Ompeluseura retkeilee

Minähän en siis ole ehtinyt ommella mitään moneen kuukauteen. Neulomiset ja virkkaamiset jäivät vuosi sitten, kun peukalonjänne kipeytyi. Se on edelleen sen verran vähästä hermostuva, etten ole kuluneena talvena juurikaan edistänyt jo kolmatta vuotta tekeillä ollutta villapaitaani. Mutta silti minä kuulun ompeluseuraan, ja se jos jokin on iloinen asia.

Ompeluseura koostuu työkavereistani ja heidän kavereistaan väljästi ja epäsäännöllisesti kokoontuen – juuri niinkuin tällaiset omat epäviralliset ryhmät nyt tapaavat muodostua. Olen koko ajan vakuuttanut, etten kyllä paljoakaan tee käsitöitä, mutta sain kutsun liittyä joukkoon vaikken mitään tekisikään. Käsityölehtien selailu toisten neuloessa tai virkatessa on aivan riittävä harrastuneisuuden osoitus, ja ajoittainen askartelu kelpaa myös syyksi olla jäsen.

Eräs seuralainen asuu nykyään Saarijärvellä, ja viime viikonloppuna teimme retken tuonne eksoottiseen pikkukaupunkiin. Lainasin vanhemmiltani auton, ja me neljä aikuista sekä vähän käytetty appelsiinimokkakakku huristimme tunnin ajomatkan tuonne luoteiseen Keski-Suomeen.

Onnistuneen retkipäivän saa aikaan ilman sen suurempia tajunnanräjäytyksiä. Kävimme saarijärveläisellä kirpputorilla ja sen jälkeen vanhan tavaran liikkeessä nimeltä T:mi Kaiho. (Löysin pari kappaletta lisää keräämääni lautassarjaa.) Taito-shop oli mystisesti kiinni, samoin lankakauppa, mutta onneksi Marimekon liikkeessä oli muuttoalennukset. Kaupungilla kiertelyn jälkeen söimme välipalaa ystävämme luona ja istuimme lopun iltapäivää olohuoneessa käsitöiden ja käsityölehtien parissa.

Kuten eräs seuralainen jälkeenpäin facebookissa totesi, ihan huomaamatta tuli vietettyä monta tuntia ilman, että stressaavat ajatukset vaivasivat. Hurraa!

Pidän ompeluseurastani ja sen avoimesta ilmapiiristä, joka hyväksyy minut joukkoonsa vaikka en erityisen paljon ompelekaan, enkä erityisen taitavasti. Joukossa on ihan tosiosaajia! Mutta kivojen ihmisten kanssa voisin varmaan olla vaikka rakennuskerhonkin jäsen – tärkeintä on yhdessä vietetty aika ja rentoutuminen.

 

Sosiaalihistoriaa Tylypahkassa

Glasgown yliopiston uusgoottilainen päärakennus toi väistämättä mieleeni Tylypahkan kaikkine torneineen, pienine ja isoine portaikkoineen, ovineen ja sokkeloisine käytävineen. Ihana paikka, joskin olin kyllä kiitollinen European Social Science History Conferenssin hyvin toimivista järjestelyistä kuten hyvästä kartasta sekä joka nurkalla päivystävistä opiskelijoista, jotka olivat valmiina auttamaan heti kun vähänkään näytin epävarmalta suunnasta.

Tylypahkamaisen epätodellinen tunnelma liittyy konferenssikokemuksessani myös siihen, että ESSHC oli sisällöltään paras konffa missä olen ikinä ollut. Oral history networkin teemana oli nostalgia, joten lähes joka sessiossa johon osallistuin puhuttiin tutkimukseni kannalta hyödyllisistä asioista. Verkostoiduin suu vaahdossa, jaoin käyntikortteja, kuuntelin, kysyin, kommentoin ja hymyilin villisti. Konferenssi oli sisällöltään niin mielenkiintoinen, että olisin mielelläni jatkanut sitä pidempäänkin. Neljä päivää ei riittänyt viemään mehuja, vaan motivaationi oli korkealla eikä tullut mieleen skipata yhtään kokonaista konffapäivää (kuten esim. Prahassa taannoin tein ihan hyvällä omatunnolla). Glasgow vaikutti kivalta kaupungilta, mutta en ehtinyt tutustua siihen kuin pintapuolisesti, sillä vietin suurimman osan aikaa yliopistolla tai sitten hotellissa lepäämässä.

Tämän konferenssimotivaation nostatti nostalgia-aiheen mielenkiintoisuuden lisäksi se kannustava ja lämmin vastaanotto, jonka esitelmäni sai. Olin harjoitellut esitystä paljon ja se varmaankin näkyi esiintymisen rentoutena. Sitä toki edesauttoi myös kaikista konferensseista karttunut esiintymiskokemus, mutta sen verran jännittäjä olen, että ahkera esitelmän harjoittelu kyllä tuntui, ja pystyin hallitsemaan jännitystäni.

Ja sitten se sisältö – voi jesses. En olen ikinä saanut (enkä varmasti tule saamaan jatkossa) niin paljon kehuja ja hyvää palautetta esitelmästäni kuin nyt tuolla Skotlannissa. Meinasin ihan niiata kun itse Rob Perks kiitti ja kehui, mutta sitä ennen jo Graham Smith oli ehtinyt kysyä, josko olisin kiinnostunut julkaisemaan paperiani. Heh, kysytkin vielä – totta kai! Toivottavasti siitä joku päivä tulee jotain, sillä Oral history journal olisi  kova julkaisu… Kerron sitten jos onnistuu! Pitkin päivää sain eri puolilta kiitoksia, ja tanssin kyllä puoli metriä maan pinnan yläpuolella kun olin niin onnellinen. Vielä pari päivää myöhemminkin minua nykäistiin hihasta, että “hyvä esitelmä btw, hyvää tutkimusta”.

Kissa kiitoksella elää, sanotaan, mutta kuten olen aiemminkin täällä todennut, kiitosta saa niin harvoin että se on oikeasti tosi, tosi tärkeää. Itseluottamusta tuli tästä reissusta runsaasti, ja keskellä tätä välillä ihan epätoivoista kirjoittamista minä jotenkin todella tarvitsin tätä kehuryöppyä. Jokainen tarvitsee välillä. Kun pienetkin kiitokset tuntuivat niin hyvältä, koetin olla vastavuoroinen ja kiittää jatkossa kaikkia joiden esitelmistä pidin. Pari sanaa voi joskus riittää pelastamaan jonkun päivän, ja jos ei pelasta, niin ei myöskään ainakaan pilaa – muutama sana toiselle on ilmaista hyvää, joka ei ole keneltäkään pois.

Kuulin monta kiinnostavaa esitelmää ja keskustelua, joissa nostalgiaa lähestyttiin eri suunnista ja eri tavoin hyödyntäen. Esimerkiksi Fiona Cosson puhui tosi hyvin – kunpa hän tulisi Helsinkiin konffaan ensi syksynä, olisi kiinnostavaa tavata hänet uudelleen, samoin kuin monet muut erityisesti brittiläiset oral history tutkijat. Hyviä, mieleeni jääneitä oli myös esim. Jackie Clarke, joka tutkii Moulinexin tehtaan työntekijöiden muistoja sekä monta muuta esitelmää, joiden pitäjiin voin onneksi tarvittaessa ottaa yhteyttä palaamalla konferenssiohjelmaan ja etsimällä sieltä sähköpostiosoitteet.

Kaikin puolin erinomainen reissu siis. Tämä oli varmaankin viimeinen ulkomaan konferenssini ainakin väikkärin tiimoilta, joten napakymppionnistuminen olikin paikallaan.

Skotlannissa oli jo kevät; koleahkoa, mutta kukkia ja aurinkoa niin että keveältä tuntui. Yläpuolella olevan kuvan tulppaanipenkistä ja omasta varjostani otin eräänä aamuna yliopiston päärakennuksen etelärinteessä. Aurinko paistoi, ilmassa tuoksui yöllinen sade ja minua kipristi varpaista päälakeen asti ihan silkasta onnesta. Skotlanti oli minulle hyvä.

 

Kolmatta tehtävää tekemässä

Yliopistomaailmassa puhutaan niin sanotusta kolmannesta tehtävästä. Uuden yliopistolain myötä se on kirjattu pykäliinkin, siis että yliopistolla on tutkimuksen ja opetuksen lisäksi kolmaskin tehtävä: yhteiskunnallinen osallistuminen ja alueellinen vaikuttaminen. Yliopistolaisten ei haluta eristäytyvän norsunluutorniinsa, vaan tutkimus ja opetus tulee kytkeä oppilaitosta ympäröivään yhteisöön. (Kriittistä tekstiä tästä voi lukea esim. vuoden 2004 Acatiimi-lehdestä, täältä.)

Kolmas tehtävä tarkoittaa eri asioita tutkijasta riippuen. Usein se on esimerkiksi niin sanottujan populaaritieteellisten artikkelien kirjoittamista, yhdistyksissä ja seuroissa vaikuttamista, asiantuntijaroolissa esiintymistä mediassa sekä yleisöluentoja. Itse olen tehnyt lähinnä kolmea viimeksimainittua, niistä viime aikoina erityisesti luennointia. Olen luennoinut ennenkin monenlaisissa eri tilaisuuksissa, mutta nyt sattui kaksi luentopyyntöä hyvin lähekkäin.

Olin pari viikkoa sitten Trafiikki-museoiden seminaarissa luennoimassa ja tänään puhuin Jyväskylä Seuran ja Jyväskylän kansalaisopiston yhdessä järjestämällä luentosarjalla. Puhuin molemmissa suunnilleen samasta aiheesta, vähän eri rakenteella vain. Tutkimukseni toistaiseksi lähinnä valmis palanen julkaistaan tänä vuonna artikkelina, ja kun ko. atikkelikokoelman kustannussopimuksesta tuli tieto näihin samoihin aikoihin, on ollut sen kunniaksi on kiva luennoida artikkelin sisällöstä. Olen siis puhunut nyt kahdesti muistelukerronnasta palkkatyön ja äitiyden yhdistämisestä 1940- ja 1950-luvuilla otsikolla Kannettu kaksoistaakka.

Jos olen ihan rehellinen niin voin sanoa, että usein tällaisten esiintymisten valmistelu ei kauheasti motivoi. Populaari luento harvoin vie tutkimustani kovinkaan paljoa eteenpäin. Sen kokoaminen vie aikaa ja energiaa ja häiritsee keskittymistä “virkatyöhön”, ja usein hieman ennen esiintymisiä tunnen kadottavani syyt, miksi siihen ryhdyin. Ehkä vika on minussa, kun en osaa hyödyntää näitä tilaisuuksia paremmin, niitä kun kuitenkin osalleni sattuu usein.

Sitten kuitenkin käy poikkeuksetta niin, että esiintymistilanne palkitsee itsensä. Kuten kuka tahansa tutkija, pidän siitä kun saan puhua aiheestani ihmisille. Kiinnostunut yleisö on paras palkinto – tai ei, ehkä parasta on se, kun puheenvuoron jälkeen herää keskustelua, ja kun lopuksi kiitetään ihan vilpittömällä lämmöllä. Niin kuin tänään – vaikka iltapäivällä väsytti ajatuskin illan luennosta, lähdin tilaisuudesta kuitenkin onnellisena ja mieliala korkealla.

Yliopiston ulkopuolislle ihmisille puhuminen myös usein vahvistaa tutkijuuttani siltä osin, että aiheeni tärkeys tulee esiin. Molemmat piirteet, sekä muistelukerronnan merkityksen tutkimus että sota-ajan ja jälleenrakennuksen kotirintaman naisten palkkatyö kiinnostavat ihmisiä. Vaikka välillä kadotan tähteni tutkimuksen alppipolulla, niin näiden yleisöluentojen jälkeen tiedän, että tähden perässä kulkemiseni on tärkeää myös muille kuin itselleni.

En ole tainnut kieltäytynä yhdestäkään luennointipyynnöstä. Sen lisäksi että nautin esiintymisestä, pidän myös tärkeänä puhua tutkimuksestani yliopiston ulkopuolella. En yliopistolain takia, vaan aiheeni merkityksellisyyden vuoksi. Se on merkityksellinen vain pienelle osalle akateemista maailmaa, mutta toivottavasti hyvin isolle joukolle suomalaisia, tavallisia naisia.

Kolmas tehtävä on siis vuorovaikutuksena merkityksellistä sekä tutkijalle että yliopiston ulkopuolella tai lähialueilla toimiville ihmisille.

 

Mistä meille tähti syntyi?

Joulutunnelma tulee pienistä asioista: aamupuurosta yhdessä lähisukulaisten ja naapurinperheen kanssa, kuusen koristelusta, kynttilöistä haudoilla. Ja joululauluista, joita en valitettavasti tänä jouluna pysty laulamaan, kun nuha tuli ja vei äänen. Mutta kuuntelen, ja olen onnellinen.

Ketun joululaulu on yksi parhaista.

…Mistä meille tähti syntyi / uusi tähti taivahalle? /

Siitä meille tähti syntyi / uusi tähti taivahalle / kun on syntynyt Jumala /yliarmo auennut /taivaan lahja lapsukainen / piltti pieni autuainen / Jouluna Jumala syntyi / paras poika pakkasella…

Hyvää joulunaikaa!

 

Ajatuksia vuosien takaa

Löysin ensimmäisen tutkimukseen liittyvän muistikirjan välistä puolentoista liuskan mittaisen paperin otsikolla Ajatuksia tutkimussuunnitelman pohjaksi. Olen kirjoittanut tämän ajatuspaperin syyskuun alussa vuonna 2007, siis yli neljä vuotta sitten. En muista mihin tilanteeseen olen tekstin tarkoittanut – ehkä vain itselleni, ehkä kavereille, ehkä tuleville ohjaajille.

Neljä vuotta on vain hetki, mutta tutkimuksessani se on näemmä melko pitkä aika. Vaikka juuri nyt ei voikaan puhua järin vauhdikkaasta edistymisestä (kirjoitan siis tätä kun pitäisi kirjoittaa tutkimusta – käynnistysvaikeuksia jälleen ilmassa), on työni muuttunut kuitenkin aika paljon kuluneina vuosina. Tänään löytämäni paperi on varmastikin ensimmäisiä kertoja, kun olen hahmotellut tekstiksi tutkimussuunnitelman aihioita, eikä kovinkaan moni asia ole enää samoin kuin silloin. Tutkimus muuttuu ja kehittyy, tilanteet muuttuvat, tutkija muuttuu.

Ennallaan on ajatus siitä, että haluan tutkia naisten työtä toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeisinä vuosina. Pohdintapaperissani kysyn muun muassa: Voinko esim. sanoa tutkivani naisten muistoja työelämän muutoksista jatkosodan jälkeen? No voin, vaikka nuo työelämän muutokset ovatkin pudonneet pois vuosien aikana ja tilalla on palkkatyö. Olen syksyllä 2007 ollut lähdössä tekemään muistelukerronnan tutkimusta, joskin vähän varuillani. Minun pitää vielä selvittää muistitietoasioita itselleni, että en kokonaan solmiudu sen kanssa. Onnea matkaan vain…

Kauhea kiire minulla on ainakin ollut tutkimuksen pariin ja sieltä pois. Tuohon aikaan olin vielä kovasti tekemässä lisensiaatin tutkintoa aluksi, ja kirkasotsaisesti arvelen saavani sen valmiiksi vuoden 2009 aikana. Huh huh.

Tutkimuksen rahoituksen järjestämiseen olen näemmä suhtautunut realistisesti. Pohdintani ovat osoittautuneet erityisen todeksi paperin viimeisessä virkkeessä: Tähän apurahahässäkkään toivon saavani apua ja vihjeitä laitokselta. Apua rahoituksen hakemiseen olen todellakin saanut sekä ohjaajilta että ystäviltä.

Paperin löytäminen on kuin olisin saanut kirjeen nuoremmalta itseltäni. Tämä kertoo toteutumattomasta tulevaisuudesta, mutta myös odotuksistani, toiveistani, ajatuksistani ja peloistani (…mihinkään vapaa-aikaan ei ole varaa.) tuohon aikaan. Kaikki on järjestynyt hyvin tai jopa erinomaisesti tuon syksyn jälkeen. Tämä paperi on erinomainen osoitus siitä, että asiat järjestyvät, että ihminen jolla on sitkeä sydän joka lyö pärjää kyllä, sekä yhdessä että yksin, vaikka välillä tuntuisi ihan ylitsepääsemättömältä.

 

Pidä kiinni (myös tästä päivästä)

Tämä laulu piti laittaa jo aiemmin, mutta tulkoon jaetuksi tänään, kun aika moni kaverini menee Kampus Kinoon katsomaan elokuvaa Never let me go (suom. Ole luonani aina). Kirja jätti jäljen ja oli pohdinnoiltaan ja kysymyksiltään syvällisempi ja monipuolisempi, mutta elokuva ehkä korosti vielä enemmän Kathyn ja Tommyn tuskaa. Carey Mulligan on roolissaan Kathyna niin hyvä, että sydäntä särkee.

Lukikohan se dvd:n pakkauksessa vai missä, mutta osuvasti sanottu kuitenkin: Never let me go saa muistamaan, että jokainen eletty päivä on arvokas ihan sellaisenaan. Jokaisesta päivästä löytyy hyvää, ja sen esiin kaivaminen ja elämästä nauttiminen  – vaikka pienistäkin asioista – on tärkeää, sillä elämä on onni ja lahja.

 

Valoa polulla

Viime viikon loppupuolen olin taas yrittäjyys-kurssini lähijaksolla. Teki mieli kirjoittaa siitä heti, mutta en sitten voinutkaan, kun mielessä oli niin paljon asioita. Nyt muutaman päivän ajatushaudonnan jälkeen saan toivottavasti jotenkin järkevästi kuvattua edes osan siitä, mitä kaikkea tämä lähijakso merkitsi.

Toisen lähijakson teemana oli oman osaamisen johtaminen. Oman osaamisen tunnistaminen on tietenkin pitkä prosessi, joka käynnistyi omalla kohdallani viimeistään silloin, kun ilmoittauduin kurssille ja halusin alkaa koko asiaa pohtimaan. Jollekin oma osaaminen voi olla niin itsestään selvää, ettei sitä erikseen tarvitse miettiä, mutta minulle se on ollut vaikea ongelma. Huolimatta yli kahdestakymmenestä vuodesta koulun penkillä tulee edelleen hetkiä, jolloin olen vakuuttunut omasta osaamattomuudestani. Tuplahumanistin tutkinto tuntuu välillä niin kovin, kovin turhalta ja työttömyys todennäköiseltä. Siksi odotin paljon tältä lähijaksolta, sillä tunsin todella tarvitsevani apua juurikin tässä oman osaamisen tunnistamisessa.

Oman osaamista jouduin erään tehtävän parissa miettimään torstai-iltana, ja jo silloin alkoi ahdistaa: oma osaaminen hukkui muiden osaamisen joukkoon, ei erottunut mitenkään, päin vastoin. Tuntui kurjalta, kun jumahdin vertaamaan itseäni muihin ja hävisin vertailun joka kerta. Perjantaina asiaa lähestyttiin toisesta suunnasta ja toisenlaisin menetelmin. Tein ensin listan, mitä tehdessäni olen tyytyväinen, mitä tehdessä sukat pyörivät jaloissa – toisin sanoen, mitä tehdessäni olen onnellinen. Se lista kertoo oikeastaan enemmän kuin mikään osaamisluettelo:

Olen onnellinen kun

• luen
• kirjoitan
• keskustelen siitä, mitä olen lukenut
• teen tutkimusta, joka etenee

Tuijotin listaa ja tajusin, ettei muuta tarvita. Juurikin näistä onnea synnyttävistä asioista löytyy myös vahvin osaamiseni. Miksi mennä merta edemmäs kalaan ja koettaa keksiä jotain muuta, jotain joka kuulostaisi “hienommalta” jollain upealla nimikkeellä koristeltuna? Kyllä näillä jutuilla töitä löytää myös yliopiston ulkopuolelta, jos vain osaa ja jaksaa etsiä. Niin raskasta kuin freelanceilu olisikin, voisin hyvin kuvitella hakevani töitä sekä tutkijana (tai selvittäjänä, kuten kurssilla nimitin) että esimerkiksi kustannusalalla.

Perjantai-iltana ohjelma jatkui vielä askartelulla, mikä sopi omaan mielialaani loistavasti. Tehtävänä oli tehdä esite itsestä tai omasta osaamisesta. Tulkitsin tehtävänannon leikkinä ja kokeiluna, sillä enhän minä varsinaisella paperiesitteellä tule koskaan myymään omia taitojani. Sen sijaan esitteen tekeminen toimi välineenä oman cv:n ydinpointtien kiteyttämiseen, sillä esitteessä ei voi käyttää pitkiä lauseita. Lisäksi askartelu oli hauskaa, ja esitteen sai tehdä vähän virnistellen.

Mielialani keveni, kun ymmärsin näinkin paljon itsestäni. Tuntuu siltä, että alppipolkuani valaiseva tähti on jälleen näkyvillä ja voin seurata sitä – että tiedän, miksi tätä kaikkea teen. Viime aikoina tästä kaikesta on välillä kadonnut merkitys, sillä ympärilläni yleistynyt paha olo ja väsymys nuortenkin tutkijoiden keskuudessa on saanut minut vahvasti epäilemään koko homman mielekkyyttä.

Tähden näkyminen jälleen aukaisi myös pään sisäisiä lukkoja. Tajusin ilmiselvän asian, ja päätin hakea kirjallisuuden sivuaineopinto-oikeutta tänä keväänä. Lähes kymmenen vuotta olen mystillisesti kieltänyt kirjallisuuden opinnot itseltäni. Kai siihen jotain perusteluja oli, mutta ne perustelut ovat kadonneet jo aikoja sitten. Pieni opintopaketti tulee hyödyttämään ansioluetteloani, mutta ennen kaikkea olen riemuissani opintojen sisältöjen vuoksi ja luulen, että saatan jopa nauttia tästä uudesta “suorittamisesta”.

Visiot omasta tulevaisuudesta kirkastivat suunnitelmiani ja päätin, ettei osuuskuntaan liittyminen ole tässä vaiheessa tarkoituksenmukaista minulle. Kurssilla tullaan varmastikin ennen pitkää perustamaan nuorten, akateemisten osaajien osuuskunta, mutta se ei ole minua varten, ei ainakaan juuri nyt. Silti on mielenkiintoista oppia siitä, sillä osuuskunta voi hyvinkin olla joskus tulevaisuudessa se muoto, joka helpottaa minunkin osaamiseni kaupallistamista. Ei silti nyt, kun työtä on muutenkin tarpeeksi. Vielä en kaipaa sitä.

On vaikea kuvailla prosessioppimista, vanhan kievarin tunnelmaa, takkatulta, omia pohdintoja pitkin päiviä tai edes sitä aika haavoittuneessa tilassa ollutta mieltäni joka kurssille lähti, ja ilman tätä kaikkea kontekstia lähijakson oppimistulos menettää suurimman osan täytteestään. Riittänee jos sanon, että hyvä oli. Kiukunhetkiäkin riitti, mutta niistä huolimatta tunnen itseni voittajaksi, ja olen todella todella iloinen, että päätin osallistua tälle yrittäjyys-kurssille. Seuraavaa lähijaksoa odotellessa blogiin tulee useampikin juttu kirjoista, jotka olen lukenut /aion lukea kurssin vetäjien kehotuksesta.