elokuu 2008


Tämä on myös niitä kirjoja, joista olen joskus lukenut uutuusarvion Hesarista, painanut mieleen että täytyisi lukea, ja nyt kun törmään kirjastossa, nappaan mukaani ja olen tyytyväinen taas vähän aikaa. Tämä myös on niitä kirjoja, jotka haluaisi välillä jättää kesken, kun lukeminen tuntuu pahalta, mutta jokin osa itsestä kuitenkin jatkaa viimeiselle sivulle asti.

Siihen aikaan hän oli vielä kuvitellut, että kaikki muuttuisi paremmaksi, että joku puuttuisi asioihin tai hän yksinkertaisesti heräisi jonakin aamuna ja kaikki olisi ohi, poissa, mennyttä. Sellaisella ohuella langalla hän yritti punoa todellisuuden kokoon, mutta lanka oheni koko ajan, kesti tosin monta vuotta, mutta viimein se katkesi. Hän ei tiennyt, milloin tarkalleen, äkkiä hän vain tiesi että maailma, johon hänet oli pantu, oli tällainen, ja alkoi ymmärtää, että vaikka jokaisella on kieli, joka saa palan nousemaan kurkkuun, vain hyvin harvat haluavat puhua sitä.

Lotta Lundberg on ruotsalainen kirjailija, ja tavalliseen tapaan hänkin suomii yhteiskuntaansa ja kansankodin historian pimeitä nurkkia. Mutta niiden siivoaminen ei silti ole kirjan pääasia, vaan häpeän ja vierauden kuvaus. Klovnin kyyneleet (Skynda, kom och se, 2006, suom. 2008) kertoo vieraudesta, yksinäisyydestä ja erilaisuudesta välillä raa’asti ja julmastikin, mutta samalla niin koskettavasti, että sydämeen sattuu.

Tarina kertoo kääpiöistä, lyhytkasvuisista, jotka elättävät itseään esiintymällä sirkuksessa. Tarina alkaa vuonna 1932 Coney Islandilta, mistä Glauer ja Ka -nimiset kääpiöt lähtevät kohti unelmaa, kohti Eurooppaa ja Berliiniä. Ihan unelman tavoin Berliinissä eivät asiat suju, sillä siellä ovat kansallissosialistit ja Hitler, ja kääpiöt joutuvat piiloutumaan nurkkiin, kulkemaan katujen viertä ja pelkäämään. Unelmat eivät toteudu, kaiken täyttää pelko. He tutustuvat Nellyyn, kyttyräselkäiseen mulattikääpiöön sekä Verneriin, maailman pienimpään kuplettitaiteilijaan. Nämä neljä tarinan keskeistä henkilöä sekä joukko muita matkaavat Tukholman Gröna Lundiin, missä heille rakennetaan oma kylä, Lilliputia, jossa he elävät ”normaalia elämäänsä” ihmisten tuijottaessa vierestä.

Lundberg ei säästele lukijaa, vaan kirjoittaa poikkeavuuksista niin kertakaikkisen perusteellisesti, että selväksi tulee että kaikki olemme erilaisia ja tasaisuus on harhaa. Välillä mielessä pyöri sosiaalipornon käsite, mutta ehkä ei sitten kuitenkaan. Lundbergin tarina pohjautuu toteen. Hän tutustui muutama vuosikymmen sitten kääpiöön, joka toimii kirjassa Nellyn esikuvana. Loppuluvussa kirjailija kuitenkin toteaa, että Nellyn tarina on fiktiota, vaikka henkilö onkin totta. Oma tuska helpotti: jos tämä on kuitenkin perimmältään mielikuvitusta, niin jostain sairaasta omituisesta syystä minun on helpompi lukea sitä. Saatan olla vähän todellisuuspakoinen kyllä, mutta keskittymällä siihen että Klovnin kyyneleet on romaani, keksitty tarina, pääsen eroon ikävästä tirkistelyn ja sensaatiohakuisuuden tunteesta. Enhän ole yksi sirkuksen katsojista, yksi yleisön joukosta, jos luen vain romaania? Itsensä pelastaminen on niin helppoa.

Sitä minä vain ihmettelin käännöksessä, että miksi koko ajan puhutaan täysikasvuisista? Onko se virallinen termi vai vertautuuko se vain hyvin lyhytkasvuisiin? Mutta täysikasvuinen tarkoittaa meillä aikuista, tai niin luulin. Miksei mieluummin vaikka täysimittainen? En tiedä, mikä on ollut suomentajan tarkoitus, mutta tuo sana särähti minuun koko ajan. (Ehkä tarkoitus on ollut juuri se?)

Joka tapauksessa Lundbergi sai minut kirjallaan miettimään erilaisuutta. Glauer, Ka ja Nelly ovat kaikki hyvin erilaisista lähtökohdista, jolloin vieraus ja erilaisuus ja poikkeavuus nähdään hiukan eri näkökulmasta heidän jokaisen kohdalla. Yksinäisyys, pelko, omanarvontunto, itseluottamus, unelmat ja myös fyysinen kipu ovat kirjassa läsnä – eikä niistä pääse eroon onnellisessa lopussa, sillä sitä on turha kaivata. Onneksi Lundberg jättää lopun auki, sillä tällainen tarina ei voi tulla päätökseen, ei hyvään eikä pahaan, kumpikaan ei sovi, sillä kurjuutta on kirjan mittaan niin paljon, että loppu ei voi enää olla mitään sellaista.

Olen aika tyytyväinen. Viimeisen viikon ajan olen puurtanut selkä jumissa aamusta iltamyöhään työhuoneella, että saisin laitoksen työllistymisselvityksen pakettiin aikarajaan mennessä. Yleensä pidän aika tarkkaan kiinni yhdeksän tunnin linjastani, yleensä teen itseasiassa sitä vähemmän työtunteja per päivä, enkä ikinä tule työhuoneelle viikonloppuisin. Nyt paukkuivat tuntirajat rikki ja istuin täällä niin lauantaina kuin sunnuntainakin. Ja joka ilta tällä viikolla yömyöhään. En ole ehtinyt tehdä mitään normaaleja asioitani, lukea, katsoa leffoja, käydä kaupassa, kuunnella kirjoja, en uida enkä ulkoilla. Mutta tulostakin syntyi. Facebook-statuksessa on lukenut koko viikon jotain Hermioneen viittavaa, sillä neiti Granger on ahkeruus-esikuvani. Jos olisin puoliksikaan niin ahkera (ja älykäs)  ja päättäväinen kuin Hermione, enkä puuhaisi koko ajan jotain muuta kuin hiiri koripallokentällä, niin saisin aikaan asioita paljon paremmin. Siksi työpöytäni vieressä on työn sankarittareni kuvakin, että muistaisin joskus keskittyä. Roolileikit on suokkareita.

Mutta nyt kun selvitys on palautettu, mieli on hyvä. Kiristin vielä alkuperäistä aikatauluani vähän, mutta onnistuin silti palauttamaan työn ennen (itse asettamaani) deadlinea. Suunnaton tyytyväisyyden tunne suoritetusta projektista!

Eihän se vielä ohitse ole. Tänään siis palautin paperikasan työryhmälle oikoluettavaksi ja jossain vaiheessa sitten sitä porukalla vielä korjataan. Jos korjattavaa on paljon, niin nyyhkimiseni alkaa uudestaan, mutta se on sen ajan murhe.

Vaikka monta kertaa on tehnyt mieli valittaa korvistakin tulevia kaavioita ja tilastojargoniaa, niin enpä viitsi tehdä sitä nytkään. Kun ei minusta oikeasti tunnu siltä. Toki olen väsynyt työrupeamasta, vieläkin vähän hämmentynyt siitä että sain itseni piiskattua näin tiiviiseen urakkatyöhön, enkä olen ihan täydellisen tyytyväinen tulokseen. Mutta silti: taidan pitää tällaisesta. Hyvin simppelihän tuo selvitys oli, mutta se oli kokonaan minun tekemäni projekti, sopivan kokoinen keskittymiskyvylleni ja resursseilleni juuri nyt. Tieteelliseltä tasoltaan siitä tuli vielä kevyempi kuin suunnittelin, sillä luovutin palikkatestiä vähänkään korkeamman tilastotieteen kanssa  – kun ei ymmärrä niin ei ymmärrä – enkä ehtinyt lukea tarpeeksi aihetta sivuavaa kirjallisuutta. Mutta jos laitos maksaa minulle vielä toiset kaksi kuukautta palkkaa, niin voin kyllä laajentaa selvitystä toiset 50 sivua.

Mutta siis: tältäkö tuntuisi tehdä pienempiä tutkimuksia ihan työkseen? Pari projektia aina samaan aikaan kesken, muutaman kuukauden mittaisia, asiat hanskassa melkein koko ajan. Kun tämä valmiiksi saamisen tunne on näin mainio, niin haluaisin tuntea sitä useammin. V-kirja on niin järjettömän suuri projekti, että sen kanssa menee väkisinkin välillä itkeskelyksi.

Mutta nyt, kun iltapäivä on jo pitkällä, on vähän voipunut olo. Voisin korjata työpöydältä kaiken työllistymistä sivuavan pois, mutta sitten taidan lähteä kotiin. En ehkä pysty nyt mihinkään muuhun. Parin tunnin päästä olemme menossa Sohwille työkavereitten kanssa, syön siellä päivän aterian ja sekin tulee olemaan ihanaa, sillä ruokailut ovat jääneet tällä viikolla vähän omituisiksi ja toisinaan jopa hunningolle. Palkitsen Hermionen minussa syömällä jonkin valtavan ruokasatsin.

Tänä iltana lähden maalle. Olen ansainnut huomisen päivän vapaata, vaikka onkin arkipäivä. Seuraavaan kolmeen päivään en aio ajatella yhtään älykästä ajatusta. Teen vain kotonakotona töitä ja nyyhkin ja nauran väsymyksen pois, niin että maanantaiaamuna erään työryhmän kokouksessa olen taas oma itseni.

Läheiset ihmiset tahtomattaankin auttavat siinä, etten unohda itseäni työhuoneelle liian pitkiksi ajoiksi. Eilen piti ehtiä postiin lähettämään siskolle paketti, joten oli pakko lopettaa työt puoli kahdeksan maissa. Ja tänään tulin kyllä aikaisin tänne, mutta iltapäivällä on lopetettava hyvin ajoissa, sillä lähdemme ystävän kanssa loppukesäretkelle Mänttään. G.A. Serlachiuksen museossa on v-kirja-aihettani koskeva näyttely sodan kokemuksista ja nyt on oikeastaan paras (ja luultavasti myös ainoa) tilaisuus mennä katsomaan se.

Menin eilen kauppaan väsyneenä ja nuutuneena, mikä on aivan väärä olotila ruokaostoksille. Smithy Ide taisi kuitenkin vaikuttaa takaraivossa, sillä suklaalevyn sijaan ostin kimpun banaaneja, joita Smithy söi road tripillään. Enkä voinut vastustaa kotimaisten omenien ihanan syksyistä tuoksua, vaan kahmin niitä pussillisen mukaani hirmuisesta kilohinnasta huolimatta. Pieni ääni kuiski ahneelle, että äiti varmaankin antaisi näitä ihan ilmaiseksi, mutta hiljensin sen tehokkaasti: pakko saada omenoita nyt heti!

Ja miten kauniita ne ovatkaan, ja hyvän makuisia! Punaiset kyljet kiiltävät kuin Lumikin omenassa konsanaan, näissä vaan ei ole yhtään mitään myrkkyjä… Aivan ihanaa iltapalaa.

Laitoksen työllistymiskysely on jo voiton puolella, mutta vielä muutama juttu pitää tehdä. Eilen minulta jo kyseltiin sen valmistumista ja lupasin sen torstaiksi, viimeistään perjantaiksi. Yritän kovasti jo torstaita, sillä tehtyäni pitkää päivää koko viikon voisin hyvin lähteä maalle jo torstai-iltana ja pitää perjantain vapaata kaikesta tästä. En minä valita, itsehän työaikani asetan, mutta on tämä vähän väsyttävääkin.

Siksikin on mukava lähteä tänään loppukesäretkelle. On kai ihan hullua käyttää tällä hetkellä erittäin arvokkaita iltapäivän tunteja autossa istumiseen ja museoon, mutta tulen sitten retken jälkeen takaisin tänne tekemään selvitystäni. Olen kovasti odottanut keväästä asti, että pääsisin Mänttään, joten en jätä sitä nyt väliin. Yksin ehdin kökötellä huoneessani vaikka kuinka paljon muutenkin, joten iloisena lähden retkelle hyvässä seurassa.

Ja tosiaan, lopetin pähkäilyn eri kielikurssien välillä ja kädet silmillä kauhusta ilmoittauduin kreikan alkeiskurssille kansalaisopistolle. Se alkaa parin viikon päästä! Ensi viikolla pitää etsiä oppikirja jostain ja kenties sanakirjakin. Tästä alkaa aikamoinen seikkailu – toivottavasti se ei pääty ihan nopeaan haaksirikkoon. Ken elää, se näkee. Iloinen ainakin olen.

Amerikkalaisen Ron McLartyn romaani Polkupyörällä ajamisen taito (The Memory of Running 2004, suom. 2006) ilmeistyi ensin suoraan äänikirjana. Stephen Kingin roolia McLartyn nostamisessa kuuluisuuteen on korostettu, mutta en sitten tiedä mikä hänen osuutensa aidosti oli. Joka tapauksessa sanotaan, että King kuuli Polkupyörällä ajamisen taidon äänikirjana ja suositteli sitä niin vimmatusti, että se julkaistiin myös kirjana.

Kirja kertoo Smithy Idesta, joka on 127-kiloinen alkoholisoitumaisillaan oleva reppana. Smithylla on sisar, Bethany, joka sairastaa skitsofreniaa ja joka on kadonnut sairautensa viemänä vuosia sitten teille tuntemattomille. Kun Smithyn isä ja äiti kuolevat äkillisesti, saa Smithy tietää myös Bethanyn kuolleen vähän aikaa sitten. Monen sattuman summasta Smithy löytää itsensä polkemasta USA:n itärannikolta länsirannikolle tunnistamaan ja hakemaan siskonsa ruumista. Häntä auttaa naapurintyttö Norma sekä monet matkalla kohdatut ihmiset. Kuten HS:n arvostelussa todetaan, kirjassa laitetaan hyvää kiertämään niin että rutina käy, mutta niin naiivi olen, että pidän siitä ajatuksesta.

Smithy kertoo omaa ja perheensä tarinaa samalla kun matka etenee. Bethanyn tarina on surullinen ja käy sydämeen, vaikka siitä kerrotaankin paikoin huumorin varjolla.

”No jaa, Bethany, siis tämä minun sisko, sanoo että hän tietää paljon salaisuuksia ja että yksi niistä on se, että kun ääni käskee hänen raastaa ja kynsiä naamaansa ja repiä hiuksia päästään, hänen on käytävä läpi se vaihe, jotta hänestä tulisi parempi Bethany. Ja sitten hän kuulemma tietää missä Jumala asuu, ja toisinaan kirkossa hän tietää, että hän voisi leijailla ympäriinsä jos haluaisi, mutta hän ei halua säikytellä ketään.”

Bill nyökkäsi ja imaisi tupakkaa.

”Hän sanoo, että meidän vanhemmat voivat hyvin, paitsi että isäukko vahtii häntä aina ja että jonain päivänä hän saattaa ottaa paistiveitsen ja leikata päänsä irti. Hän sanoo, että silloin isäukko lakkaa vahtimasta. – – ”

– –

Sade jatkui. Bill otti askista kaksi uutta Marlboroa ja ojensi toisen minulle.

”Onko se sitten hullu?”

Teltanliepeen tuntumassa, meitä kaikkia yhdistävän kumiverkkopolun takana, seisoi Bethany poseerausasennossa yllään valkoinen tanssiaispuku. Se oli ensimmäisiä kertoja, jolloin näin hänet selvästi. Hän seisoi sateessa mutta pysyi kuivana. Hänen hymystään, hiuksistaan ja silmistään heijastui aurinko, vaikka siitä ei ollut taivaalla tietoakaan.

”On”, vastasin.

Bill nyökkäsi eikä sanonut mitään. Kohta hän nousi ja meni makaamaan omalle punkalleen. Minä vain katselin sadetta kunnes Bethany katosi.

Aluksi ajattelin lukevani hauskaa matkakirjaa, mutta tarinan edetessä se myös muuttui surullisemmaksi. Vaikka Polkupyörällä ajamisen taito on sinällään pinnallinen ja epätodellinen kirja ilman sen suurempia filosofioita, minusta tuntui tärkeältä että se on kirjoitettu ja hyvältä että luin sen.

Olisin halunnut tietää Normasta lisää. Hän toi mieleeni Persuasionin Anne Elliotin, joka sanoi jotenkin niin, että nainen rakastaa pisimpään silloinkin, kun kaikki toivo on mennyt. Ehkä hullu mielleyhtymä, mutta ajattelin sitä monta kertaa kirjan aikana.

Vinkki lukukokemuksen syventämiseen: minulla kun ei ole alkeellisintakaan karttakirjaa kotonani, niin olin Smithyn ajoreitistä pihalla ihan koko ajan. Olisi ollut hyvä tilaisuus opetella edes jokunen Yhdysvaltojen osavaltio sijaintineen!

Viime aikoina olen taas nauttinut äänikirjoista. Luettuani jokin aika sitten Hilja Valtosta, nappasin kirjaston äänikasettivalikoimasta mukaan Nuoren opettajattaren varaventtiilin. Se oli hilpeä kyllä, mutta ei ehkä aivan Vaimokkeen veroinen. (Mutta vähintään yhtä tyylikäs kuin Tilda, totta kai. 🙂 )

Kun kerran romanttisen komedioiden makuun pääsin, lainasin seuraavaksi kuuden kasetin verran Kaari Utriota: ikisuosikkini Rakas Henrietta. Lukija ei ollut minusta erikoisen hyvä, ja minusta tuntui että hän luki lopussa nopeammin kuin alussa, mutta Henrietta oli kyllä kuultuna lähes yhtä hauska kuin luettuna. Lukijan tahdilla edetessä minulla oli aikaa pohtia, miten ärsyttävä Henrietta tosiaan onkaan, noin niin kuin kirjan sankarittareksi. Ja silti niin valloittava! Hänen mukaansa voisi nimetä tyttären, tai kissan.

Suosikkini tämän hetken äänikirjoista on kuitenkin Uppo-Nalle, kahden kasetin mittainen äänitarina. Se ei varsinaisesti ole äänikirja, sillä sitä ei ole suoraan luettu, mutta ei se ole kuunnelmakaan niin kuin minä kuunnelman ymmärrän, täysin dramatisoituna tarinana siis. Kati Outinen ja Taisto Reimaluoto lukevat ensimmäistä Uppo-Nallea ihanasti eläytyen ja välissä on musiikkia. Äänimaisema on siis tavallista äänikirjaa laajempi. Tallenne on tehty Yle:n Radioteatterissa vuonna 1998.

En ole lukenut Uppiksia sitten lapsuuden, joten tämä kuunnelma teki kyllä hyvää. Juuri tällaista vastapainoa oman alan työllistymistä koskeville kaavioille ja hankalille kuvioille tarvitsen. Minulla on syksyn kirjamessuilta Uppo-Nalle 30 v. t-paita, jonka kaivoin uudelleen esiin äänikirjan tunnelmissa. Suloinen, ihana Uppis!

Keväällä kuuntelin Pohjantähti -trilogian ensimmäisen osan. Nyt toin äidiltä lainaksi toisen osan, mutta pelkään vähän aloittaa sitä. Keväällä ekan osan kuunteleminen vei mukanaan vähän turhankin lujaa, ja samaan virtaan hyppääminen jännittää vähäsen. Mutta sillä hyvällä tavalla, joka tuntuu vain hyvän odotuksena vatsanpohjassa, malttamattomuutena sormenpäissä.

Uppiksen kuva täältä.

Ulkona vesi tulee alas taivaalta aivan suoraan. Pidän sellaisesta kesäsateesta, sillä pisaroiden ropina sateenvarjolle on ihana ääni. Eikä suoraan satava sade kastele juuri ollenkaan – toisin kuin turkulainen tai helsinkiläinen tai muu rannikolla satava sade, joka tulee vaakatasossa aina, aina. Täällä sadekin on minusta ihana sää. Kevyttä positiivisuutta ilmassa. Myönnän, ettei sade aina ole kivaa ja tänä kesänä sitä on tullut liikaakin, mutta en minä jaksa kitistä sateesta, en millään.

Selkää särkee tietokoneen äärellä vietetyn päivän jälkeen, mutta ei se mitään. Olen pian lähdössä kotiin. Suunnitelma oli olla työhuoneella paljon pidempään tänään, mutta kävi jotain yllättävää: sain päivän tavoitteen tehtyä! Juuri nyt minulla on ”vähän” rästitöitä, joten voisin tietysti jatkaa vielä täällä tunnin tai pari muiden asioiden kimpussa, mutta enpä aio, ehkäpä puoli kuusi perjantai-iltana on ihan hyvä aika lähteä kotiin, varsinkin kun tulen tänne taas aamulla. Huomenna aloitan sitten ihan toisen projektin kanssa pakertamisen. Olen tyytyväinen tämän iltapäivän aikaansaannokseeni ja siksi hyvällä tuulella. Tutkimussuunnitelma syntyi kivuttomammin ja vähemmällä ahdistuksella kuin luulin. En sitten tiedä sen tieteellisestä tasosta, mutta juuri nyt en jaksa välittää. Ulkona sataa ja sateen ääni on tuhat kertaa parempaa ja mielenkiintoisempaa kuin tutkimussuunnitelmani tieteellisyys.

Olin eilen vanhempieni luona kotivahtina ja sain tänä aamuna siskolta kyydin kaupunkiin, hän kun vierailee maakunnassa kummityttönsä synttärien takia. Synkronoimme kalentereitamme ja yllättäen yhteisenä juhlaviikonloppuna olisi molemmilla vapaata tilaa. Aloimme heti visioida, miten kivaa olisi pitää yhteiset synttärit teemalla ”tytöt 50-vee” (totuus ikävuosien summasta on varsin toisenlainen). Onnistuimme saamaan kiistelyn aikaan tarjoiluista: kumpia tehtäisiin, söpöjä pikkupiirakoita vai järkeviä isoja piirakoita? Uskomatonta, miten tyhmän asian takia olin pahantuulinen päivällä! 🙂 Mikään ei voita siskon kanssa kärisemistä… Koko asia unohtui nopeasti, mutta vähän paha mieli leijui pään päällä pitkään.

Oikeastaan hapan ilmeeni hellitti vasta nyt iltapäivällä, kun koneen äärellä istumisesta alkoi tulla tulosta. Nyt tunnen saaneeni jotain aikaan ja ansaitsen vapaailtani. Voisin hemmotella itseäni vaikkapa lakkaamalla kynnet ja keittämällä ison pannullisen vihreää teetä ja leipomalla jotain lämmintä ja hyvää. Kotona odottaa myös eräs aika hauska ja hyvä kirja, josta tietenkin kerron sitten myöhemmin. Kynttilät palamaan, huopa jalkojen päälle ja ei muuta kuin kohti kirjaseikkailua.

Tom Spanbaeurin ekana suomennettu teos Mies joka rakastui kuuhun jätti sen verran syvän jäljen, että kun kirjastossa tuli vastaan saman miehen esikoisteos Kaukaiset seudut (Faraway Places, 1988, suom. 2006), nappasin sen heti mukaani.

Spanbauer ei kaihda vaikeiden aiheiden, melkeinpä tabujen käsittelemistä kirjoissaan. Hän käyttää ainakin näissä molemmissa lukemissani kirjoissa minä-kertojaa, jolloin tarina, paikat ja tapahtumat avautuvat vahvasti pienestä näkökulmasta, vain yhden osuuden kaikesta kuvaten. Se sopii hyvin näin rajuihin aiheisiin, joista tarinan ulkopuolista kertojaa käyttämällä saisi kyllä ehkä laajemman kuvan, mutta ei näin syvää tunnetta irti.

Kaukaiset seudut on pieni kirja, nopeasti luettu, joten suosittelen sitä kaikille niillekin, jotka kaihtavat tiiliskiviä. Verkalleen käynnistyvä tarina väläyttää aluksi vain vihjeitä tulevasta dramatiikasta, mutta kun kertoja pääsee varsinaiseen huippuhetkeen, aloin toivoa ettei sitä olisi tullutkaan, niin tehokkaasti se oli kuvattu.

Tarinaa kertoo teini-ikäinen Jake, joka asuu vanhempineen pienellä vuokramaatilalla jossain Amerikan peräkylillä. Vahingossa Jake joutuu näkemään väkivaltaisen kuoleman, mutta Jaken isä käskee vaieta asiasta, ettei perhe saa ongelmia. Murhaa ei kuitenkaan voi ohittaa niin helposti – sen seuraukset muuttavat lopulta koko Jaken perhettä peruuttamattomasti. Niin kliseistä kuin se onkin, sanoisin myös Jaken muuttuvan tapahtumien voimasta lapsesta aikuiseksi. Ainakin hänen suhteensa isään muuttuu, kun hän oppii kyseenalaistamaan kieltoja. Pojan kehitys tulee esiin juuri hänen omassa kertojanäänessään.

Takakannessa sanotaan:

”Symbolisesti ladattu teos kuvaa jäntevin vedoin sekä aikuisuuden kynnyksellä olevan nuoren pojan sielunmaisemaa että 1950-luvun Amerikan pimeitä puolia, kuten yhteisöllistä tekopyhyyttä, rasismia, mccarthyismiä ja kollektiivista vainoharhaisuutta.”

Se on ihan hyvin kuvattu. En varmastikaan ymmärtänyt kuin mikro-osan Spanbauerin symboliikasta, mutta mielessä tämä kirja on pyörinyt jo nyt viikon verran. Loistava kirjailija, täytyy sanoa.

Seuraava sivu »