Kutitusmuovailua

Ompeluseura kokoontui tällä kertaa askartelun äärelle. Yksi meistä opasti toisia kutistemuovin saloihin. Joku tunnisti materiaalin lapsuudestaan, mutta minulle ainakin väline oli ihan uusi ja vaikka sen käyttö oli sinänsä yksinkertaista, oli silti hyvä että aluksi oli joku neuvomassa.

Kutistemuovi – tai kutitusmuovi kuten sitä myös illassamme nimitettiin – on siis kartongin paksuista mustaa, valkoista, huurteisen valkeaa tai kirkasta muovia, jota voi ostaa askartelukaupasta A4-kokoisina arkkeina (hinta noin 2 euroa/arkki). Lisäksi tarvittiin vedenkestävää mustetta, sakset, rei’itin ja halutessa värikyniä. Permanenttitussista olisi ollut iloa, mutta meillä ei ollut sellaista tällä kertaa.

Ensiksi leimasimme ja piirsimme muoviin haluamiamme kuvioita. Piti muistaa tehdä tarpeeksi suuria.

Sitten kuviot leikattiin huolella ja mikäli tarkoitus oli saada ne roikkumaan jostain, tehtiin sopivaan kohtaan reikä. Sitten tuotokset aseteltiin leivinpaperille ja työnnettiin uuniin.

Uunissa ne käpristyivät ja kiemurtelivat kolmen minuutin paiston aikana vaikka miten jännästi!

Käpristelyt tasoittuivat kuitenkin ja uunista otettiin esiin yli puoleen alkuperäisestä koostaan tiivistyneitä kuvioita.

Valkoinen muovi oli hankalaa, sillä se tahriintui todella helposti, eivätkä tahrat katoa kutistettaessa. Mustaan muoviin tarvittaisiin valkeaa mustetta, mutta tänään leikimme vain mustalla musteella. Tein kolme lintua huurrettuun muoviin, kaksi kukkaa ja kaksi prinsessaa valkoiselle. Kotiin päästyäni tuunasin valkoisia koruja helmillä, sillä niissä näkyi muuten juurikin niitä jostain ilmaantuneita rumia läikkiä.

Linnuista tulee korvakorut ja kaulakoru, kunhan hommaan lisää lukkoja. Liitän niihin tummanvioletin helmen. Prinsessakorviksista tuli melko, köh, vaaleanpunaiset – lähes liian hempeät jopa minun makuuni – mutta mustien lintujen vastapainoksi on ihan kiva tehdä myös jotain söpöä, nättiä ja positiivista. Kukkarintaneuloista tummanvihreillä helmillä tuunattu ei oikein onnistunut, mutta kirkas toimii paremmin livenä kuin tuossa kuvassa.

Kutistemuovi on hauska väline! Kovin monipuolinen se ei ole, sillä tuotokset alkavat ennen pitkää toistaa itseään, paitsi jos tekijällä on monipuolinen suurten leimasinkuvioiden arsenaali tai sitten hyvä piirtokäsi, niin että voi tehdä kuviot itse. Mutta korujen, rintaneulojen, avaimenperien ja jääkaappimagneettien kaltaisten juttujen askarteluun se on kiva väline, jota voisin hyvinkin kokeilla toistekin.

 

Juhlakranssi

Leivät eivät ole erikoisalaani keittiötöissä. Leivoin yleensä vain sämpylöitä, sillä ne onnistuvat ookoosti melkein aina jos vain jaksan edes muutaman minuutin vaivata taikinaan, ja niitä voi varioida vaikka kuinka paljon sen mukaan, mitä aineita kaapista löytyy.

Vappuaaton illalliselle innostuin kuitenkin kokeilemaan Valion keittokirjasta tomaattisen juhlakranssin nimellä kulkevaa reseptiä. Periaatteessa kyse oli tavallisesta vehnätaikinasta, johon sekoitettiin aurinkokuivattua tomaattia ja tuoretta basilikaa. Pinnalla koristeena on auringonkukansiemeniä. Vitsi oli siinä, että taikina leivottiin kranssiksi, jolloin siitä tuli kaunis ja – nimensä mukaisesti – varsin juhlava.

Kranssi onnistui yli odotusten, ja kiskoin vieraat ovelta ensimmäiseksi keittiöön ihailemaan leivinliinan alla jäähtymässä lepäilevää kranssia, niin riemuissani olin. Kokonaisena kranssi oli aivan liian suuri mahtuakseen pöytäämme, ja kaksi kolmannesta siitä päätyi pakasteeseen. Taikinassa tuoksui minusta hiiva (hiivaa meni 50g/5 dl taikina) ja epäilen, että esimerkiksi siskoni ei olisi tykännyt maustakaan hiivaisuuden vuoksi, vaikka minun makunystyröissäni hiiva ei tuntunut tuoksua pidemmälle. Seuraavana päivänä leipää maistellut kummityttöni irvisteli tomaatinpaloille, mutta aikuiset tykkäsivät kyllä. Ehkä voisin laittaa vähän vähemmän hiivaa seuraavalla kerralla?

Jälkeenpäinkin juhlakranssi on maistunut hyvältä esimerkiksi iltakaakaon kanssa.

 

Bob Thomas: Walt Disney

En yhtään ihmettele, miksi yrittäjyys-kurssillani suositeltiin lukemaan Walt Disneyn elämäkerta. Bob Thomasin kirja Walt Disney. Elämäkerta. (Walt Disney. An American Original, 1976, suom. 2. painos 2001) on kuvaus luovasta nerosta, jolle olemme paljon velkaa nykyisten piirrosfilmien kehityshistoriassa. Samalla Thomas kuitenkin kirjoittaa persoonasta, joka monien muiden luovien ihmisten tapaan on äkkipikainen, vaativa, kontrolloiva ja ehkä vähän itsekeskeinenkin.

Yrittäjyydestä haaveilevan lukemistoon Disneyn elämäkerta kuuluu siksi, että teoksessa käsitellään toistuvasti itseensä uskomisen ja luovuuden tärkeyttä. Myös Walt Disney koki vastoinkäymisiä, hänen ideoihinsa ei uskottu, ovia lyötiin nenän edestä kiinni monet kerrat. Jos hän olisi silloin luopunut visioistaan, piirroselokuvien historia olisi toisenlainen, samoin huvipuistojen. Luovuttamisen sijaan Disney kuitenkin yritti uudestaan, uskoi itseensä ja osaamiseensa – tai ainakin palkkasi töihinsä parhaat osaajat – ja voitti vastoinkäymiset.

Disneyn tarinassa uutta minulle oli se, miten tärkeä, elämänmittainen haave hänelle oli Disneyland-huvipuiston rakentaminen sekä Disney World ja sen ympärille suunniteltu tulevaisuuden kaupunki. Tulkitsen Thomasin tekstiä niin, että nämä olivat Walt Disneylle itse asiassa tärkeämpiä kuin piirroselokuvat, sillä niissä hän sai toteuttaa enemmän visioitaan ja kokeilla uusia asioita, rikkoa rajoja ja tehdä uutta.

Yrittäjäksi ryhtymiseen kannustavissa puheissa minua usein ärsyttää niiden epärealistisuus. On toki tärkeää ylittää henkinen kynnys uskaltamisesta, mutta minulle on tärkeää ennen sitä hyppyä myös varmistua siitä, että voin jollain tavoin ensi kuussakin maksaa yhtiövastikkeen ja lainanlyhennyksen. Joillakin turvaverkkona ehkä toimivat puolison säännöllinen tilinauha tai säästöt, mutta minulla ei ole niitä, joten täydellistä riskiä en voi ottaa ennen kuin olen varma yritykseni kannattavuudesta, edes johonkin rajaan asti. Myös Walt Disneyllä oli hyvin luova suhde rahaan – hänestä rahasta puhuminen oli aina luovuuden ja kehityksen este. Disney-yhtiöiden rahoituksesta vastasikin Waltin veli Roy. Enpä olisi halunnut olla hänen paikallaan esimerkiksi 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa, kun yhtiö teki koko ajan tappiota (selvennys: yhtiö teki tappiota suurimman osan aikaa, se ei johtunut vain lamasta tässä kohdin):

Tulojen ollessa rajalliset ja kulujen tasaisesti noustessa Roy Disneyn oli toisinaan vaikea saada rahaa palkkojen maksuun. Eräänä palkkapäivänä työntekijät löysivät palkkakuorestaan vain kymmenen dollarin kultakolikon. Kun Roy valitti veljelleen heidän varojensa rajallisuudesta, Walta vastasi vain: ”Älä ole huolissasi.” Vielä silloinkin, kun presidentti Roosevelt sulki amerikkalaiset pankit vuonna 1933, Walt kieltäytyi jakamasta Royn huolia. ”Miksi raha muka olisi niin tärkeätä”, Walta perusteli. ”Ehkä perunoista tulee vaihtovälineitä, ja me voimme maksaa pojille palkan perunoina.”

Ärsyttävä lausunto, sanoisin. Toki rahasta murehtiminen on sekin tyhmää ja toisinaan turhaa, mutta ilman rahaa on myös vaikea tulla toimeen – varsinkin kun perunoita ei ole kasvamassa parvekkeella niin että niitä voisi käyttää vaihtovälineenä.

Minä pidin tästä elämäkerrasta. Se antoi riittävästi tilaa minulle olla kriittinen, mutta silti kiintyä Disneyn hahmoon niin, että itku tirahti hänen kuolinvuoteellaan.

Tartuin tähän minulle suositeltuun kirjaan nyt, kun lukupiirissämme oli teemana lukea jonkun kulttuurivaikuttajan elämäkerta. Saimme kyllä hienoa keskustelua aikaan erilaisista elämäkerroista. Näkökulmiin vaikutti tietysti se, että kaikki olemme aikanaan opiskelleet historiaa, jolloin suhde elämäkertoihin on ehkä kriittisempi (?) tai ainakin ehkä toisenlainen kuin historiaa harrastamattoman. Myös laitoksen gender-tutkijoiden opintopiirissä keskusteltiin vähän aikaa sitten biografiatutkimuksesta. Täytyy sanoa, että näiden keskustelujen jälkeen en ihan heti alkaisi itse kirjoittaa elämäkertaa, sen verran vaikea laji se on. Tavallaan se kuitenkin kiinnostaa, sillä elämäkerta liikkuu jännästi siinä fiktion ja tutkimuskirjallisuuden välimaastossa, ja tyylistä riippuu sitten asettuuko kukin kirja sitten tietokirjan vai fiktion puolelle. Kirjoittajalle elämäkerta olisi kuitenkin suuri haaste.

 

Huhtikuun heikko valo ja kirjoja

Huhtikuussa en ole ehtinyt lukea kovinkaan paljoa. Reissu Skotlantiin vei tilaa lukemiselta, ja sitten luin yhden elämäkerran, mikä vei myös aikaa muilta kirjoilta – elämäkerroissa viivyn aina niin pitkään. Mutta tässä lukupäiväkirja:

• Patricia A. McKillip: Serren metsissä
• Carol Shields: Ellei
• Gregory Maguire: Noidan poika
• Tuomas Kyrö: Miniä
• Bob Thomas: Walt Disney. Elämäkerta.
• Anni Blomqvist: Myrskyluodon Maija (sisältää sarja kolme ensimmäistä kirjaa: Tie Myrskyluodolle, Luoto meressä ja Maija)

Minun piti tehdä tänään töitä, mutta vähiin saattaa jäädä… Aurinko paistaa ja minulle on tulossa vappuvieraita – kuinka siis malttaisin istua määrittelemään tutkimuksen käsitteitä? Sen sijaan lähden metsästämään kananmunia kaupoista, ja jos metsästysonnea on, teen iltapäivällä ruokaa: parsa-halloumipiirasta, lihapullia, juhlakranssin aurinkokuivatuista tomaateista ja kinkkutäytteisiä kananmunia. Vieraat tuovat loput! Tavoite on syödä paljon hyvässä seurassa. Hmmm, taidankin pukea mekon jossa on tilaa vatsan kohdalla…

Huhtikuussa on ollut ihanaa seurata kuinka kevät tulee vähitellen, välillä tosin turhankin hitaasti. Mutta nyt se on täällä: vappu on tänä vuonna todella kevään saapumisen juhla.

Kuluneen kuukauden teemabiisi on ollut UB:n Heikko valo, jonka tunnelma minusta kuvaa huhtikuun valon viiltävyyttä. Iloista vappua kaikille!

 

Ompeluseura retkeilee

Minähän en siis ole ehtinyt ommella mitään moneen kuukauteen. Neulomiset ja virkkaamiset jäivät vuosi sitten, kun peukalonjänne kipeytyi. Se on edelleen sen verran vähästä hermostuva, etten ole kuluneena talvena juurikaan edistänyt jo kolmatta vuotta tekeillä ollutta villapaitaani. Mutta silti minä kuulun ompeluseuraan, ja se jos jokin on iloinen asia.

Ompeluseura koostuu työkavereistani ja heidän kavereistaan väljästi ja epäsäännöllisesti kokoontuen – juuri niinkuin tällaiset omat epäviralliset ryhmät nyt tapaavat muodostua. Olen koko ajan vakuuttanut, etten kyllä paljoakaan tee käsitöitä, mutta sain kutsun liittyä joukkoon vaikken mitään tekisikään. Käsityölehtien selailu toisten neuloessa tai virkatessa on aivan riittävä harrastuneisuuden osoitus, ja ajoittainen askartelu kelpaa myös syyksi olla jäsen.

Eräs seuralainen asuu nykyään Saarijärvellä, ja viime viikonloppuna teimme retken tuonne eksoottiseen pikkukaupunkiin. Lainasin vanhemmiltani auton, ja me neljä aikuista sekä vähän käytetty appelsiinimokkakakku huristimme tunnin ajomatkan tuonne luoteiseen Keski-Suomeen.

Onnistuneen retkipäivän saa aikaan ilman sen suurempia tajunnanräjäytyksiä. Kävimme saarijärveläisellä kirpputorilla ja sen jälkeen vanhan tavaran liikkeessä nimeltä T:mi Kaiho. (Löysin pari kappaletta lisää keräämääni lautassarjaa.) Taito-shop oli mystisesti kiinni, samoin lankakauppa, mutta onneksi Marimekon liikkeessä oli muuttoalennukset. Kaupungilla kiertelyn jälkeen söimme välipalaa ystävämme luona ja istuimme lopun iltapäivää olohuoneessa käsitöiden ja käsityölehtien parissa.

Kuten eräs seuralainen jälkeenpäin facebookissa totesi, ihan huomaamatta tuli vietettyä monta tuntia ilman, että stressaavat ajatukset vaivasivat. Hurraa!

Pidän ompeluseurastani ja sen avoimesta ilmapiiristä, joka hyväksyy minut joukkoonsa vaikka en erityisen paljon ompelekaan, enkä erityisen taitavasti. Joukossa on ihan tosiosaajia! Mutta kivojen ihmisten kanssa voisin varmaan olla vaikka rakennuskerhonkin jäsen – tärkeintä on yhdessä vietetty aika ja rentoutuminen.

 

Juhlimaton syntymäpäivä

Keskellä aurinkoa ja kevättä olen odottanut tämän päivän mustaa varjoa. Tänään olisi Santerin 18-vuotispäivä, mutta poika ei ole juhlimassa täysi-ikäisyyttään. Santeri on ystäväperheeni poika, joka joutui vakavaan onnettomuuteen muutama vuosi sitten.

Menetys ei lakkaa koskemasta, enkä edelleenkään voi ymmärtää, miksi 15-vuotiaan pojan valoisan elämän piti katketa kesken. Minun suremiseni ei yleensä liity erityisesti merkkipäiviin vaan kulkee arjessa ja vilahtaa esiin aina välillä yllättäen, kadulla tai muistojen myötä. Yhä vieläkin, kun näen suunnilleen Santerin ikäisiä poikia kulkemassa pienenä joukkona koulumatkallaan, ajattelen usein että Santeri voisi olla tuossa. Minäkin itken välillä ikävääni ja murhetta, mutta rauhallisemmin jo nykyään kuin aiemmin.

Minun suruni on helppoa kantaa verrattuna Santerin vanhempiin, joille lapsen ikävä on jokapäiväistä, haava avoin ja kirvelevä, eikä kyynelettömiä päiviä ole onnettomuuden jälkeen juurikaan nähty. Heille merkkipäivät ovat vielä normaalipäiviäkin kipeämpiä. Santerilla on nykyään pikkuveli, joka tietenkin tuo iloa, mutta pikkuveljen tarkoitus ei ole korvata esikoista – kuopus on oma yksilönsä ja oma persoonansa, vaikkakin hurjasti veljensä näköinen.

Minä vain niin kovasti toivoisin, että Santeri olisi voinut olla täällä tänään. Huolimatta ajatuksen kliseisyydestä, tuntuu tässä kohdin todella aidosti lohdulliselta ajatella, että ehkä hän onkin. Jollain tasolla, jollain tavalla. Ainakin hänen monien ystäviensä sydämissä Santeri on läsnä ja mukana niin tänään kuin tulevinakin päivinä.

 

Carol Shields: Ellei

Carol Shieldsin romaani Ellei (Unless, 2002, suom. 2003) ei sopinut matkalukemiseksi kovin hyvin. Rakenteeltaan se sopi siihen kyllä: luvut eivät olleet liian pitkiä eikä kerronta liikkunut eri tasoissa tai eri kertojissa, joten tarinaa oli helppo seurata, vaikka sitä luki lyhyissä pätkissä ja epäsäännöllisesti. Mutta kertomus vaivasi minua liikaa, enkä tullut kirjasta hyvälle tuulelle tai rentoutuneeksi, mitä matkakirjoilta yleensä toivon.

Ellei kertoo kirjailija ja kääntäjä Reta Wintersistä, jonka elämä on ollut hyvää ja onnellista. Äkisti hänen vanhin tyttärensä Norah kuitenkin katkaisee opintonsa ja muuttaa asumaan kadulle. Norah löytyy joka päivä samasta kadunkulmasta istumasta hiljaa, nöyrässä asennossa, kaulassaan kyltti, jossa on vain yksi sana: hyvyys.

Reta ja muu perhe ovat tietenkin järkyttyneitä. Norah ei reagoi heihin eikä selitä, vaan rakentaa hiljaisuudesta eristäytymisen muurin. Ellei kertoo Retan yrityksistä selvitä menetyksestä – sillä menetykseltä Norahin muutos tuntuu – ja järkytyksestä sekä yrityksistä ymmärtää, mitä Norah tavoittelee toiminnallaan. Reta lähestyy asiaa hyvyyden käsitteen kautta ja pohtii eri suunnista, mitä hyvyys on. Reta on myös feministi ja liittää Norahin ratkaisuun naiseuteen liittyviä argmentteja.

Minua tämä kirja ahdisti lukiessani sitä, ja ahdistaa vieläkin. Jostain syystä minulla on suuria vaikeuksia tuntea empatiaa Norahia kohtaan enkä mitenkään pysty käsittämään hänen valintaansa. En ymmärrä ja jos koetan, alkaa puristaa ja harmittaa. Norahin suhteen olen lukossa, ja se estää minua nauttimasta tästä Shieldsin romaanista. Ymmärrän kyllä, että kirjalla on varmasti syvempiä viestejä, mutta minä jäin jumiin Norahiin, enkä ole päässyt siitä eteenpäin.

Onneksi Retan pohdinnat ovat paikoin aika hyviä, ja Shields kuvaa varsin taidokkaasti sitä, miten syvänkin kriisin keskellä elämä jatkuu, koska sen vain on jatkuttava. Koira on ruokittava, illallisella on keksittävä puheenaiheita, nuorempien lasten koulu ja harrastukset jatkuvat, työt ja deadlinet ovat edelleen olemassa. Kriisistä selviämisen kuvauksena Ellei on toimiva.

Ja onneksi Norahin ratkaisun syy selviää kirjan lopussa. Ilman minkäänlaista perustelua olisin jäänyt aivan hämmennyksiin ja ehkä vähän vihaiseksikin. Nyt Norahin käytökselle on realistinen syy, vaikka se ei edelleenkään saa minua ymmärtämään miksi hän oikeasti teki mitä teki.