Amerikkalaisen Ron McLartyn romaani Polkupyörällä ajamisen taito (The Memory of Running 2004, suom. 2006) ilmeistyi ensin suoraan äänikirjana. Stephen Kingin roolia McLartyn nostamisessa kuuluisuuteen on korostettu, mutta en sitten tiedä mikä hänen osuutensa aidosti oli. Joka tapauksessa sanotaan, että King kuuli Polkupyörällä ajamisen taidon äänikirjana ja suositteli sitä niin vimmatusti, että se julkaistiin myös kirjana.

Kirja kertoo Smithy Idesta, joka on 127-kiloinen alkoholisoitumaisillaan oleva reppana. Smithylla on sisar, Bethany, joka sairastaa skitsofreniaa ja joka on kadonnut sairautensa viemänä vuosia sitten teille tuntemattomille. Kun Smithyn isä ja äiti kuolevat äkillisesti, saa Smithy tietää myös Bethanyn kuolleen vähän aikaa sitten. Monen sattuman summasta Smithy löytää itsensä polkemasta USA:n itärannikolta länsirannikolle tunnistamaan ja hakemaan siskonsa ruumista. Häntä auttaa naapurintyttö Norma sekä monet matkalla kohdatut ihmiset. Kuten HS:n arvostelussa todetaan, kirjassa laitetaan hyvää kiertämään niin että rutina käy, mutta niin naiivi olen, että pidän siitä ajatuksesta.

Smithy kertoo omaa ja perheensä tarinaa samalla kun matka etenee. Bethanyn tarina on surullinen ja käy sydämeen, vaikka siitä kerrotaankin paikoin huumorin varjolla.

”No jaa, Bethany, siis tämä minun sisko, sanoo että hän tietää paljon salaisuuksia ja että yksi niistä on se, että kun ääni käskee hänen raastaa ja kynsiä naamaansa ja repiä hiuksia päästään, hänen on käytävä läpi se vaihe, jotta hänestä tulisi parempi Bethany. Ja sitten hän kuulemma tietää missä Jumala asuu, ja toisinaan kirkossa hän tietää, että hän voisi leijailla ympäriinsä jos haluaisi, mutta hän ei halua säikytellä ketään.”

Bill nyökkäsi ja imaisi tupakkaa.

”Hän sanoo, että meidän vanhemmat voivat hyvin, paitsi että isäukko vahtii häntä aina ja että jonain päivänä hän saattaa ottaa paistiveitsen ja leikata päänsä irti. Hän sanoo, että silloin isäukko lakkaa vahtimasta. – – ”

– –

Sade jatkui. Bill otti askista kaksi uutta Marlboroa ja ojensi toisen minulle.

”Onko se sitten hullu?”

Teltanliepeen tuntumassa, meitä kaikkia yhdistävän kumiverkkopolun takana, seisoi Bethany poseerausasennossa yllään valkoinen tanssiaispuku. Se oli ensimmäisiä kertoja, jolloin näin hänet selvästi. Hän seisoi sateessa mutta pysyi kuivana. Hänen hymystään, hiuksistaan ja silmistään heijastui aurinko, vaikka siitä ei ollut taivaalla tietoakaan.

”On”, vastasin.

Bill nyökkäsi eikä sanonut mitään. Kohta hän nousi ja meni makaamaan omalle punkalleen. Minä vain katselin sadetta kunnes Bethany katosi.

Aluksi ajattelin lukevani hauskaa matkakirjaa, mutta tarinan edetessä se myös muuttui surullisemmaksi. Vaikka Polkupyörällä ajamisen taito on sinällään pinnallinen ja epätodellinen kirja ilman sen suurempia filosofioita, minusta tuntui tärkeältä että se on kirjoitettu ja hyvältä että luin sen.

Olisin halunnut tietää Normasta lisää. Hän toi mieleeni Persuasionin Anne Elliotin, joka sanoi jotenkin niin, että nainen rakastaa pisimpään silloinkin, kun kaikki toivo on mennyt. Ehkä hullu mielleyhtymä, mutta ajattelin sitä monta kertaa kirjan aikana.

Vinkki lukukokemuksen syventämiseen: minulla kun ei ole alkeellisintakaan karttakirjaa kotonani, niin olin Smithyn ajoreitistä pihalla ihan koko ajan. Olisi ollut hyvä tilaisuus opetella edes jokunen Yhdysvaltojen osavaltio sijaintineen!

Mainokset