Paluu tenttisaliin

Aloitin syksyllä kirjallisuuden perusopinnot, mutta yhtä luentokurssia lukuunottamatta en saanut itsestäni irti opintosuorituksia talven aikana. Nyt toukokuussa ilmoittauduin ensimmäiseen kirjatenttiini moneen vuoteen ja urheasti lähdin tekemään tekstianalyysin opintopakettia.

Jotenkin ylimielisesti kuvittelin, että näiden kaikkien humanistivuosien jälkeen tenttiin lukeminen olisi helppo nakki. No ei se ollut, ei ainakaan tuon tekstianalyysin osalta – olipa hyvä oppia taas nöyryyttä. Pakettiin kuuluvat artikkelit olivat kyllä pääosin selkokielisiä, mutta käsitteet silti vieraita ja vaikeita ja kokonaan minulle uudella tavalla määriteltyjä. En ole vuosikausiin joutunut lukemaan mitään, missä pitäisi opetella ulkoa asioita, mutta nyt yritin tankata kielikuvien eri tyyppejä ja hienoja nimityksiä – ja turhaan, kaiken lisäksi, sillä en minä niitä oppinut.

Tentti oli kuitenkin hyvä, just sellainen kuin ajattelin/pelkäsin sen olevan. Eli kaksi tehtävää, johon kumpaankin oli tekstiaineisto, jota piti sitten analysoida annetusta näkökulmasta ja oikeilla käsitteillä. Toisen tehtävän aineistona oli novelli, toisen kaksi runoa. Lyriikan analyysi on minulle aina ollut vaikeaa, ja siinä piti nimenomaan pohtia kielikuvia, joista en ymmärrä mitään. Toisessa aiheena olivat ajan kuvaukset annetussa novellissa, ja se oli helpompaa kauraa, kun aikaa ja sen käyttöä tekstissä olen muutenkin pohtinut. Novellitehtävä meni ilmeisesti paremmin, sillä jotenkin räpiköin tästä tentistä ihan hyvän arvosanankin.

Hassua oli huomata se, miten kauhean tenttipaniikin sain lietsottua itseeni. Ihan samalla tavalla luin ja panikoiduin osaamattomuudestani opiskeluaikananikin. Kirjoittelin siitä blogiinkin joskus silloin talvella 2006… Ja aina tentin jälkeen on suunnattoman helpottunut olo.

Tenttisali sen sijaan ahdisti. Kun odotin aulassa saliin pääsyä, tunsin vahvasti olevani väärässä paikassa. Aula oli täynnä opiskelijoita, enkä minä tästä tenttimisestä huolimatta enää miellä itseäni opiskelijaksi, en samalla tavalla kuin he. Siellä oli mukana nuoria, joita olen itsekin opettanut, ja jännittyneitä kasvoja, joille jokainen tentti oli tärkeä pala opintoja. Minulle kun tämä kuitenkin on vapaaehtoista, harrastuksellista ja sivutoimista, eikä edes kovin tärkeää kaikkien muiden tärkeiden palikoiden ohella.

Onneksi salissa viereeni sattui tuttava, jolla oli ihan samanlaiset tunnelmat. Vertaistuki vähän auttoi omituiseen olotilaan.

Kesällä aion tehdä vielä kaksi tenttiä. Luotan siihen, että myöhemmät tentit ovat sisällöllisesti helpompia, sillä niissä on enemmän asiaa josta tiedän jo vähän. Tekstianalyysi oli ihan outo juttu, mutta esimerkiksi populaarikulttuurin tai kirjallisuushistorian kirjapaketeissa on jotain, jonka tunnistan, joitain tuttuja asioita. Sitten pidän vähän taukoa, sillä syksystä on tulossa rankka oman tutkimuksen kanssa, mutta talvella sitten teen viimeiset puuttuvat kirjapaketit.

 

Kyllä ei ole pakko tutkijan olla sosiaalinen mediassa mutta ei se väärinkään ole

Helan tutkijayhdistys järjesti viime viikolla keskustelu- eli klubi-illan sosiaalisesta mediasta tutkijan työkaluna. Mainitsin kiinnostavasta illasta Twitterissä, jolloin Kaisa Kyläkoski (joka kirjoittaa muun muassa Sukututkijan loppuvuosi -blogia) kyseli lisää ja kannusti kirjoittamaan aiheesta tännekin.

Illan keskustelun alustajina toimineet olivat molemmat hyvin pro-some-henkisiä. He kertoivat omista kokemuksistaan ja esittelivät vähän myös joitakin some-työkaluja. Toisena puhujana oli yliopistonopettaja, joka hoitaa tiedekunnassamme tieto- ja viestintätekniikan opetusta. Toinen alustajista taas oli tutkija, joka myös opettaa paljon.

Oli ehdottoman hyödyllistä, että esimerkiksi blogipohjien helppokäyttöisyyttä ja monipuolisuutta sivustopohjina tuotiin esiin. Itsekin olen esimerkiksi perustanut ensi kevään Kansatieteen päivien kotisivut blogipohjalle juurikin siksi, että niiden päivittäminen on helppoa ja ulkonäkö helposti kohtalainen. Näillä sivuilla en kuitenkaan hyödynnä sitä blogipohjien ominaisuutta, joka tekee niistä erityisen hyviä opetuskäytössä: vuorovaikutuksellisuus. Helppo saatavuus, kiva ulkoasu sekä yksinkertainen ja matalan kynnyksen kommentointimahdollisuus tekee vaikkapa blogimuotoisen kurssin kotisivun monin kerroin vuorovaikutuksellisemmaksi kuin mikään Optiman keskustelualue pystyy.

Molemmat alustajat laittavat surutta tuottamiaan materiaaleja verkkoon – niin opetusmateriaaleja kuin tutkimuksellisempaakin tavaraa, kuten keskeneräisiä käsikirjoituksia tai konffaesitelmiä, joiden jakamiseen esimerkiksi Academia.edu on loistava väline. Toisaalta kyse on myös avoimuudesta. Tiedon jakaminen harvoin vahingoittaa jakajaa, mutta voi tuoda iloa ja lisätä oivalluksia jossain muualla. Tämä herätti keskustelua plagioinnin ja kopioinnin vaaroista. Avoimuuden vahvuutena nähtiin toisaalta myös se, että esimerkiksi opetusmateriaalien ja kurssisivujen pitäminen kaikille avoimina lisää läpinäkyvyyttä yliopistossa. Emme me täällä mitään salatieteitä harrasta, vaikka norsunluutorni joskus vaikeapääsyinen onkin. Olisi hienoa, jos julkisten kurssisivustojen avulla vaikkapa etnologian opetus tulisi laajemmin tunnetuksi.

Hyvä idea oli myös blogin perustaminen jo hankkeen rahoitusta haettaessa. Osoitteen voi laittaa hakemukseen ja kertoa, mihin blogia tullaan käyttämään. Samalla tulisi myös suunniteltua sosiaalisen median käyttöä ja tavoitteita, mikä myös lisää sen pitkäjänteisyyttä (mikään ei ole tylsempää kuin kesken ilman selitystä jätetty blogi). Tämä olikin ehkä henkilökohtaisesti tärkein oivaltamani asia: somen käyttöä olisi syytä suunnitella. Sillä tavoin se pysyy hallinnassa ja toteuttaa parhaiten tarkoitustaan. Olen miettinyt tätä oman elämäjulkaisemiseni hajanaisuutta. Nyt hoksasin, että kyse on suunnittelemattomuudesta.

Kunhan ehdin, teen siis some-suunnitelman. Pohdin, millä tavoin käytän Twitter-tiliäni, Facebookia, portfoliotani ja Academia.edua. Voisin yrittää saada kadonneen salasanan taakse jumittuneen LinkedIn-profiilini auki ja päivittää sen. Jonain päivänä voi olla tarpeen myös pohtia tämän blogin visiota ja tehtävää: olisiko syytä luoda tutkijuuteen ja tutkimushankkeeseen keskittyvä blogi ja jättää henkilökohtaisemmat asiat vaikkapa nimimerkin taakse toiseen paikkaan? Jonain päivänä, vaikka samaan aikaan kun teen sen viestintäsuunnitelman, jollainen olisi pitänyt tehdä jo jatko-opintojen alussa (tämän opin kurssilla muutama viikko sitten)…

Näistä tutkijoiden blogeista, joissa omaa hanketta tai vaikkapa väitöskirjaa pyöritellään hieman populaarimmin, syntyi myös aika kriittistä keskustelua, jossa oli tärkeitä pointteja. Vaikka itsekin olen kurottautunut moneen sosiaaliseen mediaan, ei esimerkiksi verkostoitumistyökaluja tai bloggaamista saa alkaa pitää itseisarvona. Kaikkien ei ole pakko, sillä kaikille eivät sovi samat välineet. Tämä on sekä persoonakysymys että tutkimuksen aiheeseen liittyvä. On tutkimusaiheita, joita ei kannata avata blogissa. Esimerkiksi maahanmuuttotutkijan tulee olla henkisesti varsin vahva, jos aikoo avata tutkimusbloginsa kommenteille. Vaikka kommentit laittaisi kulkemaan hyväksynnänkin kautta, on ne silti luettava, ja pahimmillaan ne voivat olla aika satuttavia. Montaakaan julkista keskustelufoorumia ei tarvitse lukea ymmärtääkseen, että kaikissa kommenteissa ei ole kyse mistään “kyllähän pitää olla valmis ottamaan vastaan palautetta työstään” -keskustelusta, vaan suorasta loanheitosta.

Sosiaalisessa mediassa on siis paljon hyödyntämisen mahdollisuuksia myös tutkijalle, mutta suunnitelmallisuus on tärkeää. Someen ei pitäisi syöksyä silmät ummessa päätä pahkaa vaan miettiä, millaiselle yleisölle asiansa suuntaa ja mitä hyötyä välineestä on – silloin väline tulee valittua ja hyödynnettyä oikein. Media ei välttämättä ole itseisarvo vaan sen tuottama hyöty. Jos katsoo, että hyötyä ei ole, mikään pakko ei ole ryhtyä some-seikkailijaksi. Sitten toisaalta voin kyllä sanoa, että ihan kivaa tämä on ilman kovin tarkkaan harkittua plus-miinus -listaakin.

 

Runoilla kuvattu matka

Tällä viikolla olin yrittäjäksi yliopistosta -koulutukseni viimeisellä lähijaksolla. Kotitehtävät liittyivät aika paljon reflektointiin: mitä tämä viime marraskuussa alkanut matka on merkinnyt minulle? Mitä olen oppinut ja kokenut matkan aikana? Koulutus on varmasti ollut tutkinto-opintoja lukuunottamatta tärkein itseeni ja oppimiseeni panostamani asia ehkä ikinä. Olen kokenut paljon enkä aina ole ollut ihan tyytyväinen, mutta epämukavuusalueilla käymisestä on seurannut hyviä asioita. Itsetuntoni on tämän kurssin jälkeen vahvempi, näen enemmän ja laajemmalle ja uskon omiin kykyihini tehdä arjestani ja työelämästäni sellaista kuin haluan.

Viimeisen lähijakson teemana oli toisaalta tulevaisuus: mitä tämän jälkeen tapahtuu, mitä odotamme ja mitä aiomme tehdä? Mistä asioista elämässämme haluamme luopua ja mitä tuoda siihen lisää?

Omia tunnelmia piti valmistautua esittelemään muille haluamallaan tavalla. Koska olen parhaimmillani lainatessani muita ja toimiessani kirjoitetun sanan kanssa, kokosin kolmesta runosta kuvauksen siitä, mitä tämä koulutus minulle merkitsee. Runot eivät ole vaikeita eivätkä ne kaipaa selityksiä; runot tulkitaan lukijasta käsin. Laitan tämän Vapaus-nimisen runokoosteeni teillekin tulkittavaksi tai ihan vain evääksi tähän päivään, juuri tähän hetkeen jolloin tätä luet.

I osa: Siivet

Ensimmäiset siivet

löytyivät melkein itsestään,

kuin mansikka, tai nelilehtinen.

Niillä kävi päinsä lapsuuden pitkä liito

ja malttamaton unohdus.

Toiset täytyi tehdä itse

kaiken maailman säpäleistä,

omista ja toisten, ja ilmassa pysyäkseen

täytyi reuhtoa, viuhtoa ja valehdella

ja uskoa, uskoa jumalattomasti.

Kolmannet kuoriutuivat toisten alta

pankat kuumina ja reunat kytevinä,

isku iskulta ne ottavat paremmin tulta,

palavat havisten ja polttavat

niin helvetisti.

Käy päinsä lentää niilläkin.

Pentti Saaritsa (Taivaan ja maan ero, 1985)

II osa: Tahto

En tahdo olla ympäristöni tuote:

kasvatettu, koulittu, kompensoitu,

selitetty; siksi ja siksi.

Olen mitä haluan itse.

Ja haluan palavasti.

Anne Hänninen (Tulitemppeli, 1982)

III osa: Tulevaisuus

Yhtäkkiä näen ikkunassa peilikuvani:

jalat pöydällä, kädessä kirja,

mukavannäköinen asento.

Ja se hymyilee.

Minä vilpittömästi kadehdin sitä.

Eeva Kilpi (Laulu rakkaudesta ja muita runoja, 1972)

P.S. Pahoittelut runojen yhtäpötköisyydestä. Koodaamistaitoni eivät kohtaa wordpressia, enkä saa säkeiden välisiä rivinvaihtoja näkyviin. Oikeasti sillä on aika paljon väliä lukukokemuksellenne – pahoittelut.

 

Jane sen jo tiesi

Olin pankkini tulevaisuutta käsittelevässä seminaarissa. Kuulun pankin hallintoneuvostoon, siksi olin mukana. Itsekin vähän yllätyin löytäessäni itseni tuollaisesta tilaisuudesta, mutta kyllä se kuitenkin oli hyvä päivä. Tämä luottamustehtävä tuo minulle aikamoisesti lisää oppia ja vähentää niitä vieraus-väreitä, joita saan kaikesta talouteen, veroihin ja pankkeihin liittyvistä asioista.

Paikalla oli monta hyvää puhujaa. Oli järkeen vetoavia ja niitä, joilta loppuivat sanat kesken, kun mielipide perustui lähinnä tunteisiin. Jostain syystä tunne-argumentit eivät yleensä ole yhtä vahvasti esitettyjä kuin järki-lauselmat. Paras puhuja oli kuitenkin se, joka näpäytti erästä järkeen vetoavaa toteamalla ytimekkäästi sen tosiseikan, ettei järkeä ja tunteita voi erottaa toisistaan kovinkaan yksiselitteisesti.

Järjellä tehtyjä päätöksiä vastustetaan tai puolustetaan tunteilla. Järkisyillä tehdyt päätökset aiheuttavat tunnereaktioita. Tunteisiin perustuvat päätökset voidaan yleensä selittää myös järkevästi – jos niin halutaan. Ihminen ei ole kone, joka toimisi aina vain yhdellä tapaa, ei edes tilanteesta riippuen vain yhdellä tapaa. Tunteet ja järki sekoittuvat päätöksenteossa useimmissa asioissa, koska päätöksentekijät ovat ihmisiä.

Järki-puhuja kehoitti tekemään järkeviä ratkaisuja ja vähentämään tunteiden merkitystä, koska vain järjellä saavutetaan realistisia tuloksia. Ymmärrän mihin puhuja pyrki, mutta hänen argumentointinsa on heikkoa. Myös järkevät ratkaisut voivat tuntua oikeilta, jos niihin löytyy hyviä perusteluja. Realismi on hyvää pitää mielessä, mutta on nimenomaa realismia ymmärtää, että tunteiden “sammuttamisen” vaatimus vain ärsyttää ja siis nostaa esiin lisää tunteita. Samat perustelut voivat tulla hyväksytyiksi jos argumentoi paremmin – se jos jokin on päätöksenteon ja vaikuttamisen arkea.

Jane Austenin Järki ja tunteet (Sense and Sensibility, 1811, suom. 1952) kertoo muuan muassa juurikin tästä asiasta. Monenkin poliittisen tai muuten yhteiskunnallisen vaikuttajan kannattaisi lukea se, ennen kuin lähtee vetoamaan järkeen päätöksenteon perusteena.

Itse asiassa olen viime aikoina taas ajatellut, että aika monen muunkin kannattaisi lukea Austeninsa tai ainakin hänen merkitystään käsittelevä luku kirjallisuushistoriasta ennen kuin alkaa liittää hänen teoksiinsa “vain” -sanaa tai ennen kuin tuhahtaa tai kääntyy pois aina Austenin nimen kuullessaan.

 

Filosofia asiakkaista?

Yrittäjyys-kurssini kolmannen lähijakson teemana oli asiakasfilosofia ja markkinointi. Etukäteen en oikein edes tajunnut, mitä asiakasfilosofia tarkoittaa… Lähijakso Majatalo Morvassa Jämsässä oli kuitenkin jälleen kerran erinomaisen kiinnostava, innostava ja tunnen oppineeni paljon.

Toisen, helmikuussa pidetyn lähijakson jälkeen saimme kotitehtäväksi järjestää asiakastapaamisen. Annoimme sille nimeksi Ideakupoli ja koetimme kovasti saada tilaisuuden syntymään. Ongelmia kuitenkin tuli, ja lopulta Ideakupoli jouduttiin toistaiseksi hyllyttämään. Ryhmä hajosi, sitoutumisen laatu oli erilaista eikä tiimiytymistä hyvän aloituksen jälkeen enää tapahtunut. Lisäksi asiakastilaisuus oli meille vieras konsepti, eikä missään vaiheessa prosessia monellekaan selvinnyt tarkalleen ottaen mitä olemme tekemässä ja miksi. Ilman sisältöä ja syytä on vaikea sitoutua… Kotitehtävän muuttuminen takista lakiksi oli minulle kova pettymys monella tapaa. Ideakupolista syntyi asikaskontakteja ja tapaamisia, mutta kokemus prosessista ei ainakaan vahvistanut käsitystäni tiimityön hyödyistä.

Nyt oli kuitenkin aika katsoa eteenpäin. Ideakupolikokemusten purkamisen jälkeen palasimme hetkeksi vielä oman osaamisen erityisyyteen, josta viime lähijaksolla puhuttiin. Sitten syvennyimme asiakkuuksiin, myyntiin, asiakkuusajatteluun ja asiakassuhteisiin ja niistä yhteensä asiakasfilosofiaan. Jim Collinsin niin sanottu siilikonsepti jäi takaraivoon hautumaan: siis ajatus siitä, että siilillä on yksi juttu, jonka se osaa paremmin kuin kukaan muu, ainakin paremmin kuin kettu, joka osaa vaikka kuinka paljon asioita, mutta ei osaa käpertyä palloksi ja suojata vatsaansa kuten siili. Sain paljon hyviä lukuvinkkejä!

Vierastin teemaa ennalta, sillä en vieläkään näe itseäni varsinaisesti yrittäjänä – sen sijaan haen tulevaisuudessa töitä yrittäjämäisesti. Sain kuitenkin huomata, että kyse on vain samojen asioiden nimittämisestä eri sanoilla. Jos minä puhuinkin yhteistyökumppanista tai työnantajasta, niin samoja asioita vieressä istuva toi esiin puhuessaan tulevista asiakkaistaan. Keskusteluissa asiakkuusajattelusta toistuivat esimerkiksi sanat vuorovaikutus, kumppanuus, luotettavuus, jatkuvuus, tasa-arvoisuus, aktiivisuus, innostavuus ja se, että hyvä myyjä ei tyrkytä liikaa vaan antaa tilaa ajatella itse.

Ja vauhti jatkuu: seuraava kotitehtävä on edellistä selvästi parempi! Olen tästä innoissani, mutta kirjoitan aiheesta myöhemmin lisää. Sen verran kuitenkin jo tähän, että tehtävään sisältyy yhteistyötä EduCluster Finlandin kanssa. Jej!

Jouduin olemaan lähijaksolta poissa yhden illan, sillä Suomen Kulttuurirahaston Keski-Suomen rahasto vietti vuosijuhliaan, ja minut oli kutsuttu mukaan. Keski-Suomen rahasto on myöntänyt minulle vuoden apurahan väitöskirjan valmiiksi saattamista varten. Tämä on viimeinen iso apuraha, mitä tarvitsen tai enää edes haen v-kirjan tiimoilta. Oli hienoa päästä pokkaamaan apuraha hienoon juhlaan, jonka rahasto ennakkoluulottomasti järjesti Tanssisali Lutakossa. Harvoinpa pääsee rock klubiin laulamaan Keski-Suomen kotiseutulaulua! Lämmin kiitos Keski-Suomen rahastolle sekä apurahasta että mukavasta juhlasta!

 

Lisa Sounio: Brändikäs

Tästä kirjasta ei ole helppo kirjoittaa. Lisa Sounion Brändikäs (2010) saa jo pelkästään viimeiseen saakka hiotulla ulkoasullaan ja taitollaan niskakarvani pystyyn – ainakin, kun niihin yhdistetään amerikkalaisista elämäntaito-oppaista tuttu lukijan puhuttelutyyli. Brändikäs ärsytti minua alusta loppuun, mutta osa (ei kaikki) ärsytyksestä johtui myös siitä, että minun piti kaikista ennakko-odotuksistani huolimatta todeta Sounion paikoitellen puhuvan järkeä.

Brändikäs opastaa brändäämisen saloihin. Se puhuttelee varmaankin eniten luovan työn tekijöitä ja kasvavaa bisnestä tavoittelevia, mutta paikoitellen vilahtelevat taiteilijoista puhuttaessa myös tieteentekijät. Luovaa työtähän tutkimuskin on, vaikka lopputulos on ehkä vähemmän konkreettista kuin vaikkapa huonekalujen suunnittelijalla. Olen silti miettinyt brändäämistä  lähinnä siltä kannalta, miten voisin markkinoida tehokkaammin itseäni. En siis välttämättä yrityksen kautta, vaan ihan vain vaikkapa työtä hakiessa. Työnhakijalta tuskin tarvitaan brändiä, mutta hyviä markkinointitaitoja tulen kyllä tarvitsemaan tulevaisuudessa, kun myyn omaa työpanostani ja osaamistani. Työnhaussani tulee olemaan paljon yrittäjyyttä muistuttavia piirteitä. Brändäämisestä voisi ottaa opiksi, ainakin johonkin rajaan asti. Tämä on myös osasyy sille, miksi yrittäjyyskoulutuksestani on ollut minulle nyt jo paljon hyötyä.

Ovatko toimittaja ja opettaja yrittäjiä? Tai tutkija, taiteilija tai virkamies? Työntekijöistä alalla kuin alalla on yhä enemmän tullut yrittäjiä: On yritettävä pitääkseen paikkansa. On yritettävä ymmärtää ajoissa, mitä työmarkkinoilla ja taloudessa huomenna tapahtuu. On osattava myydä itsensä ja osaamisensa. Yhä uudestaan. Tämän vuoksi kannattaa ainakin ajatustasolla tutustua yrittäjyyteen.

Lisa Sounion omaan brändiin kuuluvat töksähtelevät lauseet, joissa kärjistetään asioita yksiulotteisiksi. Näin humanistina se tuntuu populistiselta, kun minusta asioita voisi välillä pohtia syvemminkin. Tällainen kirjoitustyyli kuitenkin kuuluu tähän genreen, joten sitä vain pitää oppia lukemaan.

Akateeminen brändäys on Suomessa vasta lastenkengissä. Maasta ja metsistä ponnistavana, vaatimattomuutta palvovana kansakuntana teemme yhä matkaa palveluyhteiskuntaan. Emme muista räätälöidä osaamistamme houkuttelevasti esille. Harva osaa kertoa urastaan cv:tä kiinnostavammin. Jos joku nostaa päänsä rivistä, epäilemme helposti kukkoilijan ammattitaitoa.

Se, että työmarkkinat vaativat enemmän yrittäjämäistä otetta, on tässä kirjassa kuin väistämätön ilmiö, johon pitää vain reagoida mukautumalla ja ottamalla tilanteesta hyöty irti. Minulle tämä työllistymisen piirre sisältää niin paljon ikäviä asioita, etten haluaisi vain niiata ja hyväksyä. Tällainen palkkaamisen malli esimerkiksi edistää epätavallisten työsuhteiden muuttumista tavallisiksi ja pätkätöiden määrän hallitsematonta kasvamista. Työnantaja muuttuu asiakkaaksi, ja asiakas on aina oikeassa, joten työehtosopimuksilla ei pahimmissa tapauksissa ole enää väliä. Työmarkkinat, joilla menestyy vain brändäämällä, eivät kuulosta kovin kivalta.

Siksi(kin) Sounion kirja ärsyttää.

Yrityksistään huolimatta Sounio ei saa minua vakuutetuksi siitä, että brändääminen olisi sisällöltään muutakin kuin ulkonäön kiillottamista. On helppo kehoittaa opettelemaan sosiaalisia taitoja ja verkostoitumaan, miettimään ulkoasuaan ja opettelemaan hauskoja, mieleenpainuvia juttuja heiteltäväksi keskusteluun itseä esitellessä. Sellainen ei vain suju kaikilta harjoittelunkaan ansiosta, eikä pitäisi sanoa, että se on tarpeen. Erilaisilla persoonilla pitää olla myös tilaa menestymiseen, ja esimerkiksi verkkomarkkinointi voi olla paljon parempi vaihtoehto niille, jotka eivät pidä coctail kädessä smalltalkkaamisesta. Vaikka Lisa Sounio itse on supliikki, kaunis nainen ja jää ihmisten mieliin, häneltä soisi vähän ymmärrystä niille, jotka ovat ja haluvatkin olla lähempänä seinäpaperin sävyjä.

Silti minä en voi kokonaan inhota tätä kirjaa. Brändikäs on kirjoitettu niin, ettei siihen väsy. Sen sijaan huomasin miettiväni kirjan juttuja esimerkiksi yliopistolle kävellessäni, ja hakevani mielessäni sen soveltamiskohtia omasta tilanteestani. Aina niitä ei löytynyt, ja välillä Sounion omahyväisyys puistatti, mutta silti minä tartuin kirjaan loppua kohti koko ajan innokkaammin. Lopulta Brändikäs toimi jopa inspiroijana, ja kirjan tunnelmissa kirjoitin ylös omia haaveitani siitä, miten voisin käyttää brändiä hyödykseni, jos joskus perustaisin oikean yrityksen. Siitä tuli onnellinen liuska tekstiä – liuska, joka toistaiseksi on piilotettu haavelaatikkoon, mutta joskus, ehkä joskus sitten…

Se hetki syntyi kannustavasta tunnelmasta, jonka Brändikäs kaikesta kritiikistä huolimatta minusta nostatti. Siitä energiasta ja hyväntuulisuudesta kiitän Lisa Souniota, ja jos joskus kahdenkymmenen vuoden kuluttua oikeasti perustan sen haaveideni yrityksen, koetan muistaa mistä ensimmäinen innostus laittaa haave paperille lähti.

 

Anne Tyler: Aikaa sitten aikuisina

Viime viikonloppuna se iski jälleen, yhtäkkinen ikävä saada lukea jotain oikeista ihmisistä kertovaa. Anne Tyleria minä kaipasin, joskin mielentilaan olisi kelvannut Maeve Binchykin, vaiks hänen henkilönsä ovatkin epärealistisempia. Mutta Tylerin Aikaa sitten aikuisina (Back When We Were Grownups, 2001, suom. 2002) oli odottanut hyllyssä siskon tuomana jo jonkin aikaa sopivaa hetkeä – ja nythän se sopiva hetki siis oli!

En ole aikoihin ihastunut kirjan nimeen näin kovasti. Suomennos on täydellisen hyvä alkusointuineen, mutta myös alkuperäinen nimi rytmittyy kuin runo. Kirjan nimeä on vaikea ymmärtää ilman kirjan lukemista, mutta nimi jää silti mieleen takomaan kuin pieni pätkä laulua. Ihana!

Aikaa sitten aikuisina kolahti minuun oman elämäntilanteeni vuoksi nyt tosi, tosi paljon. Kirja kertoo Rebeccasta, viisikymppisestä perheenäidistä, joka alkaa pohtia elämäänsä ja menneitä valintojaan. Beck alkaa ihmetellä, kuka hän oikein on ja miten hänestä on tullut mitä hän on, sillä nuorena hän oli ajautumassa kohti varsin toisenlaista elämää. Nuorena hän oli menossa naimisiin hiljaisen, pidättyväisen, mutta älykkään miehen kanssa, ja yhdessä he suunnittelivat yliopistouraa. Rebecca oli hillitty, ujokin, pidättyväinen ainakin, älykäs ja vähän ehkä lukutoukka. Sitten hän rakastui, ja muutamassa viikossa elämä ajautui aivan toisenlaiseen uraan. Nyt hän on leski, hänellä on iso, meluisa perhe ja oma yritys, joka pakottaa hänet jatkuvasti jopa rasittavissa määrin sosiaaliseksi. Hänellä on paljon ystäviä ja koko ajan kiire, hän on lihonut ja muuttunut homssuiseksi isoäidiksi, eikä ole lukenut pitkään aikaan mitään hyvää kirjaa. Kumpi on oikea Rebecca? Millaista hänen elämänsä olisi ollut, jos hän olisi pysynyt poikaystävänsä luona, eikä olisi ikinä tavannut tulevaa miestään Joeta?

Minulla ei ole viidenkympin villitystä enkä murehdi menneitä valintoja, mutta persoonallisuuden eri piirteitä olen pohtinut viime aikoina kovasti. Yrittäjyys-koulutukseni puitteissa saimme osallistua aika intensiiviseen ja syvälle menevään persoonallisuuden kartoitukseen. Testin (tai se mikään testi ollut, kun oikeita vastauksia ei tällaisessa ole) tai analyysin purkutilanne oli kamala ja ihana yhtäaikaa. Ennen kaikkea testin tulos kuitenkin nosti esiin sen, mitä olin jo lähimmilleni aiemmin sanonutkin: juuri nyt on käsillä aika, jolloin etsin kovasti omaa paikkaani. Sitä voisi sanoa kolmenkympinkriisiksi, jos se liittyisi numeroihin, mutta enemmän kuin iästä kyse on ehkä aikuistumisesta, tai jostain, en tiedä. Joka tapauksessa elämässäni on aikamoisia rooliristiriitoja. Olen toisissa tilanteissa tottumuksen voimasta aivan toisenlainen kuin taas toisaalla. Johonkin rajaan astihan tämä on ihan ok ja tavallista, mutta niin isoina eroina kuin minun persoonallisuusprofiilissani nämä eri roolit käyvät aika raskaaksi pyörittää ja ylläpitää – ja siksi varmaan olenkin alkanut selvittää, mitä oikeasti haluan olla, ja välillä vähän eksyksissä sen asian kanssa.

Rebecca löytää oman sielunrauhansa kirjan mittaan, ja se lohdutti minua tämän kaiken oman myllerrykseni keskellä. Luin kirjaa ja mietin, miten hyvä oli että juuri nyt satuin tarttumaan siihen, ihan juuri nyt, ei aiemmin tai myöhemmin. Koska Aikaa sitten aikuisina on romaani, siinä löytyy ratkaisuja helpommin kuin oikeassa elämässä. Silti tämä persoonallisuuden eri piirteiden punnitsemisen teema tuntui nyt niin läheiseltä ja tärkeältä, että kirjasta tuli varmastikin yksi Tyler-suosikkejani. Ja kuten joka kerta, kun luen jonkin itselleni uuden Anne Tylerin, nytkin tuli mieleen, että haluaisin uusintalukea sen Koti-ikävän ravintolan… Ja edelleen se on lukematta – tämä on jo ihan toistoa, heh!