Arki-iltoja Jane Austenin ja Papun kanssa

Viime aikoina olen viettänyt usean illan laatu-aikaa Jane Austenin äänikirjojen parissa neuloen ja virkaten. Papu on kompannut minkä jaksaa, yleensä aika vähän. Luulen, ettei Papu oikeastaan pahemmin pidä käsityö + äänikirja -illoistani, sillä niinä iltoina minä vuorostani valloitan keinutuolin ja Papu joutuu evakkoon.

Viisastelevan sydämen kanssa valmistui talvivillapaitani takakappale (seuraava osio ei ole edes alkanut vielä) ja uusi kaulahuivi. Ylpeys ja ennakkoluulo on saatellut jonkin matkaa yhtä juttua josta ei sen enempää ettei Joulupukki pidä minua spoilaajana, ja lisäksi neuloin tarpeeseen kynsikkäät. Töissä on käsillä aina niin kovin kylmä, kun istun paikoillani suuren osan päivästä koneen ääressä. Varpaat lämpiävät (vaaleanpunaisissa) Reino-tossuissa, ja nyt sormille ja käsille on omat (vaaleanpunaiset) lämmittimet. Näissä seuraavissa kuvissa niitä testataan kissansilityksessä.

Se on kyllä aika helmeä, istua vain ja kuunnella ja tehdä käsitöitä, kynttilät palavat tuikuissaan. Viisastelevaa sydäntä en ole lukenut niin kovin montaa kertaa, joten sitä kuuntelin varsin kiinnostuneena. Ylpeys ja ennakkoluulo taas on niin kovin tuttu, että sen kuuntelemiseen ei ole tarvinnut enää erityisesti edes keskittyä. (Minulla on vielä hiukan siitä jäljellä – Lydia on vasta karannut Wickhamin kanssa.)

Käsitöiden lisäksi sain ihanan iltapuhteen, kun uusi pätkä kirjahyllyäni saapui. Ostin käytettynä siskon kaverilta kauan kaipaamani hyllyn, ja se on ihana. Koko perjantai-illan vain pölytin ja aakkostin kirjojani. Kuuntelin Ylpeyttä ja ennakkoluuloa ja järjestin kirjojani, ja unohdin syödä tai juoda, tee jäähtyi mukiin ja nukkumaanmenoaika jäi taakse. Ihanaa, kun kirjani ovat siististi taas pitkästä aikaa, eikä mitään tarvitse pitää kahdessa rivissä piilossa, ja mikä parasta, hyllyyn jäi vielä tilaa. Niin että jos Joulupukki on kuulolla, tämä viesti on hänelle: kirjahyllyyni mahtuu taas, saa tuoda.

 

Niskavuorella

Niskavuori ja niskavuorelaisuus ovat käsitteitä, joita olen pitänyt suomalaisessa kulttuurissa kasvaneille itsestäänselvinä: Niskavuori merkitsee jokaiselle ainakin jotain, ja herättää ajatuksia. Olen kuitenkin joutunut perääntymään tässä luulossani ja huomannut oman ajatusmaailmani kapeuden ja ahtauden. Kaikki eivät “harrasta” Niskavuorta niin kuin minä, eikä viittaukset niskavuorelaisuuteen todellakaan ole puhekieleen helposti ujutettavia, sillä sen ympärille rakentuva merkitysten verkosto ei ole kaikille tuttu – eikä suurinta osaa edes kiinnosta.

Mutta minua kiinnostaa, ainakin jonkin verran. Olen lukenut Hella Wuolijoen viiden näytelmän sarjan kirjanakin joskus nuorempana, mutta viime vuosina olen lähinnä katsonut elokuvia, harvakseltaan, silloin tällöin. Muutama on omassakin hyllyssä, joitakin olen saanut lainaksi.

Niskavuori-elokuvat rakentavat kuvaa suomalaisesta maaseudusta, sellaista kuvaa johon kriittisellä ja kyynisellä tuulella ollessani on hyvin vaikea uskoa. Niiden, kuten muidenkin vanhojen elokuvien rooli kansallisen kuvaston luomisessa on ollut suuri, ja vaikutus tuntuu suomalaisuuden kuvastoja koottaessa yhä vieläkin.

Sarka-museon heinäladossa pyörii vanhoja Suomi-filmejä, ja kesätyökesänäni siellä opin ulkoa Niskavuoren nuoren emännän elokuvaversion Loviisa (1946) hempeilykohdat: Juhani-isäntä ja Malviina-piika heinänteossa, keskellä heinäniittyä, ladossa – Juhanin ja Malviinan rakkauden maisemat ovat aika kliseisiä nykypäivän näkökulmasta, mutta tämän ajan elokuvistahan ne ovat kliseiksi nousseet, eikös?

Niskavuoren naiset on ehkä suosituin näytelmäsarjan osa. Kolmiodraama ison talon isännän Aarnen, rahasta taloon naidun Martan ja koulun nuoren, kauniin opettajattaren Ilonan välillä on kiehtova lähtökohta näytelmälle. Näytelmä myös lohduttaa niskavuorelaisen rahan ja vallan keskittymien inhoajia, sillä rakkaushan tässä tarinassa voittaa perinteet ja rahan. Tosin asia korjaantuu myöhemmin Niskavuoren hyväksi, mutta tämä tarina on silti tarina rakkaudesta, pettämisestä, suvun voimasta ja vallankäytöstä. Elokuvaversioitakin on useita, mutta minun mielikuvissani Ilona on aina nuori Satu Silvo (elokuvaversio vuodelta 1984). (Ja kyllä, minulla oli melkein samanlainen tukka vielä vähän aikaa sitten.)

Pari viikkoa sitten kuuntelin Ylen Radioteatterin kuunnelman Niskavuoren Heta vuodelta 1993. Tämä näytelmä poikkeaa muista siinä, etteivät sen tapahtuman aivan alkua lukuunottamatta sijoitu itse Niskavuorelle, vaan Muumäen torppaan, josta kasvaa mahtikartano. Niskavuoren Heta on kova, lujatahtoinen nainen, jota vuorotellen inhoaa ja säälii. Näytelmän loppurepliikki on minun mielestäni klassikko: “Akustia ei enää ole.” Heta joutuu lopulta taipumaan, niin minä sen ainakin tulkitsen.

Entä sitten niskavuorelaisuus liitettynä emännyyden käsitteeseen? Sarka-museon Emäntä-näyttelyssä Niskavuoren emäntää kyllä käsiteltiin, mutta näkevätkö nykyajan emännät itsessään mitään piirteitä Niskavuoren Loviisasta? Kysyin asiaa eräältä maaseudun väkeä tutkivalta kollegalta, ja hänen mukaansa eivät. Ehkä se ei ole ihme, sillä Loviisa on vahva, mutta myös kova ja vähän pelottava, taipumattoman konservatiivinen nainen. Wuolijoki on siis kirjoittanut  näytelmiinsä vahvoja naisia, mutta koko sarjan myötä heidän elämänhistoriansa paljastuu, ja katkeransävyisen kovuuden syyt tekevät kovuudesta inhimillisempää.

Viime keväänä Jyväskylän kaupunginteatterissa pyöri Niskavuoren nuori emäntä. Yhteensattumien vuoksi en päässyt näkemään sitä silloin, ja pettymyksekseni näytelmä ei jatkunutkaan enää tänä syksynä. Harmitti, mutta minkäs teet. Eräs kollegani tosin huomatti, että eikös niitä Niskavuoria aina joka vuosi jossain mene, tuskin tämä ainutlaatuinen tilaisuus oli. Niinhän se on, Niskavuoreen ei voi olla törmäämättä, aina se jossain vastaan tulee.

Kuvat on lainattu täältä, täältä ja täältä.

 

Pohjantähden alla

Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -trilogian äänikirjaversion kuuntelemiseen meni minulta jotakuinkin vuosi. Ensimmäisestä osasta kirjoitin vielä vanhassa blogialustassa, toinen osa tuli kuunnelluksi talvivirkkausta tehdessä, ja nyt kevään mittaan silittelin pyykkejä kolmannen osan tahtiin.

En kyllästynyt missään vaiheessa Veikko Sinisaloon lukijana, enkä ikipäivänä voisi kyllästyä tarinaan, mutta kuuntelutahti latistui loppua kohti juuri hitautensa vuoksi. Janosin tarinassa eteenpäin, mutta äänikirjan nopeutta ei voi kiihdyttää. Kolmas osa on myös trilogiasta se vähiten suosikkini. (Olen aina jostain syystä pitänyt ensimmäisestä osasta eniten, ja sen olen myös lukenut useammin kuin muut osat.) Ehkä siksi kolmannen osan kuunteleminen oli välillä vähän suorittamista; minun piti oikein erikseen ryhtyä siihen, toisin kuin keskimmäisen osan kohdalla. Toisaalta: sitten kun olin kuunnellut yhden levyn, teki usein mieli jatkaa vielä vähän toista, ja niin edelleen. Eli kyllä Sinisalo lukijana sai minut vangikseen silti joka kappaleessa.

Elokuun alussa Yle Radio 1 aloittaa kuunnelmasarjan Täällä pohjantähden alla. Koko kirjasarja on dramatisoitu 21 osaiseksi kuunnelmaksi. Odotan sitä jo kovasti! Saa nähdä onnistuuko Yle uudistamaan kirjaa vai onko klassikon tulkinta perinteisempää laatua. Kumpikin kelpaa minulle, kunhan työ on tehty huolella, ja uskoisin Ylen radiopuolelta löytyvän osaamista, jos tahtoa vain on.

 

Punainen huivi Pentinkulman tunnelmissa

Jossain vaiheessa syksyä päätin, että on aika selättää käsityökammoni. Koska ompelukonetraumat olivat vielä liian tuoreita, kutomistraumat taas liian syviä, piti löytää jotain uutta. Prinsessa-ystäväni innosti minut virkkaamaan ja tadaa: olen saanut valmiiksi ensimmäisen itse langasta vääntämäni käsityön sitten, noh, tosi moneen vuoteen. Virkkuutöistä tämä on ehkä ensimmäinen ikinä, kun ala-asteen ketjusilmukkavöitä ei lasketa.

Huivi on helppoa, yksinkertaista mallia, sellainen iso kolmiohuivi hartioiden lämmikkeeksi pakastimenkaltaisessa työhuoneessa. Tarkoitukseni oli tehdä sininen tai vihreä huivi (sic!), mutta punaisen, liukuvärjätyn langan lämpöinen sävy ihastutti minut. Jo pelkkä väri tuo lämpöä.

Olen tehnyt samaan aikaan myös pitkää ja kapeaa huivia, mutta siitä on tulossa ehkä vähän vähemmän suosikkini, joten ehkäpä tämän kuvaaminen riittää.

Prinsessan ja siskon vihjeistä sekä osittain sattumien kautta olen tullut hankkineeksi kaksi aloitteleville virkkaajille tarkoitettua kirjaa: Joka tyypin virkkauskirja (WSOY) sekä Stitch’n Bitch – Koukussa (Nemo). Molemmat aloittavat ihanan alkeista ja ohjeita on helppo seurata. Joka tyypin virkkauskirja on ehkä hieman teinihtävä, eli suunnattu nuoremmille kuin minä, mutta siinä on hyviä perusohjeita kuten nyt tekemäni huivi, useita pipoja sekä se perusvirkkaustyö eli patalappu. Stitch’n Bitch on trendikkäämpi ja ohjeet ovat monipuolisempia – aion aloittaa seuraavan huivin sen kirjan ohjeella. Voin kyllä suositella kumpaa tahansa kirjoista sellaiselle, joka haluaa oppia helpon ja hauskan käsityön tekemistä!

Yhtä aikaa huivien kanssa olen kuunnellut toisen osan Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogiasta äänikirjana. Ensimmäisen osan kuuntelin keväällä, ja se teki ison vaikutuksen. Veikko Sinisalo eläytyy lukijana kirjaan niin, että kuuntelijanakin unohtaa helposti muun maailman.

Kuten tiedätte, toinen osa sarjasta kuvaa sisällissotaa. Itkin huivia tehdessäni Akun ja Aleksin kohtaloa, ihailin ja säälinkin Halmeen idealismia, surin Laurilan Elman traagista hahmoa. Jonkin aikaa varmasti kestää, ennen kuin lakkaan muistamasta Pentinkulmaa aina kun tätä huivia käytän, niin vahvasti äänikirja liittyy käsityöni edistymiseen. Huivin värin kyllä valitsin ennen äänikirjan aloittamista, se täytyy todeta, eli ei ole varsinaisesti poliittinen kannanotto.

Äänikirjassa korostuivat jälleen eri asiat kuin lukiessa. Aiemmin olen ohittanut Akselin poliittisuuden, mutta nyt kiinnitin huomiota hänen melko rajuihinkin mielipiteisiinsä ja sanomisiinsa. Aiemmin olen jotenkin halunnut mielessäni puolustaa Akselia ja olen pitänyt häntä enemmän olosuhteiden uhrina ja muiden turhaan syyttämänä. Nyt huomasin, että Akselillahan on aika tiukat mielipiteet ja hän on aidon vahvasti sosialisti. Olen halunnut ummistaa silmäni myös Akselin innostuksesta punakaartien perustamisessa, vaikka hän välttääkin väkivaltaa viimeiseen asti. Toinen ikävä piirre, johon kiinnitin vasta nyt huomiota, oli Akselin kotityrannius. Hän saa raivokohtauksia, joiden aikana Elina ja lapset ovat aivan avuttomia ja alistettuja. Akseli kyllä pyrkii hyvittelemään vihanpurkauksiaan jälkeenpäin, mutta sori vaan, minusta aika ontosti. Akseli ei siis olekaan kaiken kaikkiaan ihan niin mukava mies, kuin olen halunnut ajatella.

Silti kaikki sympatiani ovat – tietenkin – hänen takanaan. Purin hammasta kiukusta ja inhosta tarinan pahiksen eli jääkäriluutnantti Ilmari Salpakarin tullessa näyttämölle. Häneen on koottu kaikki sellaiset ihmisen piirteet, joista en pidä.

Nyt olen aloittanut jo kolmannenkin osan, jonka aikana luullakseni suurimmat tunteet tyyntyvät. Ja ehkäpä valmistuu seuraava huivi…

 

Mä kuuntelen hömppää

Viime aikoina olen taas nauttinut äänikirjoista. Luettuani jokin aika sitten Hilja Valtosta, nappasin kirjaston äänikasettivalikoimasta mukaan Nuoren opettajattaren varaventtiilin. Se oli hilpeä kyllä, mutta ei ehkä aivan Vaimokkeen veroinen. (Mutta vähintään yhtä tyylikäs kuin Tilda, totta kai. )

Kun kerran romanttisen komedioiden makuun pääsin, lainasin seuraavaksi kuuden kasetin verran Kaari Utriota: ikisuosikkini Rakas Henrietta. Lukija ei ollut minusta erikoisen hyvä, ja minusta tuntui että hän luki lopussa nopeammin kuin alussa, mutta Henrietta oli kyllä kuultuna lähes yhtä hauska kuin luettuna. Lukijan tahdilla edetessä minulla oli aikaa pohtia, miten ärsyttävä Henrietta tosiaan onkaan, noin niin kuin kirjan sankarittareksi. Ja silti niin valloittava! Hänen mukaansa voisi nimetä tyttären, tai kissan.

Suosikkini tämän hetken äänikirjoista on kuitenkin Uppo-Nalle, kahden kasetin mittainen äänitarina. Se ei varsinaisesti ole äänikirja, sillä sitä ei ole suoraan luettu, mutta ei se ole kuunnelmakaan niin kuin minä kuunnelman ymmärrän, täysin dramatisoituna tarinana siis. Kati Outinen ja Taisto Reimaluoto lukevat ensimmäistä Uppo-Nallea ihanasti eläytyen ja välissä on musiikkia. Äänimaisema on siis tavallista äänikirjaa laajempi. Tallenne on tehty Yle:n Radioteatterissa vuonna 1998.

En ole lukenut Uppiksia sitten lapsuuden, joten tämä kuunnelma teki kyllä hyvää. Juuri tällaista vastapainoa oman alan työllistymistä koskeville kaavioille ja hankalille kuvioille tarvitsen. Minulla on syksyn kirjamessuilta Uppo-Nalle 30 v. t-paita, jonka kaivoin uudelleen esiin äänikirjan tunnelmissa. Suloinen, ihana Uppis!

Keväällä kuuntelin Pohjantähti -trilogian ensimmäisen osan. Nyt toin äidiltä lainaksi toisen osan, mutta pelkään vähän aloittaa sitä. Keväällä ekan osan kuunteleminen vei mukanaan vähän turhankin lujaa, ja samaan virtaan hyppääminen jännittää vähäsen. Mutta sillä hyvällä tavalla, joka tuntuu vain hyvän odotuksena vatsanpohjassa, malttamattomuutena sormenpäissä.

Uppiksen kuva täältä.