lokakuu 2008


Kuvataiteilija, kirjailija Hannu Väisäsen esikoisteos Vanikan palat (2004) piti tietysti lukea, ennen kuin jonain päivänä satun saamaan käsiini palkitun jatko-osan Toiset kengät. Väisäsen kirja oli hyvää luettavaa, rentouttavaa ja hienoja kuvia mieleen piirtävää.

Vanikan palat kertoo omaelämäkerrallisesti Väisäsen lapsuudesta kasarmialueella 1950-luvun Oulussa. Muistikuvia väläytetään viisilapsisen pesueen toiseksi nuorimmaisen pojan, Anteron silmin. Perheen äiti kuolee heti kirjan alussa, ja lasten isä kasvattaa enemmän ja vähemmän johdonmukaisesti lapsilaumaansa. Välillä isä juo, välillä on uskonnollinen, välillä hankkii äitipuolia ja välillä kotia hoitaa kotisisar. Isä lausuu runoja, ja vippaa hyväsydämisyydessään rahaa ympäriinsä, vaikka on itsekin vähävarainen.

Vanikka kulkee kirjassa mukana koko ajan. Siihen viitataan, siihen palataan, se kuuluu kertojan elämään niin oleellisesti, ettei muuta vastaavaa olekaan. Vanikkaa käännetään moneen suuntaan, sitä analysoidaan lapsen luovuudella värikkäästi.

Vanikka täytyy muistaa esimerkiksi koulun luonnontiedontunnilla:

Vielä nopea katsaus kivikuntaan. Vaistoni sanoi minulle jotakin sieltä puuttuvan. Sieltä puuttuu vanikka. Se on ruokaa, mutta kuuluu myös kivikuntaan. Minä jos kuka osaisin maalata vanikan hyvin havainnolliseen tapaan. Panisin sille tarvittaessa silmätkin. Ihminen on vanikan luonnollinen vihollinen ja puolustautuakseen vanikka tekeytyy kivikovaksi. Vesi on vanikan uhri. Sitä se juo litroittain. Hampaita vanikka syö melkein huvikseen.

Muistitietotutkijalle Vanikan palat on samaan tapaan kiinnostava kuin Eeva Kilven lapsuusmuistelo Rajattomuuden aika. Kirjan luvut eivät ole juonellisesti toisiinsa sidottuja, eikä kirja muodosta yhtenäistä tarinaa. Jokainen luku on pala vanikasta, oma rapsahtava osansa lapsuudeksi sanottua suurta kokonaisuutta. Muistikuvat ovat todella eläviä, värikkäitä ja vahvan tuntuisia. Niissä aisteilla on usein suuri merkitys: hajut, värit, äänet, maut ovat tärkeitä, samoin erilaisten pintojen tuntuminen, tuntoaistin käyttäminen. Vahvat aistikokemukset sopivat kuvaan tulevan taiteilijan lapsuudesta, ja tekevät kirjasta puhuttelevan.

Hiukan liian pitkä Vanikan palat minusta kyllä oli. Väisäsen olisi varmaankin ollut vaikea päättää, mikä näistä taiten kirjoitetuista vanikan paloista olisi poistettava, sillä yhdessä ne muodostavat kokonaisen vanikan, mutta minusta vaikkapa sata sivua vähemmän olisi ryhdistänyt kirjaa. Ei niin, etteikö näitä jaksaisi lukea, kyllä tämän kirjan parissa viihtyy, mutta joskus pituus ei vain ole tyyliratkaisuna onnistuneimpia, kun viesti olisi mennyt perille jo kolmellakin sadalla sivulla.

Kustantajan kirjailijaesittelyn voi lukea täältä.

Kirjan kansikuva lainattu täältä.

Tänä syksynä olen löytänyt itsestäni aivan uudenlaisen ostostelijan. Edelleenkin ostan aika harvoin vaatteita, mutta jossain vaiheessa edes yritin hankkia niitä käytettynä tai vain todelliseen tarpeeseen, enkä yleensä mitään kovin kallista. Pitkin syksyä olen kuitenkin tehnyt heräteostoksia, ja erityisesti tällä viikolla olen kauhistunut omaa kulutuskäyttäytymistäni.

Ostin ihanan villatakin, jollaisesta haaveilin jo alkusyksystä, mutta en löytänyt silloin kaupoista mielikuvaani vastaavaa. Nyt sen löysin ja pakko oli ostaa saman tien, vaikka hinta kirpaisikin. Tänään olen kääriytynyt sen lämpöön ensimmäistä kertaa, ja rakastan sitä joka kerta kun tunnen pehmeän kankaan iholla. Villatakin kanssa ostin myös taas yhden pitkähihaisen aluspaidan – sillä hei, eihän näitä ikinä voi olla liikaa, ja eihän mulla just tällaista ja tän väristä vielä olekaan! Hirveän tiristelyn jälkeen raaskin jättää yhden muun paidan kauppaan lohduttaen itseäni, että seuraavalla kerralla sitten.

Eilen omansa: bussia odotellessa poikkesin erääseen vaatekauppaan ja tarjousrekistä osui käteen musta hame. Sellainen, josta haaveilin joskus viime talvena, mutta silloin en löytänyt sopivaa ja olin köyhempikin, en olisi voinut ostaa vaikka olisin löytänytkin. Hame on ihana, täysin tarpeeton, kun hameita on muutenkin enemmän kuin ehdin käyttää, mutta just sellainen kuin haaveilin. Tässä vaiheessa terveiset Turkuun niille kolmelle nuorelle naiselle, jotka tulevat Jyväskylä-ekskursiolle parin viikon päästä: en ole vielä tehnyt aivan täydellistä ohjelmaa vierailullenne, mutta tiedänpähän ainakin, mitä laitan päälleni…

Lisäksi olen ostanut kirjaston poistomyynnistä 15 kirjaa (yhteensä 15 euroa) ja tilasin nettikirjakaupasta yhden. Kirjat ovat työhuoneella odottamassa, että joku kantaisi ne kotiin. Niin ja oli ne kirjamessutkin juuri.

Amazon.comista, rehtorintapaamisen hermostumisesta ja Ateenan-matkalta kertynyt Visalasku odottaa maksajaa, joten ehkä nyt pitäisi jo rajoittaa. On vähän huono omatunto. En ole vararikossa, mutta monta turhanaikaisen tuntuista ostosta lyhyen ajan sisään saa Koskelan Jussin minussa heräämään. Ehkä uusi tunne siitä, että tiedän jopa vuodeksi eteenpäin millä seuraavan kuun vuokran maksan, on osaltaan saanut kulutuskäyttäytymiseni muuttumaan. En ole ollut erityisen masentunut viime aikoina, joten sitä ei oikein voi syyttää, vaikka ostostelu onkin usein mitä terapeuttisinta toimintaa. Tänään mielessä pyörivät oppiaineeseeni liittyvät huonot uutiset, joten ehkäpä voisin varmuuden vuoksi pitää itseni kaukana kaupoista, ettei mene taas lohtushoppailuksi.

Kuten Narratiiveja -blogin Ee totesi: tällä hetkellä tuntuu siltä, että vaikein kulutuspäätös on ostamatta jättäminen. Ollakseni rehellinen: huonosta omatunnosta huolimatta en taida silti katua yhtään ostostani.

Kiitos Salonkijuorujen Ilonalle tunnustuksesta! Ihanan kaunis plakaatti!

Turun Tilda haastoi minutkin mummoteemaansa. Vaikka vaatteista, laukuista ja koruista löytyisi paljon mummomaista, en nyt ala esittelemään niitä, sillä tämä ei ole tyyliblogi (tai vaatteiden esittely ei sopisi tyyliini, joten kai tyylistä on kysymys tässäkin blogissa, negaation kautta, tshihii). Tilda ehdotti, että esittelisin mummomaisimman esineeni.

Taas ollaan ongelman edessä: kysy jotain kulttuurintutkijalta, niin saat toisaalta – toisaalta -vastauksen. Totesin nimittäin, että mummouskin on katsojan silmissä. Monet jutut kotonani ovat minusta vähän mummomaisia, mutta eivät ehkä toisten mielestä. Onko olemassa jokin määritelmä yleiselle mummomaisuudelle? Jos onkin, niin minä en sitä tunne, ja mummomaisuuden etsiminen omasta kodista johti heti etsimään  niitä piirteitä, jotka muistuttavat omasta mummosta – vähän aiheen sivuun siis. Olen tehnyt graduni omista isovanhemmistani, jotka ovat kuolleet jo vuosia sitten, ja joita en tuntenut silloin kovin hyvin. Päättötyön aikana heistä tuli kuitenkin läheisiä, tai ainakin siitä historiakuvasta, jonka heistä gradussani loin.

Oma mummo muistuu mieleen monista kotini jutuista. Mummokin virkkasi paljon, tosin hienompia juttuja kuin minä, joka väännän innoissani ensimmäistä huiviani. Mummolankin kirjahyllyn päällä oli eläinpehmolelu (siellä panda, minulla Hedwig). Ajattelin tämän haasteen kohdalla myös mummolta perittyä koruani, pientä hopeista Daavidin tähteä, jonka mummo oli joskus tuonut Israelista. En ole käyttänyt sitä varmaan ikinä, mutta se on arvokas, koska se on muisto mummosta.

Jottei ihan menisi vetistelyksi, kuvasin Tildan haastetta varten kuitenkin pari yleisesti mummot mieleen tuovaa esinettäni.

Käytän kynttilöiden sammuttamiseen niistäjää. Siis tuollaista tukahdutinta. En tiedä ketään muuta, kuka tekisi niin, mutta minusta se on kiva esine, vaikkakin vähän eläkeläismäinen eli mummomainen. (Nyt kuvasta huomaan, miten niistäjään on tarttunut rumasti kynttilän mähmää. Yök. Täytyy pestä se.)

Servettitelineeni on muisto Kreikasta. Oliivikuvioiset ynnä muut matkamuistoastiat etelästä ovat mummomaisinta, mitä tiedän.

Mummot tulevat mieleen myös rautasormuksestani. Se ei ole parin vuoden takaisesta keräyksestä ostettu, vaan antiikkimessuilta jostain pöydästä. Mutta aito rautasormus sota-ajalta se on, ja muistuttaa mummojen sukupolven nuoruudesta. Valitettavasti rautasormukseni on sopivan kokoinen ainoastaan vasempaan nimettömääni – oikeasti! – joten en juurikaan käytä sitä.

Kotona on hyvä olla, vaikka en Helsinki-Jyväskylä -välin matkustamisesta erityisemmin pidäkään. Siskon luota lähteminen oli vähän haikeaa, taas. Olo oli bussissa istuessa kuin ikkunasta avautuva syysmaisema: tyhjä, harmaa ja mitätön. Jyväskylään päästyäni olin jo valmis varsinaiseen spessuhemmotteluun: kasvisburger Heseltä (jossa olikin vanha kaveri töissä, oli hauska jutella hetki) mukaan ja taksilla kotiin. Laukkuja oli niin paljon ja ne olivat painavia… Seliseli, on vain niin vetämätön olo, että tuhlasin.

Kotona on hyvä olla. Kellot odottivat somasti kesäajassa ja pölykerros on vähän lisääntynyt – kyllä minä vielä tällä viikolla siivoankin, kunhan jaksan. Järjestin kirjamessuostokset hyllyyn, mikä oli oma ikävänihana operaationsa, kun osa kirjoista piti työntää toiseen riviin pois näkyvistä. Tässä vaiheessa en enää viitsinyt ajatella ostosteni kokonaissummaa – mitä tuosta, kun jokainen nide tuntuu oikealta ja löytää paikkansa kirjahyllystä.

Kirjamessut menivät osaltani vaihtelevasti. Perjantai-ilta oli vapaata kuljeskelua ja sellaisenaan ihanaa. Lauantaina olin väsyneempi ja särkyinen, ja hirvittävä väentungos sai minut todella kiukkuiseksi. Haaveilin näkeväni joitain kirjailijahaastatteluja, mutta haaveeksi jäi. Lavojen edessä oli niin järkyttävä tungos, ettei sekaan mahtunut. Olin tosi pettynyt ja vihainen, mikä korostui kun olin väsynyt ja syönyt liian vähän. Sunnuntaina olosuhteet olivat paremmat: päätä ei särkenyt, minulla oli enemmän eväitä ja tungoskin oli vähän inhimillisempi. Sunnuntaina sain niitä elämyksiä, joiden vuoksi kirjamessut ovat The Tapahtuma. Vaihdoin pari sanaa Virpi Hämeen-Anttilan kanssa – ei mitään erikoista, kunhan kiittelin kun hän singeerasi Sokkopeliä – ja sain Unio mysticaani omistuksen Panu Rajalalta, jonka kanssa en enempää halunnutkaan jutella, kiitin vaan ja toivotin hyvää jatkoa.

Sokkopelin ja Unio mystican lisäksi ostin Koirien Kalevalan ja yhden muumiaiheisen muistikirjan. Sisko  löysi antikvariaattiosastolta minulle Anne Tylerin kirjan Pyhimys sattuman oikusta, ja lisäksi ostin Tuomas M.S. Lehtosen toimittaman kokoelman Keskiajan kevät. Kirjakassin painavuutta lisäsivät aiemmin viikolla ostettu toinen muistikirja (niille on aina ennen pitkää käyttöä, pitää tarrata aina kun löytää kauniin ja kohtuuhintaisen) ja Työväen Muistitietotoimikunnan julkaisu Kotirintaman kahdet kasvot vuodelta 1985.

Sunnuntainen syysmyrsky jätti ikuisen muiston myös minulle: messuilta kotiin päästyäni huomasin, että Unio mystican nurkka oli kastunut likomäräksi paksusta kangaskassista huolimatta, ja sitten olin kävellessäni törpännyt kassilla jotain kovaa, minkä seurauksena märkä nurkka oli ruttaantunut ikävän näköiseksi. Ei se pilalla ole, mutta ei nyt aivan ensiluokkainenkaan enää.

Viikko siis matkalaukkuelämää, ja tässä ollaan takaisin kotona. Lähden kohta kreikantunnille – viikko sitten lähdin sinne matkalaukkua raahaten ja jouduin lähtemään kesken tunnin ehtiäkseni bussiin. Minusta tuntuu, että olen viikko viikon jälkeen enemmän pihalla siitä kielestä, mutta ei se mitään. Ensi syksynä valitsen ehkä kuitenkin sen vironkielen, hihii. Nautin silti siitä, että kieltä opiskellessa päästäni ovat käytössä aivan eri piuhat kuin normaalisti. Tämä aktivoi ja virkistää, vaikka tuntuukin välillä hurjan vaikealta.

Kävi ilmi, että olin erään työkaverini kanssa aivan eri mieltä Virpi Hämeen-Anttilan esikoisromaanista Suden vuosi (2003). Keskustelussa yritin muistella, mihin perustui se lämmin läikähdys, joka ensimmäisenä tulee mieleen tätä kirjaa ajatellessa. En muistanut tarkalleen, enkä pystynyt argumentoimaan työkaverilleni omaa tykästymistäni kirjaan, joten päätin kerrata sen – entä jos se ei ollutkaan niin hyvä?

Mutta pidän minä tästä kirjasta vieläkin, ei voi mitään. Yhä vain se on naiivi ja höpsöttelyä, mutta edelleen se tuo hyvän mielen ja lämpimän tunteen sisälle: he ansaitsivat toisensa. Olen kirjoittanut Suden vuodesta silloin, kun luin sen viimeksi ja siitä tehty leffa oli teattereissa. Siitä postauksesta voi lukea juonen yms. Myös Henna katsoi leffan silloin, ja juttelimme molempien blogeissa enemmän ja vähemmän oleellisista ajatuksista kirjaan ja elokuvaan liittyen.

Ehkä hieman toistan itseäni, mutta toivottavasti saan sanottua myös jotain uutta. Työkaverini mielestä Sari Karaslahti oli ärsyttävän täydellinen, mutta en ole samaa mieltä. Oikeastaan minun käy häntä vähän sääliksi. Ei sairauden vuoksi, vaan koska Sari on joutunut kasvamaan aikuiseksi varhemmin kuin muut ikätoverinsa. 23-vuotiaana hän elää tarkkaa ja kurinalaista elämää epilepsiansa vuoksi. Ei kai ole ihme, ettei hän voi kiinnostua ikäisistään miehistä, vaan ihastuu opettajaansa? Hämeen-Anttila kuvaa Saria sivuhenkilöiden kautta, jolloin lukijalle voi jäädä se ”ärsyttävän täydellinen” mielikuva. Mutta ne, jotka kuvaavat Saria kauniiksi ja naisista upeimmaksi, ovat häneen ihastuneita miehiä (sic)! Mikaelan mielipide on jotakuinkin, että ”tavallisen mitättömän näköinen, ei edes meikkiä”, eikä Lottakaan heti silmittömästi ihaile Saria. Äitinsä mielestä Sari on nuutunut ja kalpea. Hänen tapansa liikkua ja puhua on erilainen kuin muilla ikäisillään, mikä herättää miesten huomion – ja jos joku herättää liikaa miesten huomiota, eivät muut naiset yleensä pidä hänestä. Mikaelakin vertaa Saria käärmeeseen. Roolihahmon uskottavuuden ongelma on se, ettei Mikko Groman missään vaiheessa romaania kritisoi Saria lainkaan. Sari nimittäin kyllä ärsyyntyy mieheen välillä ja pohtii hänen ikäviä ominaisuuksiaan, mutta Groman on liian umpirakastunut tehdäkseen samaa.

Sari auttaa Gromania tämän vaikeuksissa ja auttaa miestä saamaan uransa jälleen vauhtiin. Kirja päättyy onnelliseen kuvaan, hyviin aikoihin, mutta jostain syystä minulle ei jäänyt tästä sellaista epätodellista happily ever after -tunnetta. Sari ja Groman ovat kokeneet paljon ja olen varma, että kirjan viimeisen sivun jälkeen heidän elämänsä jatkuu kuten muidenkin: myötä- ja vastamäet seuraavat toisiaan. Kirja on vain parempi lopettaa hyvään kohtaan.

Kuten aiemmin, olen yhäkin sietämättömän kateellinen Sarille ja Gromanille (en vieläkään osaa sanoa Mikko Gromania etunimeltä) heidän kyvystää muistaa kaikki lukemansa. En minä muista, ja välillä käy mielessä ajatus, pitäisikö minun muistaa kaikki lukemani voidakseni tehdä sitä mitä nyt teen, eli v-kirjaa… Se ainakin helpottaisi asiaa.

Suden vuosi on naiivi, mutta kaunis. Se on kirjallisuutta rakastavan, paljon lukeneen ihmisen kirjoittama kirja siitä, miten ihmiset voivat täydentää toisiaan, jos hyvä onni käy. Suden vuosi on myös kirjallisuuden ystäviä varten tehty kirja, sillä sen sivut ovat täynnä viittauksia eri puolille kirjallisuuden historiaa, elokuvia ja muuta kulttuurimaailmaa. Luulen ehkä tunnistaneeni jonkin viittauksen enemmän nyt kuin aiemmilla lukukerroilla, mutta varmasti vielä monta kerrosta jäi mysteeriksi. Lopussa on jopa kirjallisuusluettelo.

Sama onnellisuuden taika toimi edelleen: hyräilin hyväntuulisena, kun tänä aamuna kuljin pitkin Helsingin katuja ja muistin Suden vuotta. Jos höpsötys saa mielen näin iloiseksi, niin ei se kovin huonoa voi olla.

Ei, en minä osaa pitää Helsingistä, en vieläkään. Kauheasti minä joka kerta koetan, mutta ei siitä mitään tule. Ehkä minun pitäisi olla täällä useampi kuukausi peräkkäin, että oppisin tykkäämään.

Helsinki on jotenkin liian äänekäs. Se on liian likainen ja… En tiedä. Jotenkin Helsinki on koko ajan liikkeessä, koko ajan kiireinen ja tekemässä jotain tärkeää, niin kuin kaupunki ei pysähtyisi hetkeksikään hengittämään, nauramaan ja vain olemaan, aina pitää tehdä jotain… Kaipaan kotikaupungin rennompaa tunnelmaa, välittömyyttä ja puhtaampia katuja. Viihdyn siskoni luona ja hänen kotinsa on ihana suojapaikka, mutta kaupunki tässä ympärillä ei ole minun juttuni. Osa minusta pystyy ymmärtämään niitä, jotka rakastavat tätä kaupunkia; he ovat ehkä päässeet samaan hengitysrytmiin Helsingin kanssa, tuntevat sen omakseen. Minä en pysty, minä olen liian hidas tänne.

Tietenkin Helsinki-kokemukseni liittyy siihen, että olen täällä yleensä suorittamassa. Niin kuin nytkin: olen ollut tämän viikon Työväen Arkistossa v-kirjahommissa. Työ on edennyt hienosti ja luulen, että pääsen kotiin jo maanantaina, vaikka olin varautunut olemaan täällä parikin viikkoa. TyArk on kiva paikka, henkilökunta hurjan ystävällistä ja materiaali mielenkiintoista. Välillä unohdun taas vain lukemaan muistitietokyselyiden vastauksia, jotka eivät liity työhönikään mitenkään, mutta kun ne vaan ovat niin kiehtovia!

Helsinkiin liittyy mielessäni siis yleensä työ, mutta yhtä lailla näillä reissuilla pääsen myös lomailemaan. Arkiston sulkeuduttua minulla on vapaa-aikaa ihan toisella tavoin kuin kotona, missä on aina kotitöitä ja muuta arjen pientä puuhaa. Tähänkin viikkoon kuuluu asioita, joita voi tehdä vain täällä: kävin katsomassa Käskyn, viimeinkin! Missasin sen Jyväskylässä, ja kuitenkin elokuva oli hieno ja oli tärkeää, että näin sen. Eilen kävin katsomassa Ateneumin näyttelyn Waltari ja taitelijaystävät. Osuin paikalle juuri yleisöopastuksen aikaan, mutta valitettavasti en jaksanut seurata opasta, joka puhui liian pitkään. Olin oikeastaan eniten kiinnostunut Otto Mäkilästä, joka on suosikkitaiteilijoitani, ja heräävä päänsärky sai minut pakenemaan kierrokselta Mäkilän osuuden jälkeen – joka oli mitätön, sillä opas puhui alkupuolella niin pitkään, että hänen aikataulunsa petti ja Mäkilästä kuultiin vain pari sanaa. Harmi, sillä museolipun maksettuaan olisi voinut nauttia siitä enemmänkin, mutta ei tällä päänsäryllä, ei mitenkään.

Viikonlopuksi on tiedossa Helsingin Kirjamessut – ihanaa, ihanaa, ihanaa! Olen jälleen, kuten niin monena vuonna aiemminkin, tuttavaperheen yrityksessä avustajana. Odotan jo messuhallia ja kaikkea sen kuhinaa: SKS:n osastoa, kirjailijabongailuja, jotain kirjamessuostosta, joka tänä vuonna voisi olla Unio mystica, jollei se ole jo loppuunmyyty.

Ja sitten ystävät, he ovat Helsingin paras puoli. Sisko ja ystävät tekevät tästä kaupungista vierailemisen arvoisen ja saavat jaksamaan nämä työmatkat paremmin.

Kun jokin asia on tärkeä, siitä ei kai voi kirjoittaa liian montaa kertaa samaankaan blogiin?

Kun ee elokuussa kirjoitti Brideshead Revisited -elokuvasta, muistin että minullakin oli asiasta jotain sanottavaa, ja lupasin kommentissani kirjoittaa aiheesta itsekin. Aika pian sen jälkeen muistin, että minähän olen kirjoittanut siitä jo. (Kuka nämä kaikki muistaa…)

Katsoin loppukesän iltoina vähän kerrassaan kertauksena ihanan, rakkaan tv-sarjaversion, ja kauhunsekainen odotukseni elokuvan suhteen vain lisääntyi. Milloin Bridesheadin ensi-ilta on Suomessa? Sitä odotellessa voin katsella elokuvan nettisivuja ja pohtia, missä kohdin elokuvantekijät ovat päättäneet oikoa syvää tarinaa, mitä he korostavat, millainen elokuva mahtaa olla. Ja miltä mahtaa näyttää vuoden 2008 1920- ja 1930-luku, kun mielessä on koko ajan Brideshead ja Julia Flyten tyyli 1980-luvun versiona 1920-1930-luvuista? Ainahan puvustus on kuvaa myös omasta ajasta, vaikka historiallista kuvaa tehtäisiinkin. Ja miten kukaan koskaan voi olla täydellisempi Charles Ryder kuin Jeremy Irons? Puhumattakaan Anthony Andrews’ista Sebastianina. Tietenkin täytyy antaa näyttelijöille tilaisuus, ei kai se heidän syynsä ole, että homma on tehty jo kerran aiemmin erinomaisesti. Sitä paitsi Matthew Goodella on varsin hieno luonne. 😉

Seuraava sivu »