Viime kevättalvella tutustuin kirjaseikkailuissani amerikkalaiseen lasten- ja nuortenkirjailijaan nimeltään Louis Sachar. Luin kirjan Paahde ja olin vaikuttunut: Paahde oli – on yhä – hieno romaani niin nuorille kuin aikuisillekin. Kirjailijan nimi oli vähän erikoinen ja jäi siksi mieleen, mutta kesti monta kuukautta ennen kuin tunnistin hänet omasta hyllystäni. Olin joskus vuosia sitten saanut veljeltäni joululahjaksi englanninkielisen pokkarin, jonka nimi ja kansikuva eivät erityisesti houkutelleet. Arvelin olevani vähän vanhempi kuin kirjan kohderyhmä, ja niinpä se jäi lukematta ja hukkui hyllyyn kotonakotona. Nyt huomasin, että kirjailija on sama kuin keväinen suosikkini. There’s a Boy in the Girl’s Bathroom (1987) on Sacharin varhempaa tuotantoa ja selvemmin koululaisten kirja kuin Paahde.

Teemana on koulukiusaaminen, yksinäisyys ja erilaisuuden hyväksyminen. Päähenkilö on Bradley Chalkers, jolla ei ole yhtään ystävää, joka ei tee läksyjää, joka vihaa kaikkia ja kaikkea ja on muutenkin mahdottoman ärsyttävä lapsi. Hänen kouluunsa tulee uusi counselor (neuvonantaja, koulupsykologi, kuraattori – mikä ihme tämä on suomeksi?) ja samaan aikaan myös uusi oppilas Bradleyn luokalle. Tilaisuus elämänmuutoksiin on tarjolla, jos Bradley vaan uskaltaa muuttua ja olla vähän kivempi ihminen. Muutokseen tarvitaan tietenkin myös toisten hyväksyntää ja apua, mutta ratkaiseva tekijä on Clara, tämä uusi tukihenkilö, joka lumoaa Bradleyn vähitellen. Kun Clara sitten siirretään toiseen kouluun (koska osa vanhemmista valittaa hyvin kliseisellä tavalla), on Bradley jälleen siinä mistä lähdettiin: hän vihaa kaikkia eikä aio ikinä tehdä läksyjään.

There’s a Boy in the Girl’s Bathroom oli pieni kirja, joten sen luki helposti ja nopeasti ja valitettavasti vähän ärtyenkin. Viesti oli niin kovin selvä ja suora, ettei siitä voinut erehtyä. Juuri mitään ei tarvinnut lukea rivien välistä, kaikki elämänohjeet kauniista käytöksestä ja toisten hyväksymisestä ja pintaa syvemmälle näkemisestä tulivat suoraan naamalle. Clarakin ärsytti täydellisine neuvoineen, ja ihmettelin hänen hahmoaan vielä enemmän sen jälkeen kun luin, että Claran esikuvana on ollut Sacharin oma vaimo. Toisaalta, mitäpä minä ymmärrän kouluhäiriköiden taltuttamisesta; ehkä Clara ei ollut ärsyttävä teeskentelijä vaan ihan oikealla asialla, ehkä minä olisinkin pahis tässä tarinassa…

Onneksi kaikki lapsille ja nuorille suunnatut kirjat eivät ole näin yksinkertaisia. Oikeastaan, nyt kun ajattelen asiaa, niin omat rakkaat suosikkityttökirjani, Runotytöt, Annat ja Pikku naisia, ovat vielä avoimempia kasvatustavoitteessaan ja hyvän ihmisen mallissaan, mutta jotenkin luen niitä eri näkökulmasta.

Joka tapauksessa olen iloinen, että Bradleylle kävi hyvin. Kyllä minä häntä vähän symppasin, sitten kuitenkin ja kaikesta huolimatta. Poikaparka. Ainoat ystävät olivat lelueläimiä.

Mainokset