Viime aikoina olen taas nauttinut äänikirjoista. Luettuani jokin aika sitten Hilja Valtosta, nappasin kirjaston äänikasettivalikoimasta mukaan Nuoren opettajattaren varaventtiilin. Se oli hilpeä kyllä, mutta ei ehkä aivan Vaimokkeen veroinen. (Mutta vähintään yhtä tyylikäs kuin Tilda, totta kai. 🙂 )

Kun kerran romanttisen komedioiden makuun pääsin, lainasin seuraavaksi kuuden kasetin verran Kaari Utriota: ikisuosikkini Rakas Henrietta. Lukija ei ollut minusta erikoisen hyvä, ja minusta tuntui että hän luki lopussa nopeammin kuin alussa, mutta Henrietta oli kyllä kuultuna lähes yhtä hauska kuin luettuna. Lukijan tahdilla edetessä minulla oli aikaa pohtia, miten ärsyttävä Henrietta tosiaan onkaan, noin niin kuin kirjan sankarittareksi. Ja silti niin valloittava! Hänen mukaansa voisi nimetä tyttären, tai kissan.

Suosikkini tämän hetken äänikirjoista on kuitenkin Uppo-Nalle, kahden kasetin mittainen äänitarina. Se ei varsinaisesti ole äänikirja, sillä sitä ei ole suoraan luettu, mutta ei se ole kuunnelmakaan niin kuin minä kuunnelman ymmärrän, täysin dramatisoituna tarinana siis. Kati Outinen ja Taisto Reimaluoto lukevat ensimmäistä Uppo-Nallea ihanasti eläytyen ja välissä on musiikkia. Äänimaisema on siis tavallista äänikirjaa laajempi. Tallenne on tehty Yle:n Radioteatterissa vuonna 1998.

En ole lukenut Uppiksia sitten lapsuuden, joten tämä kuunnelma teki kyllä hyvää. Juuri tällaista vastapainoa oman alan työllistymistä koskeville kaavioille ja hankalille kuvioille tarvitsen. Minulla on syksyn kirjamessuilta Uppo-Nalle 30 v. t-paita, jonka kaivoin uudelleen esiin äänikirjan tunnelmissa. Suloinen, ihana Uppis!

Keväällä kuuntelin Pohjantähti -trilogian ensimmäisen osan. Nyt toin äidiltä lainaksi toisen osan, mutta pelkään vähän aloittaa sitä. Keväällä ekan osan kuunteleminen vei mukanaan vähän turhankin lujaa, ja samaan virtaan hyppääminen jännittää vähäsen. Mutta sillä hyvällä tavalla, joka tuntuu vain hyvän odotuksena vatsanpohjassa, malttamattomuutena sormenpäissä.

Uppiksen kuva täältä.

Advertisements