, että luotan siihen, ja siksi kaivelee, ettei sitä tullut eilisestä luennosta, jonka eteen stressasin koko viime viikon.

Tämä on taas tätä minua, joka ei halua olla ”ihan hyvä” vaan jotain muuta. Sanoisin luentoni täyttäneen tuon ”ihan hyvä” -kategorian, mutta kun olisin halunnut kokea sellaisen iloisen onnistumisen tunteen kuin joskus tulee. Olisin halunnut sanoa, että se meni mainiosti.

Se on nyt kuitenkin eilistä, enkä saa tilannetta takaisin, joten ehkä parempi antaa olla. Tämän viikon hommana torstaihin asti on kolme apurahahakemusta ja erään artikkelin saaminen vauhdikkaaseen alkuun. Perjantaina olen Helsingissä. Onneksi viikonloppuna on tiedossa mukavaa ohjelmaa, niin nämä työt jaksaa paremmin, vaikka minua vaivaakin lievä väsymys ja haluttomuus. Kun nyt vain saisin sen luennon pois mielestäni kaivamasta. Työ varmaankin auttaa siihen.

Mainokset