Huollettu luisto

Pari vuotta sitten vietin Äkäslompolossa ihanan hiihtoloman, mutta suksieni ansiota loman ihanuus ei kyllä ollut. Sukset olivat jonkusen kerran vähällä päätyä polttopuiksi, mutta kitkutin niillä eteenpäin kun ei muutakaan ollut. Kun asiaa tutkittiin, saatiin havaita paksuhko kerros vanhaa liisteriä suksien pohjassa. Ilmankos ei ihan luistanut.

Täydellinen kyllästyminen noihin liisteripohjiin sai minut hermostumaan koko vekottimiin ja päätin, että seuraavalle sesongille ostan uudet. Viime talvena iski kuitenkin yllättävä rahapula, enkä toisaalta kyennyt ajattelemaankaan hiihtämistä, kun oikea käteni oireili niin kipeänä koko talven. Nyt olin jo melkein päättänyt mennä suksikauppaan, mutta koirani sairastui ja rahat upposivat urheiluliikkeen sijasta eläinlääkäriasemalle.

Nyt minulle on kuitenkin ilmoitettu hyvän ystävän toimesta, että ensi viikonloppuna mennään hiihtämään. Niille liistereille piti siis tehdä jotain, ja koska itse en osaa, piti palvelu ostaa. Niinpä kuljettelin sukseni keskustan toiselle puolelle urheiluliikkeeseen, jossa hymyilevä nuorimies totesi: “Eiväthän nämä näytä pahaltakaan!” kun melkoisen nöyrästi pyysin häntä tekemään ihmeen suksilleni.

Muisto erittäin huonosti kulkevista suksista ja liisterikerroksista yhdistettynä tietoon siitä, että sukseni ovat 12 vuotta vanhat, olivat saaneet minut ajattelemaan, että ne ovat ihan romut ja suorastaan nolot kaikessa huonoudessaan. Omaa vuoroani odotellessa huomasin kuitenkin, että suksihuollossa oli monenlaista tuotetta. Eräs vanhempi herra toi huoltoon kahta paria suksia, joista toisen vuositarrat osoittivat ne vähintään yhtä vanhoiksi kuin omani. Tarroista saattoi myös päätellä, että suksia oli käytetty paljon enemmän kuin omiani, ja silti niitä oltiin tuomassa huoltoon, ei polttouuniin.

Tulin siinä odotellessa ajatelleeksi, että ehkä käsitykseni suksieni huonoudesta on osittain heijastusta siitä, että tosi monilla kavereillani on nyt uudet sukset. Monien ikätovereideni hiihtoharrastus on elpynyt nyt kouluvuosien traumojen jälkeen, ja toisaalta opiskeluaikojen pahin tuloloukku on ohitettu kun monilla on ihan oikea työpaikkakin, joten suksien osto on tullut mahdolliseksi. Olen kuitenkin varsinkin Turku-vuosina hiihtänyt suksillani tosi vähän, joten eivät ne kovin kuluneet ole. Neljäkymppiä maksanut huolto pelasti liisterikauhulta, joten luulisi luiston nyt ainakin vähän paranevan, suksien lievästä löysyydestä huolimatta. Pärjään näillä nyt varmasti hyvin. Kovin paljoa ei tällaisen alle 100 km per talvi hiihtelevän apurahatutkijan kannata suksiin sijoittaa. Hinkuni ostaa uudet on varmasti osittain heijastusta vertailusta muiden tuliteriin hiihtovälineisiin, mutta eivät omani ole huonot vaan luultavasti aivan riittävät minun tarpeisiini.

Testaan suksieni uutta kuntoa ensi viikonloppuna. Sittenhän se selviää, miltä vanhat Peltoseni tuntuvat. Jos ne ovat ok, tunnen itseni kyllä tässä voittajaksi sekä ekologisin että ekonomisin perustein. Ensi kauden välinetilanne jää sitten harkintaan.

 

Kierrätystä!

Kirpputori Silinterissä Jyväskylän Kortepohjassa (Savelan S-marketin vieressä) on nyt aivan huippupöytä: Hytösen sisarusten vaatekaappien helmet 1990-luvulta tähän päivään myydään pois, eivätkä hinnat kirpaise! Mukana pöydässä myös kummityttöni äiti – siinä selitys lastenvaatteille ja imetyspaidoille. Vaattteiden lisäksi myynnissä aikamoiset määrät kirjoja, niin pääntyhjennyshömppää kuin vaativampaakin lukemista. Musiikkia on myös, elleivät ole jo menneet.

Meillä on oikeasti aika kivoja vaatteita, vaikka itse sanonkin, eivätkä ne kirjat, laukut ja kengätkään hullumpia ole. Käykää siis löytämässä itsellenne uutta vanhaa kivaa Silinterin pöydästä nro 145. Pöytä avautui tänään, ja uusia tuotteita tulee esille torstai-iltana ja jälleen lauantaina. Olen säästellyt joitain helmiä jokaiseen täyttökertaan, joten kannattaa ehkä käydä paikalla useamminkin.

Kierrättämisen voi myös naamioida synttärilahjaksi: pöydän tuotot minun ja siskoni osalta käytetään suoraan myöhemmin syksyllä toteutettavaan yhteiseen syntymäpäivämatkaan.

Silinteri on auki ma-pe 10-19 ja la 10-16. Tervetuloa!

 

Lohtuostostelua

Tein vuodenvaihteessa (jälleen) päätöksen muuttaa kulutustottumuksiani. Olen tehnyt talven aikaan muutamia ihania kirpparilöytöjä ja päätös olikin, että kiertäisin kirpputoreja entistä enemmän. Kiinnostukseni vaatteita ja asusteita kohtaan on kohtalaista, ja kaipaan uusia löytöjä vaatekaappiin ihan vain piristyksen vuoksi. Lupaukseni oli siis ostaa niitä kaipaamiani “uusia” juttuja useammin käytettynä. Päätin myös, että rättikauppojen ostokset voivat aina odottaa yön yli – jos haluan jotain rättiä oikeasti, niin voin käydä sitten parin päivän kuluttua hakemassa sen. Parhaillaan kerään säästöpossuun rahaa yhtä vähän kalliimpaa vaatetta varten. Tavoite on kerätä summa kevätsäihin mennessä.

Piristyksen kaipaus on suurin ostoskäyttäytymiseni ongelma, jota uudenvuodenlupauksillani koetin ratkaista. Tavaran ostaminen toimii aivan liian usein lääkettä väsyneelle ja/tai masentuneelle mielelle, ja heräteostokset ovat erittäin hallaa nykyään varsin tiukalle taloudelleni. Ilmiö on varsin 2000-lukulainen ja osa länsimaista kulutushysteriaa – aivan kuin ostaminen toisi onnen? Sitähän se ei tee, helpotus on vain hetkellinen. Aivan liian usein ajattelen jotain tyyliin: “Jos minulla olisi tämä paita/koru/laukku/kengät/takki/astia/pyyhe/lakana, en varmasti voisi olla onneton!” Enpä wissiin… Lause on oikeastaan nykyään jo elämäni vitsi, mutta vähän puistattava sellainen. En varmastikaan ole ainoa, joka shoppaa lohdukseen. Syyllisyydentuntoani (ja tätä avointa tunnustusta) lievittääkseni totean kuitenkin, että ainakin olen kiinnittänyt asiaan huomiota ja yritän päästä tavasta eroon.

Alkuvuosi onkin sujunut hyvin. En ole ostanut mitään silkan lohdun vuoksi, ja viime viikolla sain jopa itseni kiinni vähältä piti -tilanteesta. Se päättyi siis kuitenkin onnellisesti eli ilman ostosta, kun ajoissa tajusin mitä olen tekemässä. Tänään sen sijaan retkahdin. Mieliala on ollut lievästi sinisen puolella viime viikosta asti, sitkeästi. Tänään edes kavereiden kanssa nautittu laskiaispulla ei auttanut, vaan lähdin kohti ruokakauppaa melkein itku kurkussa. Ja siinä se oli, uusi pieni putiikki remontoidussa Forumissa, vaatteet kauniisti esillä ja edulliset hinnat. Olisin silti varmaan selvinnyt, jollen olisi löytänyt alenurkkausta. Kotiin lähdin hymyillen, laukussa oli uusi villatakki.

Kotona tajusin, mitä oli tullut tehtyä. Villatakki on kaunis kyllä, mutta minulla on ainakin viisi erilaista neuletakkia – en minä tarvitse enää uutta. Tuntuu vähän typerältä… Eikä paha mieli oikeasti siitä lähtenyt, mikä lie synkkyys nyt onkaan päällä.

Oikeastaan sininen muuttui kirkkaammaksi vasta sitten, kun siskon kanssa puhelimessa suunnittelimme ensi syksyn yhteistä matkaa. Kuuleeko Kittilä – me tullaan syyskuussa! Jo pelkkä sen reissun odottaminenkin on niin iloista, että harmaus katoaa. Vielä seitsemän kuukautta aikaa odottaa, heheh.

Puhelimessa tuli lohtu siihen villatakkiasiaankin: luultavasti heräteostokseni on myös siskon mieleen, joten ainakin sille on todennäköisesti kaksi käyttäjää.

 

Arjen lehtiä

Arjen valopilkkuja ovat kyllä naistenlehdet. Minulla on tapana lukea syödessäni ainakin silloin, kun juttukumppania ei ole, ja värikkäät aikakauslehdet korvaavat puhetoverin vallan hienosti.

Ainoa kestotilaukseni on Kodin kuvalehti. Se tasapainoilee ihastuttavasti kaikkien eri kiinnostuksen alojeni välillä sisustuksesta ulkonäköön ja ruoanlaittoon, ja pidän sen useimmiten melko tervejärkisestä suhtautumisesta elämään. Tänä vuonna minun on kiristettävä budjettia monesta kohtaa, mutta ei Kodin kuvalehdestä sentään. Kahden viikon välein ilmestyvä annos parantaa elämänlaatuani roimasti.

Viime kesän heikko hetki puhelinmyyjän soittaessa sai minut tilaamaan puoleksi vuodeksi Sport -lehden. Idea on ollut ihan hullu, sillä enhän minä edes urheile! Olin kuitenkin selaillut lehteä välillä siskon luona ja ajattelin vain kokeilla. Tilaukseni on nyt päättymässä, ja tiedän jo, mitä vastaan lähiaikoina takuuvarmasti soittavalle puhelinmyyjälle: Sport on kyllä ihan kiva, mutta aivan liian urheilullinen minun elämääni. Harvoin innoistuin sen jutuista, enemmänkin pyörittelin silmiäni kaiken sportti-intoilun vuoksi, ja väsyin myös ylitrimmattuihin malleihin. Kuitenkin: juuri tänään Sport yllätti viimeisellä numerollaan, joka oli loistava! Lehdessä oli hyvä, tarpeellinen ja hyvin rakennettu juttu oman kehon hyväksymisestä, valoisa ja kannustava artikkeli retkihiihdosta ja mielenkiintoista faktaa nälän muodostumisesta. Varsin kiinnostuneena luin myös jutun käsipalloilija Katja Nybergistä, josta olin just vähän aikaa sitten kuullut kerrottavan. Ja Aino-Kaisa Saarisen kommentti tukkatyylistä kertovassa jutussa pelasti kyllä päivän: “Kun katselin nauhalta Otepään maailmancuppia, en voinut olla huokaisematta joissakin kohdin, että voin kun mun ponnari menee vauhdissa hienosti!” Niin että ovat ne mestariurheilijatkin joskus turhamaisia! Myös monet lehden pienemmät jutut osuivat tällä kertaa hermoon. Koko puolen vuoden tilaukseni paras lehti osui nyt viimeiseen kertaan.

Siskoni kanssa tilaamme puoliksi Maku -lehteä. Maku voisi ehkä olla ruokalehtikartalla samaa kuin Sport urheilulehdissä: vähän lähempänä tavallista tallaajaa kuin hifistelylehdet, mutta silti haasteita esittävä. Maku -lehden lukeminen on aina nautinto, vaikka Sportin tavoin Makunkin ohjeet menevät välillä yli tarpeideni, taitojeni ja motivaationi.

Näiden lisäksi minulle tulevat yhdistyksiin kuulumisen vuoksi ainakin kulttuurilehti Hiidenkivi ja Kalevalaisten Naisten Pirta. Molemmat toimivat hyvin myös aamiaislukemisena, sillä teemoiltaan ne usein virittävät ajatuksia jo kohti tutkimuskenttäni ihmisiä ja aiheita – vähintäänkin siksi, että kirjoittajissa tai avustajissa on yleensä tuttuja nimiä.

Niin sanotut ilmaislehdet ovat ihan kivoja, vaikka harvemmin säväyttäviä, ja ammattiliitonkin lehden Acatiimin silmäilen aina läpi. Minulle tulevista lehdistä vain yksi menee yleensä lukemattomana paperinkeräykseen, ja se on valitettavasti myös vähän hinnakas. Kyse on Koiramme-lehdestä, joka minulle tulee Kennelliiton jäsenyyden vuoksi. Kuten aiemmin olen kertonut, olen asunut koirani kanssa jo melkein kymmenen vuotta eri osoitteessa, mutta en silti osaa luopua Kennelliiton jäsenyydestä – se liittyy niin kiinteästi Murreen. Lehti saa siis tulla niin kauan kuin Murre on.

Sport-lehdet ja Kodin kuvalehdet säästän siskolle luettavaksi ja joitakin olen vienyt näytille työyhteisön kahvihuoneeseenkin. Maku -lehden joka numero tallennetaan yhteistyössä siskon kanssa, ja yhteistilauksesta johtuen niillä nyt jo onkin ainakin kaksi lukijaa. Hiidenkiveä ja Pirtaa olen joskus vienyt äidille, joka kuitenkin totesi, ettei oikein enää ehdi lukea uusia lehtiä… Lisäkierrätys lehdille siis olisi ihan hyvä juttu, sillä turhan moni lehti menee vain yhden silmäparin silmäilyn jälkeen paperinkeräykseen.

 

Suosikkimyyjäiset

Kaupunginkirjastolla alkoi tänään kaksipäiväinen poistokirjojen myynti. Ihana, kenen tahansa kirjojen keräilijän tapahtuma! Monena vuonna se on sattunut päällekäin kirjamessujen tai jonkin muun menon kanssa, mutta tällä kertaa kävi tuuri ja minäkin pääsin osallistumaan parin vuoden tauon jälkeen.

Aikuisten romaanit maksavat poistohinnastossa euron kappale, lastenkirjat 50 senttiä. Myytävänä on myös tietokirjoja ja lehtiä, äänikirjoja ja vaikka mitä. En ehtinyt ottaa selvää kaikesta, sillä visiittini oli vain parinkymmenen minuutin mittainen. Minulle kävi perinteiset: olin varannut vain 12 euroa rahaa, ja 15 minuutin ja vasta puolentoista pyödän kiertämisen jälkeen (!) suusta pääsi hiljainen uikutus, kun tajusin kantavani jo mukanani enemmän kuin mihin minulla on varaa, ja vielä niin paljon olisi ollut… Myyjäisvierailun rajaaminen budjetilla oli silti tehokasta, sillä muuten olisin ostanut enemmän kuin jaksan kantaa. Onneksi tapahtumassa käy maksuvälineeksi vain käteinen.

Niinpä vain pintapuolisesti silmäilin loppuja pöytiä ja asetuin sitten nurkkaan lajittelemaan saalistani: ehkä-pino ja ehdottomasti kyllä -pino tasoittivat kirjat ja 12 romaani lähti tänään mukaani. Mieli tekisi vielä käydä etsimässä joulu- ym. -lahjoja läheisille, mutta saa nähdä, ehdinkö.

Sain itselleni monenlaista: kolme Kiekkomaailmaa, yhden Anne Brontën, yhden Waltarin, Anne Tylerin ja Doctorowin, erilaisia satuja ja tarinoita eri puolilta maailmaa ja isänpäivälahjan.

Raahatessani kirjakassia yliopistoa kohti mietin, että kirjamyynti järjestetään kyllä oivalliseen aikaan. Harmaassa, mahdollisimman ankeassa marraskuussa en juuri voi keksiä parempaa tekemistä iltaisin kuin sytyttää kynttilät, keittää kupillinen teetä tai kaakota ja sukeltaa kirjan kanssa toiseen maailmaan, toiseen seikkailuun. Teki kovasti mieli jättää työpäivä väliin ja palata saman tien kotiin lukemaan koko päiväksi, mutta tietenkään en tehnyt niin, tietenkin olin järkevä ja kunnollinen ja pakersin jotain mukatyötä koko päivän. Viikonloppua odotan jo kovasti, silloin aion lukea ja neuloa ja laittaa ruokaa ja tavata ystäviä ja ja… Kaikkea hyvää.

 

Töissä

Neljä päivää Turussa, pellavamekko päällä, iloisia ihmisiä ympärillä. Paahde ei haitannut kuin hetkittäin, sillä myyntikoju oli varjossa. Ja sitä paitsi joskus rannikkokaupungin jatkuvasta tuulesta on hyötyäkin: aurinko ei tehnyt minua hulluksi, kun joki toi mukanaan viilentävän merituulen.

Pidän hirmu paljon korumyyntityönantajaperheestäni (enhän muuten enää tätä hommaa tekisi), ja neljä päivää hujahtivat ohitse kuin huomaamatta. Sitä se laatuseura teettää!

Parasta silti oli viimeinen ilta, kun tapasin ystäväni Turun Tildan taas pitkästä aikaa. Istuimme jokilaivalla koko pitkän illan, nauroimme ja viihdyimme välillä isommassakin porukassa, kunnes taas jäimme kahdestaan. Olin ajatellut ehtiväni silloinkin “ajoissa” nukkumaan, mutta aika on suhteellinen käsite. Sinä iltana se juoksi taas liian nopeaan, enkä olisi toivonut illan ollenkaan päättyvän. Kiitos Tilda!

Turun keskiaikamarkkinat ovat varsin kaupallinen, myyntiin ja myymiseen keskittynyt tapahtuma. Ai että mitäkö ostin? Poronnahkalaukun mukavalta käsityöläiseltä Kokkolasta, ja puukapustan ja leikkuulaudan viereisen kojun virolaispojilta. Niin ja kauniin pellavahuivin, jonka toisen heistä äiti oli tehnyt.

Tänään olen sitten tuskaisen väsyneenä yrittänyt tehdä Prahan konferenssin esitelmääni. Mikä mielenhäiriö sai minut jättämään sen tekemisen tälle maanantaille, jolloin olisin markkinasuorituksen jäljiltä lähinnä tarvinnut unta ja lepoa? Onneksi Villa Ranan kahvihuone piristi ja pelasti jälleen, vaikka talo onkin heinäkuiseen tapaan väljä – ja kuuma kuin sauna, sekin.

 

Vapaudesta

Tänään taas olen muistanut olla iloinen siitä vapaudesta, jota apurahatutkijan työ tuo mukanaan. Sain tänään iltapäivällä kurjan päänsäryn niinkin typerästä syystä, että toinen piilolinssi putosi, ja puolisokeus rasitti nopeasti silmiä ja ohimoita. Lähdin siis kotiin kesken päivän.

Aika usein unohdan olla iloinen ja kiitollinen siitä, että työni luonne mahdollistaa täysin vapaavalintaiset työajat. Voin lähteä kaupungille tai hoitaa asioita keskellä päivää potematta yhtään huonoa omatuntoa. Aamuni käynnistyvät hitaasti, joten minulle sopii erinomaisesti aloittaa päivän urakka vasta kymmenen maissa. Pitkä lounastauko on ihan mahdollista, jos siltä tuntuu.

Kuten jokainen aikuinen tietää, vapaudesta seuraa myös vastuuta. Aikataulujen vapaus ei sisällä optiota tehdä hommaa loputtomiin, ja deadlinet ovat joskus armottomia. Oman hankkeeni tai projektini (v-kirjaakin voi luonnehtia projektiksi) aikataulun suunnitteluun pitäisi käyttää enemmän aikaa kuin mitä nyt käytän, sillä vapaus sokaisee helposti joko rentoutumaan liiaksi tai sitten panikoitumaan ihan turhaan. Kultainen, hyvää oloa tuottava keskitiekin on olemassa jossain siellä löysien ranteiden ja itkuisen paniikkikirjoittamisen välissä.

Päänsärky alkoi helpottaa heti, kun kotiin tultuani sain sen toisenkin piilolinssin pois silmästä ja lasit päähäni. Parin tunnin lepohetken jälkeen lähden pyörälenkille ystävän kanssa. Lenkki johtaa sopivasti ohi marketin, jossa ajattelin käydä katsomassa miniläppärien hintoja… Viikkoja jatkunut miniläppärikuume alkaa muuttua oston harkinnaksi… Ehkä. Voi olla, että budjetti laittaa minut tinkimään laitteen vaaleanpunaisuudesta, mutta kätevä se minikone kyllä olisi. Saas nähdä.