Nyt kyllä oli tylsä kirja. Kaunis kansi ja nimi kuin runo, mutta silkkoa sisältä.

Carlos Franz on chileläinen nuorehko (s. 1959) kirjailija. Siellä missä paratiisi oli (El lugar donde estuvo el Paraíso, 1996, suom. 2000) on hänen ensimmäinen suomennettu romaaninsa. Kirja sijoittuu Amazonin liepeille, syrjäiseen pikkukaupunkiin Latinalaisessa Amerikassa. Ehkä ympäristön vieraus aiheutti omalta osaltaan sen, etten innostunut kirjasta. En edes osannut sijoittaa sitä mihinkään maahan, vaikka kirjailija heitti vihjeitä.

Tarinaa kertoo Anna, diplomaatin tytär joka tulee tapaamaan isäänsä, konsulia, tämän toimipaikkaan. Yllättäen isällä onkin vakituinen rakastajatar ja oikea talo entisen hotellielämän ja irtolaisuuden sijaan. 19-vuotias tytär on aikuinen, mutta ei tunnu vielä olevan ihan sujut oman aikuisuutensa kanssa, ja suhde isään on läheinen mutta samalla ongelmallinen. Anna, konsuli ja konsulin naisystävä Julia ovat jo keskenään jännitteinen kolmikko, mutta kuvion sotkee vielä Enrico, lentäjä, jota jotkut suojelevat, jotkut ajavat takaa. Anna tietysti rakastuu lentäjään, vaikka en voi ymmärtää miksi. Enricoa ei juuri kuvailla ja lukijalle on täysin selvää, että mies on vain yhden asian perässä, mutta tyttö on helppo. Plaah. Ja Juliakin? Ei voi olla totta. Odotin koko ajan, että takakannessa luvattu ”väkevä rakkaustarina” tulisi mukaan kuvioihin, mutta se oli ohi ennen kuin huomasinkaan.

Carlos Franz kuvailee kostean kuumaa ilmastoa ja hikisyyttä hienosti. Alkaa itseäkin ahdistaa. Mutta aivan liikaa kirjailija rakastaa kolmea pistettä… Ulla-Lena Lundberg käytti Marsipaanisotilaassa kaksoispistettä tyylikeinona ja meinasin väsyä siihenkin, mutta Franzin kolme pistettä jyräävät kaiken… Saatta olla, että minulla on joku ongelma välimerkkien kanssa, mutta aivan sama, liika on silti liikaa…

Franz viljelee lauseita ja sanoja, jotka kuulostavat kauniilta, mutta joissa ei ole sisältöä sitten kuitenkaan.

”Kohtalo on julma hurtta, ja lopulta me aina joudumme sen kitaan.”

”Jonkinlainen odotus, jokin musta aukko oli avautunut halujeni valtavaan avaruuteen ja oli vähällä imeä minusta kaiken energian, kaiken sen elämänkokemuksen, joka oli pudonnut radalleni.”

Tätä kirjaa verrataan arvosteluissa monesti Grahan Greeneen. En ole lukenut Greenea, joten ehkä siksi en päässyt tunnelmaan mukaan. Ja ihan totta on se, että Latinalaisen Amerikan kulttuurista innostuneille tämä voisi aueta paremmin. Minusta tämä oli vain melko huono kirja. Kaikki eivät kuitenkaan ole samaa mieltä. Hesarin arvostelu löytyy täältä, ja Kalevassa julkaistu Pekka Vartiaisen juttu täältä. Ja elokuvakin kirjasta on tehty, mutta sitä kyllä en halua nähdä. Toisaalta elokuva voisi olla tällä kertaa kirjaa parempi.

Advertisements