Kahdesti tänään minulta katkesi pinna, karkasi ohjat, hajosi pää, miten ikinä pientä hermoromahdusta nyt haluaa kutsua. Muutama päivä sitten tein työsuunnitelman, mikä yleensä auttaa minua jäsentämään kiireitä ja selviämään stressistä. Tänä aamuna sain jälleen uuden lisänakin ja tajusin, ettei tekemäni työsuunnitelma kestä.

Ensimmäisestä 15 minuutin hermoromahduksesta minut auttoi eräs ihana jatko-opiskelija, joka vähän enemmällä elämänkokemuksellaan avasi silmäni näkemään, miten voin priorisoida asioita ja asettaa ne omiin lokeroihinsa. Olo parani nopeasti.

Iltapäivällä burn out iski uudelleen. Tuijotin kalenteriani ja itkin hiljaa kirjaston aulassa yrittäessäni ahtaa kaiken tehtävänä olevan syyskuusta jäljellä oleviin päiviin. Minä en vain pysty tähän kaikkeen. Jos olisin vähän kokeneempi, asiat tulisivat varmaan tehdyksi nopeammalla tahdilla, mutta kun teen tätä kaikkea ensimmäistä kertaa, asiat syntyvät hitaasti ja hammasta purren. Olen kuitenkin vasta urani (?) alussa, eikö kukaan näe sitä? Totuus: ketään ei kiinnosta, itsehän minä aikatauluni teen.

Soitin Prinsessalle ja itkin hetken hänelle kaiken mahdottomuutta. Helpotti, kiitos.

Asiaan on yksinkertainen lääke: syyskuuhun suunnittelemani neljän päivän arkistomatka Helsinkiin saa peruuntua. Jättämällä sen pois saan kalenterini näyttämään hyvin paljon järkevämmältä. Päivän läksy: joskus pitää vain valita, ja aina löytyy jotain, josta joustaa. Arkistomatkan poisjättäminen siirtää sen vain myöhemmäksi, eikä tämä lykkäys merkitse v-kirjan kolmen ja puolen vuoden jäljellä olevassa aikataulussa kuitenkaan yhtään mitään, kun järjellä ajattelee. Nyt on aika keskittyä toisiin tehtäviin vielä jonkin aikaa.

Olen tietysti iloinen, että työllistymiskysely on poikinut lisätehtäviä. Teen niitä ihan totta mielelläni, sillä pidin tästä selvitysprojektista paljon. Kunpa olisin vain tiennyt etukäteen, että suurin osa syyskuusta menee vielä tässä hommassa! Nyt olin suunnitellut syyskuulle vaikka mitä muuta, ja minun on kivuliasta luopua asettamistani rajoista ja aikatauluista. Deadline-neuroottinen kun olen, vähän, niin aikatauluista joustaminen ei tunnu kivalta.

Mutta kuten sanottu, nyt olo on kohtalaisen hyvä. Koska apurahahakemus kuuluu niihin asioihin, joiden deadlinet eivät jousta, aloin vääntää uutta tutkimussuunnitelmaa. Otsikko pitää kehittää uusiksi, mikä teettää päänvaivaa. Jokin naseva ja kiinnostava sen pitäisi olla…

Päivän päätteeksi haluan jakaa eteenpäin tunnustusta, jonka Hilpi ojensi minulle.

Haluan palkita kaksi melkoisen erilaista blogia, joista toinen on tuttu ja läheinen, Turun Tildan varaventtiili. En tavallisesti seuraa muotiblogeja, mutta Tildan jutut tuntuvat omilta, koska tunnen kirjoittajan. Olen aina ihaillut hänen tyyliään ja hyvää makuaan, ja haluan kannustaa tällä plakaatilla Tildaa jatkamaan bloggaamista.

Toinen palkinnon blogi on tuoreempi tapaus, mutta rakstan sitä jo nyt. Muotitietoiset Herkku ja Namu ovat perustaneet muotiblogin, joka muistuttaa ihanan kotoisasti omaa arkeani ja kuvaa omia päivän asujani. Ennen olin pelle ja muutenkin mauton on osoitus muotiblogi-ilmiön laajuudesta – sillä eikö ole niin, että ilmiö on aidosti suosittu vasta, kun sitä aletaan parodioida? Herkku ja Namu kirjoittavat huumorilla ja hilpeästi ja ovat pelastaneet jo muutamankin päivän tässä työhuoneessa. Toivoisin, että myös muotiblogien kirjoittajat näkisivät Herkun ja Namun ystävällisen huumorin hauskana, sillä minusta tämä parodia ei ole ilkeää, ainoastaan hilpeää. Nämä kirjoittajat ovat ehkä Monty Pythoninsa katsoneet, luulen minä, sillä huumorinkukka on kaunis. 😀

Vielä pari tuntia aherrusta ja sitten viikonlopun viettoon. Sekä tänään että huomenna on tiedossa laatuseuraa ja hyvää ruokaa, mutta päivät olen Ween ja maan wiljaa -tapahtumassa ja Hyvän olon messuilla.

Mainokset