Kevättalvi

Lumipuista kauneimmat ovat omenapuut.

Sateista hiljaisin on lumisade.

Luistavin, loistavin ura on latu.

Huudoista turhin huudetaan hankien takaa.

Risto Rasa: Taivasalla

Maaliskuun kirjailija on kalenterini sivuilla Risto Rasa, jonka edellä lainaamassani runossa on minusta hienosti kuvattu helmi-maaliskuun talven kauneutta.

Tänään hiihdin ekaa kertaa tänä talvena. Toivottavasti en viimeistä. Huollon jälkeen sukseni toimivat vaihtelevasti, mutta aurinkoisella Muuratjärven jäällä en jaksanut kauheasti sitä surra. Paremmalla luistolla nautinto olisi ollut vielä suurempi, mutta paikoitellen sukset toimivat hyvin, joten riittää toistaiseksi minulle.

Laatuaika hyvän ystävän kanssa jatkui hiihtolenkin jälkeen hänen vanhempiensa mökin vieraanvaraisuudesta nautiskellen sekä vierailulla kummilastemme perheeseen. Koko ihana, aurinkoinen kevätpäivä on ollut täynnä tekemistä, johon ei liity yksikään niistä kolmesta seminaarista joista voisin stressata, ei keskeneräinen konferenssiesitelmä jonka deadline on nurkan takana eikä edes sen kovanonnen väitöskirja, jota pitäisi koko ajan tehdä.

Ihana päivä on ollut vain aurinkoa, ystäviä ja herkullisia ruokia. Vaikka ruumis on hiihdosta väsynyt, mieli on silti hyvä – taas jaksan viikon näillä eväillä.

 

Huollettu luisto

Pari vuotta sitten vietin Äkäslompolossa ihanan hiihtoloman, mutta suksieni ansiota loman ihanuus ei kyllä ollut. Sukset olivat jonkusen kerran vähällä päätyä polttopuiksi, mutta kitkutin niillä eteenpäin kun ei muutakaan ollut. Kun asiaa tutkittiin, saatiin havaita paksuhko kerros vanhaa liisteriä suksien pohjassa. Ilmankos ei ihan luistanut.

Täydellinen kyllästyminen noihin liisteripohjiin sai minut hermostumaan koko vekottimiin ja päätin, että seuraavalle sesongille ostan uudet. Viime talvena iski kuitenkin yllättävä rahapula, enkä toisaalta kyennyt ajattelemaankaan hiihtämistä, kun oikea käteni oireili niin kipeänä koko talven. Nyt olin jo melkein päättänyt mennä suksikauppaan, mutta koirani sairastui ja rahat upposivat urheiluliikkeen sijasta eläinlääkäriasemalle.

Nyt minulle on kuitenkin ilmoitettu hyvän ystävän toimesta, että ensi viikonloppuna mennään hiihtämään. Niille liistereille piti siis tehdä jotain, ja koska itse en osaa, piti palvelu ostaa. Niinpä kuljettelin sukseni keskustan toiselle puolelle urheiluliikkeeseen, jossa hymyilevä nuorimies totesi: “Eiväthän nämä näytä pahaltakaan!” kun melkoisen nöyrästi pyysin häntä tekemään ihmeen suksilleni.

Muisto erittäin huonosti kulkevista suksista ja liisterikerroksista yhdistettynä tietoon siitä, että sukseni ovat 12 vuotta vanhat, olivat saaneet minut ajattelemaan, että ne ovat ihan romut ja suorastaan nolot kaikessa huonoudessaan. Omaa vuoroani odotellessa huomasin kuitenkin, että suksihuollossa oli monenlaista tuotetta. Eräs vanhempi herra toi huoltoon kahta paria suksia, joista toisen vuositarrat osoittivat ne vähintään yhtä vanhoiksi kuin omani. Tarroista saattoi myös päätellä, että suksia oli käytetty paljon enemmän kuin omiani, ja silti niitä oltiin tuomassa huoltoon, ei polttouuniin.

Tulin siinä odotellessa ajatelleeksi, että ehkä käsitykseni suksieni huonoudesta on osittain heijastusta siitä, että tosi monilla kavereillani on nyt uudet sukset. Monien ikätovereideni hiihtoharrastus on elpynyt nyt kouluvuosien traumojen jälkeen, ja toisaalta opiskeluaikojen pahin tuloloukku on ohitettu kun monilla on ihan oikea työpaikkakin, joten suksien osto on tullut mahdolliseksi. Olen kuitenkin varsinkin Turku-vuosina hiihtänyt suksillani tosi vähän, joten eivät ne kovin kuluneet ole. Neljäkymppiä maksanut huolto pelasti liisterikauhulta, joten luulisi luiston nyt ainakin vähän paranevan, suksien lievästä löysyydestä huolimatta. Pärjään näillä nyt varmasti hyvin. Kovin paljoa ei tällaisen alle 100 km per talvi hiihtelevän apurahatutkijan kannata suksiin sijoittaa. Hinkuni ostaa uudet on varmasti osittain heijastusta vertailusta muiden tuliteriin hiihtovälineisiin, mutta eivät omani ole huonot vaan luultavasti aivan riittävät minun tarpeisiini.

Testaan suksieni uutta kuntoa ensi viikonloppuna. Sittenhän se selviää, miltä vanhat Peltoseni tuntuvat. Jos ne ovat ok, tunnen itseni kyllä tässä voittajaksi sekä ekologisin että ekonomisin perustein. Ensi kauden välinetilanne jää sitten harkintaan.

 

Kiire, selkä, tanssi ja itku

On ollut vähän hyppäämistä taas paikasta toiseen viime ajat. Joskus väsymiseen ei tarvita edes mitään erityistä työmäärää, vaan esimerkiksi silkka reissaaminen voi riittää siihen, että voimat tuntuvat valuvan pois. Matkustaminen ja vieraissa paikoissa nukkuminen käyvät lisäksi yleensä hartioihin, joita muutenkin kirjoitustyöläisenä jännitän ihan liikaa, ja joita sitten matkoilla kiristelen unissanikin enemmän kuin yleensä.

Tänään oli päivä, josta ei todella puuttunut sisältöä. Aamulla lähtiessäni mietin, että huh – kunhan kotiin illalla pääsen, en ole pysähtynyt hetkeksikään, mutta olen monta asiaa viisaampi. Niin siinä kävinkin: päivä oli varsin antoisa, mutta myös yhtä täysi. Oli solutapaaminen ja vierailu eräässä tiimiakatemian kautta perustetussa tuoreeessa yrityksessä. Iltapäivällä oli pitkä kokous erään toimittamani kirjan tiimoilta. Kokouksessa olivat toimittajien lisäksi melkein kaikki kirjan kirjoittajat, ja keskustelu oli tiivistä ja tärkeää.

En ole koko alkuvuonna ehtinyt tanssisalille, vaikka Joulupukki toikin lahjaksi itämaisen tanssin jatkoalkeiskurssin. Tänään kiiruhdin kokouksen jälkeen kotiin vaihtamaan kiireessä treenivaatteet päälle. Oli hilkulla, etten jäänyt kotiin, käpertynyt sohvan nurkkaan ja vetänyt peittoa korviin silkasta väsymyksestä. Lähdin kuitenkin, kun taas ensi viikolla en pääse tanssimaan, ja olin luvannut mennä.

Onneksi menin. Ryhmään on tullut niin paljon uusia, että tunneilla kerrataan hyvin paljon samoja juttuja kuin syksyn kurssilla. En siis ole missannut mitään tärkeää poissaolojeni takia, ja vaikka joudun kevään mittaan olemaan usealta tunnilta pois, tulen luultavasti pysymään hyvin kärryillä. Ihana opettaja! En ole kunnianhimoinen uuden oppimisen suhteen itämaisessa tanssissa. Minulle riittävät perusliikkeet ja niiden hiominen kauniimmiksi, sillä itämaisen tanssin merkitys on oman kehon paremman tuntemisen ja ryhdin lisäksi selkäni kuntouttamisessa. Viikonloppuna ja alkuviikosta on siis hartiaseutuuni ja yläselkääni hiipinyt taas aika kova jumitus, joka sai tänään kyytiä.

Tänään tanssitunnilla pyöritettiin tuttuja, helppoja liikkeitä. Nautin siitä, että lihasmuisti tunnisti jo liikkeet, ja silkan tekniikan lisäksi ehdin jo kiinnittää huomiota siihen, miten tanssin saisi näyttämäänkin kauniilta – itämainen tanssihan on näytöslaji. Selkäjumi alkoi varovasti sulaa. Lopussa opettaja veti tavallista pidemmän rentoutuksen, ja koko sen ajan minulta valuivat kyyneleet hiljaa poskia pitkin ihan silkasta ilosta. Väsymys tietenkin sai hyvän olon purkautumaan itkuna, sillä hyvää oloa se itkusta huolimatta oli; hyvää oloa siitä, että jumitus tuntui purkautuvalta, että tunsin tekeväni ruumiillani jotain muutakin kuin kävelemistä tai kyyryssä istumista ja että pitkästä aikaa rentouduin.

Arki vie omalla painollaan. Päivät ovat täynnä liikettä, tekemistä, ihmisiä, huolta. Aikaa pysähtymiseen ei juurikaan ole. Silti minusta tuntuu, että ajatteluun pitäisi olla aikaa juuri nyt, sillä vaikka kaikki on aika kesken, minusta silti tuntuu, että olen aika isojen asioiden äärellä. Vai miltä kuulostaa huomenna alkavan osuuskuntakoulutuksen toisen lähijakson kotitehtävä, oppimissopimus (Ian Cunninghamin mukaan):

1. Missä olen ollut?
2. Missä olen nyt?
3. Mihin olen menossa?
4. Miten pääsen sinne?
5. Mistä tiedän olevani perillä?

Eihän tällaista voi miettiä samalla, kun juoksee.

Olin suunnitellut kirjoittavani lähijakson ajaksi blogiin ajastettavaksi kaksi juttua koulutusta varten lukemistani kirjoista, mutta se jää nyt tällä kertaa. Kello on liian paljon, tekemistä vielä ennen huomista muutenkin, ja tarvitsen myös unta. Lepääminen menee nyt blogin edelle. Palaan siis asiaan viikonloppuna.

Pitäkäähän huolta itsestänne, hyvät lukijat!

 

Harakan laji

Muutama viikko sitten kirjoitin liikunnallisista lajeistani ja kerroin aloittaneeni uusimpana lajina itämaisen tanssin. Selkä- ja vatsalihakset, erityisesti ne syvät vatsalihakset, joutuvat aikamoiseen treeniin tässä lajissa, mikä oli tavoitekin. Tanssitunnin jälkeen paikkoja kivistää ja löydän itsestäni uusia lihaksia, mutta tänäänkin olin kotimatkalla niin kertakaikkisen hyvällä tuulella ja onnellinen, että teki mieli juosta tai hyppiä tai tanssia koko lyhyt reitti kotiin. Ikinä ennen en ole saanut mistään liikuntalajista näin paljon iloista mieltä – en edes hiihdosta, josta tykkään kans aika paljon.

Tanssisalin hoikentavat peilit rakentavat osan hyväntuulisuudestani, mutta nyt tulee kyllä harakan tunnustus: itämainen tanssi on minun lajini selvästikin myös rekvisiitan vuoksi. Osallistuin yhdistyksen järjestämään kimppatilaukseen ja tänään pitkältä tuntuneen, lyhyen odotuksen jälkeen sain tanssitossut ja huivin. Kultaiset tossut! Ja fuksianpunainen huivi kultaisilla helmillä! Että urheillessa saa laittaa jotain näin nättiä päälleen, voi ihanuutta. Missä muussa lajissa saisin lähteä treeneihin kimaltavat korut korvissa ja ne eivät ole yhtään haitaksi, päin vastoin?

Oma huivi ja tossut tekivät treenicollegeistakin juhlavat, ja tanssitunnin 75  minuuttinen kului taas kuin siivillä. Kotiin tultuani sain todeta, että tanssitarvikkeet on ehkä syytä säilyttää huolella jossain jännässä piilossa, sillä myös Papu tykkää helmistä ja kimalluksesta.

Alkeiskurssilla ei vielä paljon vaatteilla koreilla, sillä kuten joka lajissa, oikeat asut kuuluvat esiintyville harrastajille. Oma alkeishuivini ja kultatossuni ovat silti minulle iso ilo!

Hyvin toisen tyylistä, mutta silti tanssiin liittyvää kimallusta näkyy aina silloin tällöin Ilonan Salonkijuoruissa (viimeksi esim. täällä).

 

Energiaa talkoista

Vuosi sitten sisko juoksi ensimmäisen puolimarathoninsa, ja minulla oli yllättävän hauskaa juoksutapahtuman kisakatsomossa. Siitä innostuneena päätin, että seuraavan kerran osallistun jotenkin muutenkin. Kun kävi selväksi, ettei selkäni kestä juoksemista, ilmoittauduin Finlandiamarathonin talkooporukkaan, koska halusin osallistua omalla tavallani siskon urheilujuhlaan.

Toinen syy siihen, että otin osaa sellaiseen muinaisjäänteeseen kuin talkoot, on viime aikoina virinnyt sisäinen ääneni, joka kehottaa minua tekemään jotain vapaaehtoistyötä. Osallistumisesta, tekemisestä jotain ilman rahapalkkaa voisi saada elämäänsä aivan toisenlaista sisältöä kuin jatkuvasta omaan napaan tuijottamisesta. Lisäksi kaipaan ajoittain tekemistä, joka ei liity v-kirjaan tai yliopistoon millään tavalla.

Niinpä minä kiiruhdin tiistai-iltana Viherlandiaan talkoolaisten yleisinfoon ja tapasin oman ryhmäni vetäjän ja osan muista talkoolaisista. Minut oli sijoitettu kanslian porukkaan, ja niin seisoin perjantai-iltapäivän ja illan Paviljongissa jakamassa numerolappuja juoksijoille. Illan päätteeksi hain siskon junalta, ja oli mukava voida kertoa jotain viime hetken tietoja järjestelyistä ja muusta.

Lauantaiaamuna minä lähdin Paviljonkiin jo yhdeksältä ja jätin siskon keskittymään juoksuunsa rauhassa. Päiväni kului numerolappuja jakaen, narikan kaaoksessa avustaen (olen muuten vienyt Jouni Hynysen laukun narikkaan) ja lopulta maalissa palautumispusseja jakaen. Välissä ehdin yhden talkookaverin kanssa hetkeksi reitin varrellekin. Osuimme vielä niin hyvään aikaan reitille, että näin kaikki tutut ja sain kannustaa heitä. Ja tietysti oma tunnelma kohosi yleisössä olemisesta, juoksijoiden kannustamisesta ja yleisestä kisakatsomon hengestä. Ehdin nähdä siskonikin juoksemassa lähellä kahden tunnin jänistä – ja myös sen Jouni Hynysen, heh.

Olin ilmoittanut jo etukäteen, että vaihdan talkoolaisvuoroni huoltovuoroon heti, kun siskoni tulee maaliin. Niinpä en ollut tekemässä loppusiivousta tai purkamassa narikan loppukaaosta – vähän jäi huono omatunto, mutta ei se mitään, huoltojoukkoroolini oli tärkeämpi. Illalla juhlimme vähän siskon kanssa viime vuodesta parantunutta aikaa, mutta varsin aikaisin kyllä uni voitti työn- ja juoksuntäyteisen päivän päätteeksi.

Mutta minulla oli mukavaa. Yhtä lukuunottamatta muu talkooryhmäni oli lähempänä äitini kuin minun ikää, herttaisia, osaavia ja toimeliaita naisia, urheilullisia ja talkoohommia paljon tehneitä. Juoksijoita oli mukava avustaa, he kun olivat numeroita hakiessaan hyväntuulisia, ehkä vähän jännittyneitä, mutta iloisia yhtä kaikki.

Opin myös hiukan lisää siitä, millainen määrä ilmaista työtä on massatapahtumien takana. Seuraavan kerran kun itse osallistun johonkin vastaavaan, en ihan helposti nurise hitaasti etenevistä jonoista tai muista järjestelyongelmista, jos sellaisia ilmaantuu. Ilman talkoohenkeä ja tuhansia palkattomia työtunteja ei Suomessa järjestettäisi mitään näin kivaa tapahtumaa. Palautteen perusteella näitäkin järjestelyjä hiotaan vuosi vuodelta paremmiksi – ja jos vain suinkin voin, minä haluaisin olla ensi vuonna jälleen mukana, kantamassa oman korteni kekoon ja viettämässä laatuaikaa Finlandiamarathonin talkoissa. Ainakin, jos sisko jaksaa juosta – terkkuja vain sinne!

 

Olen sen ikäinen miten liikun?

Henkistä ikäähän on testattu jo iät ja ajat “leikkimielisissä” pikku testeissä netissä ja lehdissä. Jokin aika sitten luin jostain, että on kehitetty testi, jolla voi testata oman kehonsa iän. Se olisi mielenkiintoista, sillä epäilen oman ruumiini olevan vähintäänkin keski-ikäinen ellei vanhempi. Tai ainakin ruumiini nauttii kaikken eniten liikuntalajeista, joissa muut harrastajat ovat minua vanhempia.

Olen käynyt keväällä ja alkukesästä taas vesijuoksemassa, ja menen kyllä taas pian. Jos jaksaisin herätä aamuisin aikaisemmin, menisin myös aamuvirkkujen vesijumppaan. Vesijuoksu on ehkä maailman tylsin urheilulaji, mutta se vaan tuntuu niin kovin hyvältä selässäni. Vesi on riittävän pehmeä ja silti vahva vastus, ja vesijuoksun liikerata laittaa selän kunnolla töihin. Kun vain olisi joku juttuseurana, tai musiikkia edes tai jotain. Altaassa edestakaisin hitaasti juoksentelu on oikeasti todella tylsää.

Sauvakävelemässä yritän käydä aina silloin tällöin, sillä koneen ääressä hartiat jumahtavat aina välillä aika huonoon kuntoon. Yleensä sauvoilen erään ystäväni kanssa, mutta yritän välillä käydä yksinkin. En kovin säännöllisesti jaksa tai ehdi harrastaa sauvoilua, niin kuin en vesijuoksuakaan. Mutta kunhan edes aina silloin tällöin!

Ja nyt olen aloittanut uuden, toivottavasti vähän säännöllisemmän keski-ikäislajin: itämaisen tanssin. Ystäväni sai houkuteltua minut yhdistyksensä tanssisalille. Tämänkin lajin valitsin ihan vain selkäni takia (ja siksi, että haluaisin olla edes puoliksi niin kaunis kuin ystäväni on tanssiessaan(kin) ).

Tänään kokeilin myös zumbaa, ja ennakkovaroituksista huolimatta minulla oli tunnilla mukavaa. Olen vuosikausia vältellyt kaikkea hikistä ryhmäliikuntaa huonojen kokemusten takia – koska minua vain inhottaa. Zumba oli hikistä, ja väkeä oli paljon, mutta silti, ihme kyllä, se oli minusta hauskaa ja nautinnollista. En silti aloita kahta uutta säännöllistä viikkotuntia, vaan aloitan nyt sen itämaisen alkeiskurssin ja koetan olla pitkäjänteinen edes yhdessä lajissa. En pääse matkojen takia kaikille tanssitunneille, ja ajattelin että voin käyttää poissaoloista yli jäävät kertatunnit vaikkapa zumbassa. Zumba on lajeistani ainoa, jonka tunnilla en ollut nuorimmasta päästä.

Yritin keväällä ja alkukesästä treenata selkääni varovasti, vähä vähältä juoksukuntoon, mutta ei siitä mitään tullut. Lyhyenkin juoksulenkin aiheuttama kipu oli ihan järjetön, pelästyinkin vähän (tai aika paljon). Kaikki liikuntani tähtää nyt siihen, että selkäni ei romahtaisi ennen kuin täytän kolmekymmentä. Hyvällä onnella se saattaisi pysyä ehjänä vielä vähän sen jälkeenkin, ainakin jos muistan venytellä kunnolla aina treenin jälkeen. Juoksemisesta olen lakannut haaveilemasta, ja hyvä niin. Aina löytyy jotain muuta!

 

Suksi. Sauva. Suksi. Sauva. Minttukaakao.

Yritin tehdä www-kurssini tehtäviä, mutta hermot meni. Voi apua miten pihalla tulen olemaan huomenna tunnilla, kun en pääse itsenäisesti rästissä olevien tehtävien kanssa eteenpäin… Mutta koska en halua ajatella sitä nyt liikaa, kerron teille muutaman kuvan verran hiihtolomastani.

Vaikka ei sitä kerrottavaa nyt niin erinomaisen paljoa ole. Hiihtoloma Ylläksellä toimi juuri sellaisena arjesta irrottautumisena kuin sen oli tarkoituskin toimia. Ajatukset kulkivat viikon verran vain rinkiä mökki – latukartta – kuuma mehu – minttukaakao – sauna – Jounin kauppa – mökki – latukartta… Ei sen enempää, eikä myöskään vähempää.

Välillä hiihtäessä yritin saada suuria ideoita Vanhasen tyyliin, mutta enpä jaksanut ajatella niitä ajatuksia loppuun asti. V-kirja on yhtä levällään kuin ennen lomalle lähtöä, samoin kaikki muu siihen liittyvä, mutta ainakin olen irrottautunut siitä tehokkaasti viikon ajaksi.

Mökkimme sijaitsi Äkäslompolon puolella Yllästä. Kerran hiihdimme Ylläsjärvelle, mutta koska en osaa lasketella, jäi varsinainen Ylläs-tunturi minulta kiipeämättä. Seuraava kuva on tunturin suuntaan Ylläsjärven rannalta, jonne tulimme saunomaan ja paljuilemaan.

Reitti meidän mökiltä laduille vei yleensä aina Äkäslompolo-järven kautta, joten järvi tuli tutuksi. Valitettavasti sää oli useimpina päivinä melko harmaa, ja harmaus vain korostuu kuvissani, joten kirkkaita kuvia sädehtivästä lumesta on vähemmän.

(Kunhan opin kuvankäsittelyä (eli kunhan kerään äsken seinille räjähtäneet hermoni), alatte saada siistitympiä kuviakin tänne.)

Loma tarkoituksena oli levätä ja hiihtää. Molempia tein. Ensimmäiset kaksi päivää vain lepäsin, kun tukkakin vähän kipeytyi ystävän kolmekymppisjuhlinnoissa, mutta maanantaista torstaihin hiihdin joka päivä. Se oli ihanaa, sillä nautin maisemista kovasti pilvisestä säästä huolimatta. Hiihdin kahtena päivänä yksin, sillä kirkkaasti seurueen huonokuntoisimpana vain hidastin toisia silloin, kun hiihdettiin yhdessä. Välineiden kanssa oli myös vähän ongelmia, mutta ei mitään tavatonta – en tehnyt suksistani polttopuita, vaikka eräänä päivänä mieli tekikin. Onneksi ensiapua suksihuoltoon löytyi omasta porukasta.

Neljä päivää ja reilut 60 kilometriä (laskuni vaihtelevat 62,5 ja 67 kilometrin välillä, ota tuosta nyt sitten selvää) suksilla olivat minulle varsin riittävästi. Jos lomaa olisi jatkunut, minun olisi pitänyt malttaa pitää joku välipäivä hiihdossa, niin väsyneet lihakseni jo olivat. Kuten olen monta kertaa sanonut, en ole mikään kovin liikunnallinen ihminen. Siksi tunnen suurta iloa ja ylpeyttä jokaisesta kilometristä, jonka keräsin lomallani. Aktiiviurheilijoille 60 km:n ylitys ei olisi mikään juttu, mutta minulle se oli loistosuoritus. Lupasin itselleni palkinnoksi uuden pipon, jollaista halusin jo ennen matkaa, mutta en raaskinut ostaa.

Ylläksen latuverkosto on laaja ja vaihteleva. Ehdin käydä vain pienen osa kaikista kiinnostavista reiteistä. Uudestaan Ylläkselle, ehdottomasti! Laskettelukärpänenkin vähän puraisi ja päätin, että jos ei tänä keväänä, niin ensi talvena viimeistään värvään jonkun ystävän neuvomaan minulle vähän laskettelun alkeita. Haluan edes kokeilla! Myös päätös uusien suksien hankinnasta ensi talvena jäi hautumaan.

Viihdyin kovasti hyvin tunturimaisemassa. Ei siihen vain voi kyllästyä, ei mitenkään. Mietin jo mielessäni monia eri seurueita, joiden kanssa vastaavia hiihtolomia voisi viettää. Mökkivaihtoehtojakin varmasti löytyy. Meillä oli siisti hirsimökki reilun kilometrin päässä Äkäslompolon keskustasta. Porukkaa oli parhaimmillaan viisi, lopulta vain minä ja synttärisankari. Mökki oli erittäin hyvä, ainakin minusta. En tietenkään osaa verrata sitä, kun en ole tällaisissa mökeissä muualla ollut, mutta hyvin tämä ainakin toimi.

Minulle selvisi vasta nyt, että äitini on minun ikäisenäni viettänyt monta hiihtolomaa nimenomaan Ylläksellä. Ihastus tunturimaisemaan sai hänet sitten hakeutumaan töihin Rovaniemelle, mistä isäni sitten hänet löysi ja toi mukaansa Keski-Suomeen. En muista koskaan kuulleeni äidin matkoista pohjoiseen, tuota työskentelyä Rovaniemellä lukuunottamatta. Isä on aina ollut perheen “lapinkävijä”, mutta minun mieltäni lämmittää todella paljon se, että äiti on hiihdellyt nuorena samoissa maisemissa kuin minä nyt lomallani. Toki Ylläs on varmasti muuttunut hiihtokeskuksena reilun kolmenkymmenen vuoden aikana, mutta tunturit ja järvi ovat aivan varmasti tismalleen samat. Joitain asioita ei ihminenkään pysty muuttamaan, kuitenkaan.

Haikea ja väsynyt olo on ollut nyt paluun jälkeen. Tuntuu todella kurjalta ajatella huomisaamua ja paluuta työpöydän ääreen. Tunturin kupeessa hiihtäessä on niin helppo unohtaa kaikki sählääminen, rahoitushakemukset, ihmisten pienet mielet ja tutkimusongelmien kanssa rypeminen. Hiihtäessä kaikki on niin paljon yksinkertaisempaa.