syyskuu 2008


Mitä voi odottaa, kun työväen naisliikkeen legenda kirjoittaa toisesta työväen naisliikkeen legendasta elämäkerran vuonna 1973? Noh, ei tässä elämäkerrassa ainakaan porvaria silitellä – kyllä se on työväen aatetta joka lehti, ymmärrettävästi, oikeutetusti ja tyyliin sopien.

Martta Salmela-Järvinen (1892-1987) oli muun muassa kirjailija, kansanedustaja, toimittaja ja Sos.dem. naisliiton sihteeri ja toiminnanjohtaja pitkät ajat. (Hänen ääntää voi kuulla esimerkiksi Ylen Elävässä arkistossa.) Hän oli hiukan nuorempi kuin eräs Suomen kuuluisimmista naisista, Miina Sillapää, kansanedustaja ja ensimmäinen naisministeri. Elämäkerta Miina Sillanpää – legenda jo eläessään (1973) on työtoverin kirjoittama katsaus Sillanpään elämään, uraan ja työhön.

Miina Sillanpää (1866-1952) oli työläistyttö Jokioisista. Hän aloitti työuransa tehtaasta, mutta siirtyi sitten palvelijattareksi. Sillanpää poliittisen toiminnan alku olikin palvelijoiden työetujen ajamista, sillä palvelijat ja kotiapulaiset olivat väliinputoajia työväenliikkeen ajamissa edistyksissä: esimerkiksi vuoden 1917 8 tunnin työaikalaki ei koskenut palvelijoita. Vähitellen Sillanpäästä tuli työväenpolitiikan monitoiminainen. Hän toimitti lehtiä, oli kansanedustaja, johti järjestöjä ja oraganisoi vaikka mitä. Aika hienosti ilman koulutusta mihinkään.

Miina Sillanpää oli myös oman aikansa julkkis, eikä todellakaan aina hyvässä mielessä. Kuplettilaulaja R. Väinölän sanoin (lainaus siis Martta Salmela-Järvisen):

Jos paisti on huonosti pruunattu, syyn saa Miina Sillanpää,

jos särkyy se lasi, jok’ on kruunattu, syyn saa Miina Sillanpää.

Jos herra tulee kännissä kotia, syyn saa Miina Sillanpää,

jos herra ei voi rouvansa kanssa sopia, syyn saa Miina Sillanpää,

Jos piikatyttö portaissa kompastuu, syyn saa Miina Sillanpää,

jos joku poika piikaan rakastuu, syyn saa Miina Sillanpää.

Martta Salmela-Järvisen kirjoittama elämäkerta ihannoi kohdettaan häpeämättä. Miina Sillanpäästä mainitaan huono lauluääni (hänen itsensä kertomana), huono suomenkielen oikeinkirjoitustaito (johtuu olemattomasta koulunkäynnistä), mutta paljon muuta lahjattomuutta tai huonoa luonteenpiirrettä hänestä ei löydy. Mutta kuten sanottu, en minä sitä odottanutkaan, en tästä kirjasta.

Esimerkiksi puhetaidosta:

Miinalla oli paljon huolta puhetaidostaan. Hän alkoi usein änkyttäen, sanoja tapaillen, ja monesti tuli sanojen väliin äänihuulien tahaton ”ee-ee”, kunnes sitten puhujan lämmetessä sanat selkiintyivät, tulivat jopa paatoksella, ja innostus nostatti punan poskille. Usein hän itsekin ikään kuin häpeillen ja anteeksi pyytäen selitti, ettei ”sille mitään voi kun innostuu”. Voimasanoja hän ei käyttänyt eikä niitä hyväksynyt, ei myöskään kaksimielisiä kaskuja, vaikka puheeseen kyllä liittyi huumoriakin. Joskus hän itse laski leikkiä edesottamuksistaan.

Välillä kirja naurattaa naiivin poliittisuutensa takia, välillä taas lämpimän huumorinsa vuoksi. Sillanpäällä on selvästi ollut hyvä huumorintaju, ellei kirjailija sitten ole laittanut hänelle sanoja suuhun (tai legendasta tehty legenda). Esimerkiksi:

Miina hoiti säännöllisesti myös sisäistä ihmistään ja terveyttään. Joskus hän sanoi: ”Pitää taas lähteä hoitamaan tulevan mieheni vaimon kauneutta.”

Vitsi on siinä, että Sillanpää oli naimaton koko ikänsä.

Salmela-Järvisen teos kulkee vain osittain kronologisesti ja enemmänkin teemoittain. Se ei kerro paljoakaan Sillanpään poliittisista filosofioista, eikä toisaalta kovinkaan paljoa henkilökohtaisesta elämästäkään. Se on (kauniin punainen) pintaraapaisu, mutta mielenkiintoinen sellainen.

Olen taas tänä syksynä ajattellut, että minun pitäisi lukea enemmän elämäkertoja. Luen ihan liian paljon kirjallisuutta, joka ei liity työhöni lainkaan. Työläisnaisten elämäkertoja lukemalla voisin yhdistää huvin ja hyödyn, sillä vaikka tällaiset eivät tietenkään varsinaista lähdekirjallisuutta ole, vievät ne kuitenkin ajatukset kohti oman tutkimusaikani kontekstia. Jospa saisin edes silloin tällöin luettua jotain järkevääkin, vaikka kokonaan en maltakaan muusta kirjallisuudesta luopua.

Mainokset

Kolme päivää juhlintaa tuntuu – olen kyllä vähän väsy nyt. Aamulla nousin aikaisin ja kävin ystävälleni tärkeässä tilaisuudessa Keltinmäen kirkossa, mutta sieltä kotiuduttuani olen ollut aika sohvaperuna koko päivän. Sisko oli lähtenyt sillä aikaa kohti omaa kotiaan. Vaihdoin olohousut jalkaan ja villatossut varpaiden lämmittimiksi. (Herkku ja Namu olisivat olleet minusta ylpeitä päivän asuvalintani takia.) Kääriydyn upouuteen, ihanaiseen, vaaleanvihreään torkkupeittooni, jonka sain syntymäpäivälahjaksi ja jonka pelkkä silittely tuntuu voimauttavalta. Lämmitin synttärijuhlaruokien jämiä – yllättäen nämä siskokset olivat taas tehneet ruokaa kokonaista jalkapallojoukkuetta ja niiden huoltomiehiäkin varten, joten rääpittävää riittää. Sitten olenkin istunut sängynurkassa ja nauttinut Viihteestä: Tuulen viemän jatko-osan tv-sarjafilmatisointi Scarlett on puhdasta roskaa, mutta ah niin tyylikästä sellaista. Joanne Whalley-Kilmer yrittää pärjätä Scarlettina parhaansa mukaan, mutta Vivieniä minä silti kaipaan. Timothy Dalton sen sijaan vastaa mielikuvaani Rhett Butlerista paremmin kuin Clark Gable. (Tuulen viemään palaan myöhemmin (taas), luulen ainakin, sillä se on ollut mielessä paljon viime aikoina.)

En jotenkin jaksa ajatella ensi viikkoa, mutta pakko olisi vähitellen. Hurjasti taas töitä, sillä jotenkin olen onnistunut saamaan asioita rästiin. Taas tehdään pitkää iltaa työhuoneella ensi viikolla. Mutta en ajattele sitä nyt, ajattelen sitä joskus kun jaksan paremmin, onhan huomenna uusi päivä. Koska mieli pitäisi kuitenkin saada rauhoittumaan, ajattelen viherkasvejani. 🙂

Valitettavasti on niin, että Turusta tuomani prinsessapeikonlehden oksa ei tainnut onnistua juurtumaan. Se oli jonkin aikaa pullossa ilman mitään edistystä. Sitten sain neuvoksi vain tökätä sen multaan ja toivoa parasta. Se on ollut mullassa nyt jo yli viikon, ja näyttää päivä päivältä kuolleemmalta. Sääli, mutta voin hankkia jonkin toisen kukan tuohon ruukkuun. Taustalla kuvassa on anopinkieleni, joka kukoistaa.

Sain työkaverilta rönsyliljan rönsyn, ja se kasvatti juuret muutamassa päivässä ja pääsikin multaan. En ole ihan varma, miten se alkaa elämään, sillä halusin sen kylpyhuoneeseen, ja siellä ei ole kovin valoisaa. Sen ruukkukin on vähän vääräoppinen, sellainen suojaruukuksi tarkoitettu.

Viherkasveistani kaikkein eniten iloa minulle tuottaa tällä hetkellä kuitenkin murattini. Se on ollut kirjahyllyn päällä vasta muutaman viikon, ja on kasvanut jo kovasti. Jostain syystä olen haaveillut muratista pitkään, ja nyt kun sain aikaiseksi toteuttaa tämän ihan pienen haaveen, on mieli kovasti hyvä.

Kummallista, miten pienillä asioilla elämänlaatu välillä paranee. Niin kuin nyt se, että hankin muratin. Ja vessaan kukan vaaleanpunaisessa ruukussa. Näistä ne arjen helmet syntyvät.

RIEMU

Minun sydämeni on mennyt ilosta

umpisolmuun.

Ja aivoni kiehuvat,

sillä niihin on sattunut riemun

polttopiste,

niin, niin, juuri.

En tunne tätä pulppuilevaa itseäni,

joka niin vauhkona reuhtoo.

Olen toisaalta aivan pieni

ja toisaalta suuren suuri.

Minä tahtoisin kipristellä ihan yhdessä

sykkyrässä

ja samalla

kieppua huutaen, nauraen ylitse

kotipihan.

Mutta huutoni vaimenee soperteluksi,

nauruni nyyhkytykseksi

ja… no mutta, minähän itken ihan.

Eila Kivikk’aho
(Sinikallio, 1942)

***

Mistä Eino Jutikkala (rauha hänelle) tai Suomalainen Tiedeakatemia tiesivät, että minulla on tänään syntymäpäivä? Iloitsen kuin pikkulapsi ystäviltä saaduista syntymäpäivämuistamisista, mutta – sori vaan rakkaat läheiset – kaikkein paras syntymäpäivälahja tuli kuitenkin eilen: apuraha ensi vuodeksi, sisältäen kaikki vakuutukset ja kustannuslisän laitokselle.

Kiitän nöyrästi ja onnellisena Tiedeakatemiaa ja lupaan yrittää edelleenkin parhaani.

Tämä neiti 27-vee apurahatutkija, ihan oikea tohtorikoulutettava, aikoo elää jotakuinkin pelkällä kuohuviinillä ja hymyilemällä seuraavat kolme vuorokautta.

Sisko tulee tänne, täytämme yhdessä lauantaina 50-vee (uskokoon ketä huvittaa) ja olemme kutsuneet ystäviä juhlimaan. En oikein tiedä, miten päin olisin, kun itkettää ja naurattaa vuorotellen.

En pysty, en halua kirjoittaa siitä, mikä on tänään monessa blogissa ja kaikkien puheissa. Sen sijaan yritän hoitaa pahaa oloani keskittymällä töihin tai ihan mihin tahansa muuhun. Siispä harjoittelen kreikkaa.

Χαιρετε!

Τι κανετε;

Ειμαι καλα ευχαρισΤω.

Με λενε Κιρσι-Μαρια.

Ειμαι Φιλανδεζα.

Ειμαι η φοιτητρια.

Eli:

Hei! (Valitsin tuon yleistervehdyksen tähän, kun se sopii jokaiseen kellonaikaan ja kenelle tahansa.)

Mitä kuuluu? (Juu, kreikkalainen kysymysmerkki on meikäläinen puolipiste.)

Minä voin hyvin, kiitos. (Niinpä…)

Nimeni on Kirsi-Maria. (Minulla ei ole aavistustakaan, miten oma nimeni kirjoitetaan kreikkalaisilla aakkosilla. Tuo on villi arvaus.)

Olen suomalainen.

Olen opiskelija.

Tämän postauksen kirjoittamiseen meni kyllä enemmän aikaa ja hampaiden narsketta kuin aikoihin bloggaamiseen! Ja hah, informaatiota tuli kuin ala-asteella konsanaan. 🙂 Sanoista muuten jäi painomerkit pois, en tiennyt miten saisin ne esiin.

Kreikantunnit ovat siis alkaneet vaihtelevalla menestyksellä. Aluksi olin kauhuissani, mutta pari viime tuntia ovat jo tuntuneet paremmilta. En ole ryhmän ainoa, joka on välillä aivan kahvilla aiheesta, vaikka olenkin matkustanut Kreikassa kaikkein vähiten (vain yhden kerran ja sekin Ateenassa eikä saarilla on suorastaan häpeä tuossa porukassa) ja minulla on siis myös vähiten tuntumaa kieleen ja kulttuuriin ennestään. Mutta silti olen oppinut jo jotain, kirjaimiakaan ei ihan jokaista tarvitse enää tarkistaa, ja mikä tärkeintä: minulla on ajoittain tunnilla jopa hauskaa.

Olen vakaasti päättänyt, että yritän opetella eroon kouluvuosien kieltenopiskelun maneereista. Yritän opettaa itseni kysymään rohkeasti, jos en ymmärrä (vaikka luulisinkin olevani ainoa joka ei tajua). En halua pelätä yrittämistä ja väärin vastaamista. Kreikan ääntäminen ei ole ihan helppoa, mutta en halua pitää tunteja niin suorittamisena ja väärin vastaamista niin kauheana, etten edes yrittäisi. Jos opettaja olisi vähän pedagogisempi, olisi tämä harrastus helpompaa saada hauskaksi, mutta ihan hyvällä mallilla asiat ovat nytkin.

Luulen, että jos onnistun sisäistämään uuden tavan oppia kieltä (vähemmän suoritusta, enemmän rohkeutta), se voi itse asiassa vaikuttaa omiin oppimistuloksiini muillakin aloilla. Kyse on omasta oppimiskäsityksestä. Tätä minut sai pohtimaan ystäväni, joka opettaa paljon – ja mokoma vielä nauttii siitä. Hän kertoi, että monilla aikuisilla on erilaisia estoja kielten kursseilla. En halua jumiutua omien kouluaikaisten järjestelmieni taakse, sillä ne ovat hidastavia ja rajoittavat oppimistani. Siis itse kielen oppimisen lisäksi vuoden aikana olisi mahdollisuus oppia oppimaan vapautuneemmin.

(Oh, en ole itkenyt reiluun puoleen tuntiin! Intensiivinen keskittyminen johonkin tehtävään auttaa näemmä tässä mysteerisessä ahdistuksessa, johon yllättäen jouduin ja mitä en olisi itsestäni uskonut. Ehkäpä nyt pystyn keskittymään paremmin myös muihin töihin.) Καλημερα σας!

Tänä aamuna olen oikein ihmetellyt itsekuriani. Ensinnäkin: menin uimaan vaikka uintikaverini perui tultuaan kipeäksi. Toiseksi: uin 1500 metriä ensimmäistä kertaa elämässäni ja vieläpä nopeammin kuin olisin uskonut (alle 45 min!). Siis hidastahan tahtini edelleen on, mutta ymmärtäkää nyt konteksti: se oli paremmin kuin olisin itsestäni uskonut, ja siis ensimmäinen kerta kun sain itsestäni irti pysyä vedessä puolentoista kilometrin ajan. En ole urheilija, tämä on ainoa liikuntamuotoni ja vain noin kerran viikossa uintiakaan.

Edes laskuvirhettä ei voi pitää kovin todennäköisenä tällä kertaa, sillä kehittelin erilaisia muistisääntöjä uidessani, että pysyisin kierroksista kärryillä. Esimerkiksi: toisella kierroksella potkaisin viereisen radan uimaria, kolmannen kierroksen aikana varvasta pakotti vielä aika paljon, neljännellä kierroksella punaselkäinen mies ohitteli jne.

Huolimatta siitä, että olin vedessä jo 7.30, siellä oli aika ruuhkaista. Viereiselle radalle tuli joku porukka, ehkä OKL:n uintikoulussa olevia luokanopettajaopiskelijoita tai jotain, en tiedä, eivät he ihan aloittelijoita olleet, mutta eivät kilpauimareitakaan. Heille oli varattu kaksi rataa keskeltä, ja niistä kuntouimarit siirtyivät sitten tietysti muille radoille, myös minun vakituiselle kakkosradalleni. Tuli ahdasta, mutta se oli kyllä pientä verrattuna siihen pärskeeseen, mitä keskiradoilla oli! Tällä uintiporukalla oli kyllä toisissaan sietämistä, niin ahtaassa he uivat. Jyväskylän uimahallin käyttöaste on tiloihin nähden aivan liian korkea.

Niin tosiaan, todellakin potkaisin rataköyden toisella puolella selkäuintia vetelevää miestä. Käännyin ja pyysin anteeksi, sillä potkuni osui aika kovaa, ja mies vinkkasi että kaikki ok. Jonkin aikaa olin hämmentynyt ja ajattelin, että taidan tosiaan tarvita tekniikkakurssia, jos potkuni menevät noin pahasti sivuille! Hehee, ei se kuitenkaan tainnut olla kokonaan minun syyni, sillä vähän ajan kuluttua joku viereiseltä radalta läppäisi minua lonkkaan ja puolen minuutin kuluttua joku raapaisi säärtäni (iu mikä sänki!). Ahtaudesta se vain johtui, ja selkäuinnissa helposti käsi kuopaisee viereisen radan puolelta. Opinpahan varomaan, ja ainakin se mies ketä potkaisin, varoo varmaankin jatkossa enemmän, hih. (Ja luultavasti säärieni sängen tuntenut uimarikin pitää kätensä omalla radallaan.)

Tuntuu hassulta kehua uineensa nopeasti, kun olin tänäänkin ihan kirkkaasti kakkosradan hitain uimari. Viimeiset 200 metriksi siirryin kuitenkin bikinityttöjen ja kelluvien eläkeläisten radalle, sillä vesi oli loppumatkasta niin paksua ja raskasta tervaa, että vauhti hiipui entisestäänkin. Meinasin nuutua saunaan ihan täysin, piti kerätä itsensä että jaksoin lähteä pesulle. Tänä iltana tekisi kyllä venyttely hyvää – onneksi minulla on hyvä äänikirja kotona, se on nimittäin parasta venyttelyn oheistekemistä. Uh, joka lihasta särkee, jälleen.

Pukuhuoneessa joku nuori nainen kalkatti kovaan ääneen raskaudestaan. Kaverinsa vastaili hiljempaa, mmm, niinpä, ihan totta -tyyliin, kun koko AaltoAlvarin naisten puoli sai kuulla erään raskauden yksityiskohtia. Eihän siinä mitään, ihan hyvä aihe, mutta mietin vain, mitä kaikkea siellä tuleekaan puhuttua joskus, ja miten kaikki kuuluu jokaiseen nurkkaan. Tästäkin voisi ottaa opikseen ja varoa puheitaan seuraavalla kerralla.

Edit. samana iltapäivänä: Kauhajoen tapahtumien jälkeen minun tekee mieli oksentaa aamulla kirjoittamalleni otsikolle. Väkivaltaa, just. Ja mitä opimme? Ainakin sen, että yhteiskunnassamme on jotain pahasti vinossa. Itkettää.

Otteita Illuusioita – suomi -sanakirjasta

Paras tapa viettää sunnuntaita:

ELIZABETH BENNET -KÄVELY; LIZZY -KÄVELY, ELIZABETH -KÄVELY

Lähes sama kuin Catherine Morland -kävely; Anne Elliot -kävely

Elizabeth Bennet -kävelyn tarkoitus on virkistäytyä raittiista ilmasta ja kauniista maisemista. Kävelylle lähdetään kaunilla säällä. Kohde voi olla ennestään tuttu tai yhtä hyvin vieras kohde lähiympäristössä. Kävelyretken pituutta ei ole määritelty ajassa eikä matkassa, sillä se on riippuvainen muista olosuhteista, kuten sää, seura, reitti ja matkalla kohdatut henkilöt.

Oleellisinta Elizabeth Bennet -kävelyllä on nauttia ympäristöstä. Luonto on kaunista ja ilahduttaa mieltä, jos siitä vain ymmärtää nauttia. Raitis ilma virtaa keuhkoihin ja kirkastaa silmät. Kirpeä tuuli ja kevyt liikunta tuo kasvoihin väriä. Varsinaisesti Lizzy -kävelyn tarkoitus ei ole urheilla niin kuin tänä päivänä urheilu usein mielletään, vaan tärkeämpää on virkistyä ulkoilmasta ja nähdä luonnon kauneus. Sopivalla säällä kävelylle voi ottaa mukaan luettavaksi kirjan tai vaikkapa vasta saapuneen kirjeen. Lizzy -kävely on myös erinomainen tapa selkiyttää omia ajatuksia ja saada maailma järjestykseen jonkin mieltä kuohuttaneen tapahtuman (esimerkiksi epämiellyttävän kosinnan) jälkeen. Kävelyllä ei ole kiire minnekään, vaan rauhallinen tahti antaa rytmin myös ajatuksille.

Lizzy -kävelyllä voit törmätä pitkään, tummaan herrasmieheen, jonka kosinnan edellisenä päivänä torjuit, ja joka antaa kirjeen luettavaksesi. Toisaalta yhtä hyvin voit olla tapaamatta häntä, mikä on aivan yhtä onnistunut Elizabeth -kävelyretki myös.

Jos suuntaat kävelysi em. herrasmiehen kartanon puistoon, voit tavata hänet ”yllättäen” raikkaana uinnin jäljiltä, valkoinen paitansa vielä lammikon vedestä kosteana.

Elizabet Bennet -kävelyt ovat luonnollisimmillaan kun olet yksin vain omien ajatustesi kanssa. Silloin pystyt nauttimaan ympäristöstäsi keskittyneemmin ja saat rauhan järjestellä omia ajatuksiasi  kuntoon. Lizzy -kävely voi kuitenkin olla aivan yhtä onnistunut seurassakin, jos seura on hyvin valittua. Silloin luonnon tarkkailu jää ehkä vähemmälle, mutta sen korvaa innostunut ja hyväntuulinen, älykäs keskustelu ystävien kanssa. Valitse kuitenkin seurasi tarkkaan: lipevä, rasvalettinen, itseään täynnä oleva serkku, joka aikoo kosia sinua, ei ehkä ole kävelyretken kannalta onnistunein valinta seurueeksi.

Elizabeth Bennet -kävelyjä voi suositella ihan kenelle tahansa mielen virkistykseksi.

CATHERINE MORLAND -KÄVELY

Catherine Morland -kävely on jotensakin samansisältöinen kuin Elizabeth Bennet -kävely, mutta tehty yleensä kahden erityisen ystävän kanssa, joista toinen on erityisen ihastuttava. Kävelyn aikana voit vertailla maisemia juuri  lukemasi kirjan kuvaamiin maisemiin. Kävelyretket ovat harrastuksena ehdottomasti mieluisampia kuin kärryajelut.

ANNE ELLIOT -KÄVELY

Edelleen samansisältöinen kuin edelliset yhteensä, mutta yleensä laajemmassa seuruessa suoritettu. Seurueeseen olisi hyvä kuulua vähintään yksi upseeri (mielellään merikapteeni, jota et ole tavannut kahdeksaan vuoteen), mutta tämä ei ole välttämätöntä. Anne Elliot -kävelyllä muu seurue voi hyvin olla puheliaampaa kuin sinä itse – oman vaiteliaisuutesi syytä ei tarvitse kertoa kenellekään. Kävelty matka voi olla myös edellisiä pidempi, ja sinulla on lupa väsyä. Anne Elliot -kävelyjä tehdään myös lyhyillä huvimatkoilla, kun tutustutaan matkakohteena olevaan pikkukaupunkiin, joka voi sijaita vaikkapa meren rannalla.

Collings nousi seisomaan ja Nowell meni hänen luokseen, ja olisin voinut vannoa, että he aikoivat suudella tosiaan, mutta niin pitkälle menemättäkin he ilmaisivat hyvin selvästi, että he tulivat loistavasti toimeen keskenään. Sitten he molemmat kääntyivät ja katsoivat minua. Tunsin tuon katseen, olisin tuntenut sen vaikken olisi nähnyt sitä koskaan ennen — se oli katse, jonka kaksi naista vaihtoi päätettyään yhdessä tehdä selvää jostain miehestä. Ja minä kun olin tänne tullessani ajatellut, että olisi hauskaa katsella noiden kahden tahtojen taistelua. Vikani oli siinä, että odotin aina naisten käyttäytyvän kuin miehet.

Brittiläisen Kingsley Amisin romaani Naisten mies (Stanley and the women, 1984, suom. 1985) on hauska kirja, sitten lopulta. Minulta kesti kamalan kauan päästä siihen mukaan. Se tuntui tylsältä, ja tavoistani poiketen luin muita kirjoja välillä ennen kuin sain Naisten miehen loppuun. Mutta ehkä sen lukeminen kuitenkin kannatti, sillä kokonaisuus oli alkua parempi.

Naisten mies kertoo miehestä nimeltä Stanley Duke sekä naisista hänen elämässään. Tarinan juonena on Stanleyn pojan sekoaminen, mutta poika Steve ja hänen mielisairautensa on minusta aika sivuaihe, vaikkakin traaginen sellainen. Paljon oleellisempaa kirjassa on kuvata erilaisia naisia Stanleyn elämässä, ja hänen erilaisia suhteitaan näihin naisiin. Ex-vaimo Nowell, nykyinen vaimo Susan, Steven lääkäri Collings, vanha ystävä Lindsey, anoppi ja vieläpä kotiapulainenkin ovat kaikki naisia, joita Stanley yrittää kovasti ymmärtää, mutta yritykset onnistuvat vähintäänkin vaihtelevasti.

– – naiset olivat samanlaisia kuin venäläiset – jos aina teit täsmälleen niin kuin he halusivat, olit realistinen ja rakentava ja ajoit rauhan asiaa, ja jos kerrankin nousit pitämään puoliasi, syyllistyit kylmän sodan taktiikkaan ja tavoittelit imperialistisia päämääriä ja sekaannuit heidän sisäisiin asioihinsa. Ja muuten tietenkin rauha oli rauhallisempaa, mutta jos sen asiaa ajoi kyllin kauan, päätyi parhaimmassakin tapauksessa vain suomettuneeksi.

Ilmeisesti Kingsley Amis on pyrkinyt Naisten miehessä myös jonkinlaiseen ironiseen omakuvaan. Stanley Duke juo ihan koko ajan ja jatkuvasti. Ihan oikeasti, mies ei ole hetkeäkään selvin päin – ei myöskään auto ajaessaan autoa tai tehdessään töitä. Ryyppy on joko tekeillä tai juuri juotu ja seuraava tulossa ihan koko kirjan läpi. Tätä kaikkea käsiteltiin kevyellä ironialla, sillä Duke itsekin selostaa kirjassa, miten välttelee rattijuopumuksesta kiinni jäämistä. Pikaisen googletuksen perusteella ymmärsin myös Amisin kallistelleen lasia melko ahkerasti elämässään – ja myös hänellä on ollut kaksi vaimoa ja ongelmia suhteissaan näihin.

Ehkä ongelmani Amisin kirjoitustyylin kanssa oli huumorintajun taso. Minulle jäi nimittäin loppuun asti epäselväksi, onko hän ihan totta tuota mieltä naisista ja eri sukupuolten täydellisestä mahdottomuudesta ymmärtää toisiaan, vai onko tämä vain karrikoitu vitsi. Luultavasti jälkimmäistä, kylläkin, mutta näin hyvin kirjoitettua tekstiä tuskin on syntynyt pelkän ryyppylasin ääressä kerrotun vitsin pohjalta, kyllä kirjailija on ehkä tähän suuntaan ajatellut muutenkin. Miesparka.

(Refleksiivinen paikantaminen: minä olen nainen enkä tietysti voi mitenkään ajatella, että joku mies pitäisi naisia näin omituisina ja kummallisina kuin Amis. Itse uskon, että miehet ja naiset voivat ymmärtää toisiaan paljon paremmin kuin Amis tässä kirjassa kertoo, joten tulkintani kirjasta on vähintäänkin asenteellinen. 🙂 )

Seuraava sivu »