Haec schola culturae fennorum protulit lumen.

Tämä koulu sytytti suomalaisen kulttuurin valon.

Voiko sitä enää mahtipontisemmin sanoa? 150-vuotias Jyväskylän Lyseo, ensimmäinen suomenkielinen oppikoulu, juhli eilen lauantaina komeasti ja arvolleen sopivasti. Juhla oli kaunis ja tyylikäs, isänmaallinen ja kulttuurintäyteinen. Se muistutti kaikesta siitä, miksi vuodet Lyseossa olivat tärkeitä minulle ja säilyvät hyvinä muistoina, mutta myös kaikesta siitä, mikä lyseolaisuudessa nyppii.

Juhla oli toteutettu omin voimin eli nykyisten ja entisten lyseolaisten tekemänä. Satunnaisia vieraita aveceja lukuunottamatta (rohkeniko joku tuoda muusta lukiosta kirjoittaneen puolison juhlaan?) ainoat ei-lyseolaiset yli 2000 päisessä vierasjoukossa olivat varmaankin pääministeri Vanhanen naisystävänsä kanssa. Yhteisöllisyys, jota tässä koulussa nimitetään Lyseon hengeksi, lainehti aaltoina Paviljongin auditoriossa. Ajoittain vanhan kummitushengen hengähdykset tuoksuivat jo liikaakin siirapille (vai marjaliköörille?) ja minuakin etoi. En silti voinut olla ajattelematta, että tässä sitä on hyvin konkreettisesti, sitä poliitikkojen viime aikojen puheissaan Suomeen kaipaamaan yhteisöllisyyttä, me-henkeä. Jyväskylän Lyseo on hurjan sisäänpäin lämpiävä  koulu, ja lyseolaisuus on tietylle piirille itseisarvo.

Jyväskylän Lyseon arvoa ja erityistä asemaa Suomen lukioiden joukossa en halua kiistää, sillä kuka tahansa näkee sen historiankirjoista. Nykyään kotikaupungissani ehkä vähän naureskellaankin kaupungin vanhalle nimitykselle Suomen Ateenana, suomenkielisen koulutuksen ja sivityksen keskuksena, mutta tiettyyn aikaan sillä on ollut hyvät perusteet. 1858 perustettu Lyseo aloitti instituutioiden, ja 1860-lukua elettäessä alle tuhannen asukkaan kaupugissa oli jo myös suomenkielinen opettajaseminaari ja tyttökoulu. Se oli ainutlaatuista aikanaan. Jyväskylällä on ollut tärkeä rooli aikansa suomenkielisen kulttuurin kehittämisessä, ja Lyseo on siitä tärkeä osa.

Nykyinen Lyseon henki on silti minusta vähän aikansa elänyt. Ensinnäkin – se on aina miespuolinen. Tytöt ovat päässeet kouluun 1970-luvun alkupuolelta saakka, mutta yhä vieläkin lyseolaisista puhutaan Lyseon poikina – viimeksi tällä viikolla koulun rehtori puhui Lyseon poikien suurista saavutuksista lehdessä. Juhlan puhujissa ei ollut naisia, paitsi toinen nykyoppilaiden tervehdyksen tuojista oli tyttö ja virolaisen ystävyyskoulun rehtori oli nainen. Siinä kaikki. Sen sijaan juhlan kolme rakentajaa, kolme taito- ja taideaineiden opettajaa olivat naisia. Niskakarvat pystyssä murisin illalla tätä ystävilleni: naiset kyllä tekevät työt tällaisten juhlien takana, mutta Lyseon poikien juhlahan tämä oli, vanhojen sukupolvien juhla. Ohjelmassa onneksi näkyivät nykyoppilaat, sillä heidän koulunsahan se on, sanottiin mitä tahansa tai teki oppilasyhdistys JYLY mitä hyvänsä. Koulu on aina senhetkisten oppilaiden oma ja heidän näköisensä, niin sen kuuluukin olla.

Ja sitten se yhteisöllisyys – Lyseon mahtipontisuus on välillä niin raskasta, ettei sitä jaksa kompata. Juu, ollaanhan me maailman vanhin suomenkielinen, mutta nyt niitä suomenkielisiä on paljon ja katsokaas, aika on muuttunut. Lyseolaisuus tasapäistää, vaikka koulussa nimellisesti kunnioitetaankin kaikkien erityislahjakkuuksia. Mutta lähtö oletus on jotenkin se, että kaikista tulee nobelisteja, tai vähintään pääministerejä tai taiteilijoita. Tai ehkä minä vain tulkitsin koko homman liian elitistiseksi malliksi, jossa tavallinen työtä tekevä perhe ei ole mitään, sillä Lyseosta tulee suuruuksia – kyllähän Lyseon pojat menestyvät maailmalla…

Suhteeni Lyseoon on kaksitahoinen, sillä paikoitellen kömpelö mahtipontisuus kuitenkin osui herkästi liikuttuvaan hermooni, ja minulla on Lyseosta paljon hyviä muistoja. Juhlaan osallistuminen täytti odotukseni: tapasin vanhan opettajani, jonka tapaamista olin jo kauan toivonut. Monenkaan opettajan en sanoisi jättäneen minuun jälkeä, mutta hän teki niin. Lienee turhaa mainita kyseessa olevan historianopettajan?

Illalla pidimme mahtavan ”luokkakokouksen”, luokan 97A kerma (minun näkökulmastani), kokonaiset kolme henkeä, istui iltaa kotonani hyvällä tuulella ja ihanalla ilmapiirillä. Hiukan tunnelmaa ehkä väritti se, että yksi osallistujista on kahdeksannella kuulla raskaana. Voi näitä rakkaita – yli kymmenen vuotta on siitä kun ensimmäisen kerran tapasimme ja tässä olemme vieläkin, muuttuneina, kasvaneina ja elämästä jo jotain oppineina, tulevaisuus yhä edessämme ja kädet toistemme kädessä. Minä olen kiitollinen vuosistani Lyseossa juuri ensimmäisten todellisten ystävieni vuoksi.

Kuten sanottu, juhlan ohjelma oli taiten toteutettu ja kaunis. Kiitos järjestäjille!

Edit. Myös Jäniksenselältä oltiin juhlassa. Pasi Ilmari Jääskeläinen kirjoittaa ohjelmasta vähän ehkä paremmin kuin minä, lukekaahan sieltä.

Advertisements