1-6

Tämä maanantai ei ole ihan tavallinen maanantai. Eilisillan, viime yön ja tämän päivän fiiliksiä kuvaa yksi sana:

Jeeeeeeeeeej!!!!

Ja tähän kaikki ne laulut: Ihanaa Leijonat ihanaa, Suomi on uusi maailmanmestari, hei!, ja klassikko Det glider in. Valitse vapaasti laulujen järjestys, juhlimiseen on nyt lupa.

OMG = Oi Mikael Granlund! Ja onnittelut koko joukkueelle!

 

Hiihtoa ja markkinointia

Tänään iltapäivällä katsoin työkoneelta Holmenkollenin kisoja ja luin samalla brändäämisestä ja markkinoinnista kertovaa kirjaa. Koska miesten viesti oli varsin jännittävä, jäi lukeminen vähemmälle ja hiihto oli enemmän ajatuksissa.

Urheilumaailmakin on muuttunut kovasti viime vuosina, ainakin näin katkonaisesti aktiivisen penkkiurheilijan näkökulmasta. Ei riitä, että urheilija urheilee ja välttelee dopingtestaajia, vaan hänen on myös tunnettava markkinointia ja brändäämisen lakeja. Maailmanmestari Matti Heikkinen opiskelee markkinointia, ja siitä on jo kirjoitettu paljon lehdissä: kuinka Heikkisen lausunnot ovat toisenlaisia kuin urheilijoilta yleensä on totuttu odottamaan; kuinka hän on tarkka yksityiselämästään; kuinka hän on moittinut Suomen hiihtourheilun brändiä huonoksi.

Heikkinen ei todellakaan ole ainoa suomalainen urheilija, joka on kiinnittänyt huomiota imagoonsa. Vielä joitakin vuosia sitten kotisivuja pitävä urheilija olisi ollut ihmeen kaupallinen poikkeus vaikkapa hiihdon maajoukkueessa, mutta nyt asia on toisin päin. Esimerkiksi naisten ja miesten viestijoukkueista vain yhdeltä hiihtäjältä ei äkkihakemisella löydy omia kotisivuja. Krista Lähteenmäellä, Aino-Kaisa Saarisella, Pirjo Murasella ja Riitta-Liisa Roposella on kaikilla omat kotisivut, samoin Matti Heikkisellä, Ville Nousiaisella ja Sami Jauhojärvellä. Enkä ihmettelisi, jos Juha Lallukkakin pian sellaiset perustaisi, ainakin jos aikoo vielä jatkaa uraansa.

Kotisivut ovat urheilijoille varmastikin ennen kaikkea väline saada sponsoreiden rahoille katetta. Monille näistä urheilijasivuista tuntuu olevan tyypillistä (mainosten lisäksi) päiväkirjamaisuus, sillä monet pitävät kuulumisistaan blogimaista palstaa. Kaikilta löytyy myös kuvia urasta ja myös vapaa-ajalta. Osa mainitsee perheensä ja on laittanut jopa kuvia perheenjäsenistä sivuilleen, osa jättää yksityiselämän kokonaan urheiljaprofiilin ulkopuolelle. Mitalikuvien runsaudesta päätellen sivut kuuluvat menestyjille.

Ehkä hiihtäjät voisivat panostaa kotisivuihinsa enemmänkin. Sivut ovat usein visuaalisesti kirjavia ja rauhattomia, eivätkä oikeastaan erotu tai jää mieleen juurikaan. Poikkeuksena itse pidän Riitta-Liisa Roposen kotisivuja, joiden intro videoineen on minusta hyvä. Roposen sivut ovat myös ainoat, joissa alussa esitetään muitakin kielivaihtoehtoja kuin suomi. Valitettavasti linkkien takaa löytyy sama suomenkielinen sivu, mutta yritys nyt kuitenkin on hyvä verrattuna muihin. Eikö urheilumaailma ole niin kansainvälistä, että hiihtäjien pitäisi markkinoida itseään muilla kielillä? Ehkä ei, ehkä urheilu nimenomaan on kansallista ja omien rajojen sisällä pysyvää.

Brändäys voi silti mennä överiksikin. Oletteko katsoneet Kiira Korven nettisivuja? Niiltä saa luistimia etsiä suurennuslasin kanssa, kun imago liittyy enemmän tyyliin, kauniiseen hipiään ja upeisiin vaatteisiin. Sivut ovat kauniit kuin karkki, sen myönnän, mutta jollain junttimaisella järjellä pidän enemmän niiden urheilijoiden sivuista, joissa urheilu on pääosassa. Ne antavat jotenkin ammattimaisemman mielikuvan. Tai ainakin mielikuvan ihmisestä, ei brändistä.

Omat kotisivuni ovat akateeminen portfolio. Portfolioni tavoite ei niinkään ole markkinoida kuin olla tietopankkina. Mutta miksi tarjota tietoa itsestään verkossa, jollei tavoitteena ole jonkinasteinen markkinointi? Tähän minunkin pitäisi keskittyä ja miettiä, sillä tällaisenaan kotisivuni ovat tasan yhtä mitäänsanomattomat kuin muidenkin. Tavoite on erottua, jäädä mieleen! Kiira Korven kotisivut erottuvat muiden suomalaisurheilijoiden sivuista, mutta minä haluaisin vierailijoiden palaavan kotisivuilleni positiivisen muistijäljen vuoksi, ei ikävän ärsyttävyyden takia.

 

Taivaallista rallia

Näin pienessä kaupungissa rallin MM-osakilpailu, Neste Rallyna tai Jyväskylän Suurajoina tunnettu tapahtuma todella näkyy ja kuuluu. Jo muutama viikko etukäteen ralleista keuhkotaan ja kirjoitetaan, valmistelut alkavat näkyä katumaisemassa ja hehkutus on kovaa. Nämä muutamat päivät, jolloin Jyväskylässä ja lähikunnissa ajetaan kilpaa, ovatkin sitten aikamoista hulinaa.

Rallista valittajia löytyy aina. Kilpa-autoilu on ympäristön kannalta katastrofilaji, senhän ymmärtää jokainen. Keskustan markkinahenkistä tunnelmaa voi myös olla vaikea sietää, samoin teiden ajoittaista ruuhkautumista.

Olen kuitenkin käynyt parikin keskustelua, joissa ollaan yhteen ääneen todettu, ettei ralli nyt niin kauheasti häiritse. Markkinahenkinen, karnevalistinen tunnelma on hauskaa seurattavaa, jos siihen suhtautuu huumorilla. Liikenneruuhkat voi välttää, jos käyttää vähän järkeään (lähes koko ikänsä Jyväskylässä asunut ystäväni sanoi, ettei hän muista, että ralliruuhkat olisivat koskaan häntä kiusanneet – kun aina voi ajaa jotain toista reittiä, ja vältellä niitä kohtia, joissa rallia ajetaan). Tänä viikonloppuna ei ole pakko lähteä juhlimaan kaupungille, jos haluaa vältellä lähes vappuun verrattavaa alkoholirellestystä ja täpötäysiä juhlapaikkoja. Jotkut toisaalta pitävät tätä viikonloppua vuoden parhaana iltana käydä yökerhoissa, kun väkeä (lue: miehiä ) on paljon liikkeellä.

Ennen kaikkea, Suurajot tuovat kaupunkiin niin paljon ihmisiä, ja ihmisten mukana rahaa, ettei minusta yhdenkään jyväskyläläisen veronmaksajan ole varaa valittaa.

Sitä paitsi, vaikka en ole koskaan ollut katsomassa yhtäkään erikoiskoetta, enkä yleensäkään piittaa autourheilusta tipan tippaa, niin Suurajot ovat lapsuudesta asti kesään kuulunut käsite, jonka puuttuminen jättäisi tyhjän kolon loma-aikaan. Tosin ennen vanhaan rallit olivat elokuun loppupuolella vasta, kun koulutkin olivat alkaneet. Joskus yläasteella pääsimme lähtemään koulusta aikaisemmin Suurajojen takia, sillä jokin erikoiskoe ajettiin silloin siellä suunnalla, ja koulubussi piti saada ajoon ennen kuin tiet suljettiin.

Ehkä tämä, etten enää suhtaudu ralleihin yksiselitteisen negatiivisesti vaan sivustaseuraajan hymyllä, on osa jyväskyläläistymisen prosessiani. Osia tästä prosessista on ollut jo se, että olen alkanut seurata Jypin edesottamuksia huomattavasti aikaisempaa tarkemmin, ja että olen ollut pari kertaa katsomassa pesäpallo-ottelua. Penkkiurheilullisuus on yksi puoli, mutta uskoisin muuttuneeni kuluneena neljänä vuotena muullakin tavoin. Niitä muutoksia on vain ehkä vaikeampi havainnoida, puhumattakaan että osaisin kirjoittaa niistä. Pian kuitenkin tulee siis neljä vuotta siitä, kun paluumuutin Jyväskylään – enkä ole muuttoani katunut.

Mutta siis, tänään on rallipäivä vielä. Sen kunniaksi Kummelin Rallilaulu kaikille! Ei tämä niin vakavaa ole!

Ja taukoja saa pitää, jos siltä tuntuu…

 

Näytöstäyteinen viikonloppu

Massan mukana menin tänä viikonloppuna, ihan täytyy nyt tunnustaa. Tai iloistahan kesän juhlakohokohdasta on kirjoittaa. Tarkoitan tietysti suosikkiprinsessani Victorian ja prinssi Danielin häitä, joita olin odottanut vaikka kuinka kauan. Valmistautuminen oli huolellista: menu suunniteltu, häälehtiä ostettu vino pino ja kalenterissa oli ISO merkintä Victoria ♥ Daniel lauantain kohdalla. Valmistautumista edesauttoi ystäväni, joka lähetti täydellisen yllätyspaketin: virallista hääsuklaata (ei sitä Vaajakoskella tehtyä, toisenlainen rasia), Victoria & Daniel lasinalusia (ei kuvia, vaan tummansinisellä pohjalla kultaisella heidän tunnuksensa) ja Victorian ja Danielin kihlakuvalla koristettu tarjotin. Kyllä kelpasi juhlia häitä!

Suklaan ja rosékuoharin lisäksi söimme juhlien aikana aika hyvää pastasalaattia ja jälkiruoaksi kolmenlaista kakkua.

Parvekevilkutusten jälkeen lähdin kotiin, mutta en malttanut olla katsomatta svt:n lähetystä netin kautta vielä yömyöhään. Tosin silti olin ihan luuseri, kun simahdin Olle Westlingin puheen jälkeen jo, ja sain nähdä Danielin ihanan puheen ja häävalssin vasta aamulla netistä. Ja tietysti tänään iltapäivällä kaikki kerrattiin vielä Ylen koosteessa.

Olihan se aikamoinen näytös, mutta ihana sellainen! Victoria oli kaunis ja onnessaan niin säteilevä, että sydämeen koski! Olen herkästi liikuttuvaa sorttia ja voin kyllä tunnustaa, että liikutusitku pääsi useampaankin kertaan illan aikana. Monarkian vanhanaikaisuutta voidaan toitottaa vaikka kuinka paljon, mutta se ei poista sitä, että rakkautta kelpaa aina juhlistaa.

Vietin koko sunnuntain kummitytön perheen luona. He olivat varanneet minulle päivän lehden, että saan ottaa mukaani. Häälehtileikkeet laukussa menin vielä illalla katsomaan ystävien kanssa Kirittärien kotipeliä. Aivan yhtä näytösmäiseen tyyliin jyväskyläläiset eivät tämänkertaista vastustajaansa Ylihärmää voittaneet kuin viimeksi kun olin pesäpalloa katsomassa, mutta voitto nyt kuitenkin tuli. Oli hauskaa yrittää selittää suomalaisen pesäpallon sääntöjä kanadalaispariskunnalle. Ennakkoon pelkäsin, etten saa mitenkään kerrottua heille pelin juonta, mutta he itse asiassa pysyivät pelissä kärryillä paremmin kuin minä, ihan vain amerikkalaisen baseballin pohjalta. Kiva ilta!

Viikonloppu on kulunut niin toisissa maailmoissa, että tuntuu omituiselta palata arkeen huomenna. Toivottavasti nämä viikonlopun hää- ja urheilushow’t antavat energiaa juhannusviikon työhön, jeejee.

 

Olympiatunnelmista

Isojen kisojen aikaan penkkiurheilija minussa yleensä herää. En aktiivisesti seuraa mitään urheilulajia ja suhtaudun varsin kyynisesti olympialaisten kirkasotsaiseen ilosanomaan, mutta viihteenä isot kisat ovat kyllä ihan omaa luokkaansa. Huomaamattani olen innostunut jopa olympiakiekosta, jolle tuhahtelin vielä viikko, pari sitten.

Niin innoissani en ole, että olisin kertaakaan herännyt keskellä yötä katsomaan kisoja. Huh, ei sentään, uni on minulle liian kallista. Sen sijaan radio on ollut auki iltaisin, ja monena aamuna olen herännyt radion lähtiessä käyntiin kesken kisaselostusten. Esimerkiksi eilen aamuna oli varsin mukava herätä siinä kohdin Suomi-Tsekki -ottelua, kun maaleja alkoi syntyä: onnistunut alku päivälle!

Murtomaahiihdosta en kauheasti innostu, en enää. Suosikkini on ollut Pirjo Muranen, ja koska hänen kisansa ovat olleet varsin vaisut, ei maastohiihto ole tarjonnut minulle mitään jännitystä. Koko kansan suosikit “Aikku” ja Virpi Kuitunen saavat minun puolestani suksia vaikka männikköön, en ole erityisen innoissani kummastakaan – ja tämän sanon siis ennen Saarisen päämatkaa, enkä peruuta kävi siinä miten kävi. Hienoa, että suomen naisten viestijoukkue sai mitalin, mutta suosikkihiihtäjäni ei siinä pärjännyt, joten ihan sama.

Tänä iltana aion ensimmäistä kertaa viritellä itselleni ihan kuvallisen kisakatsomon. Kisoja pystyy seuraamaan netin kautta, jos vain tekniikka pelaa. Toivottavasti pelaa, sillä nyt en haluaisi tyytyä radioselostukseen vaan nähdä ihan oikeasti, mitä tapahtuu. En suinkaan Suomi-USA jääkiekkopelin takia, siihen riittäisi radiokin. Vaan siksi, että (ja nyt tulee leuhkimisosio) kaverini laskee tänään kilpaa lumilaudalla Vancouverissa. Olen jännittänyt sen takia näitä kisoja ihan eri tavalla kuin aikaisempia. Koskaan ennen ja luultavasti harvemmin jatkossakaan kukaan tuttuni kisaa olympialaisissa, joten nämä kisat merkitsevät minulle enemmän kuin “tavalliset” olympialaiset. Iiks, jänskättää ihan tämän illan kilpailu.

Niin paljon olympiakiekko ja muu kisatunnelma on torkkuvaa penkkiurheilijaa minussa herätellyt, että olen taas ihan innoissani menossa lähiaikoina Jypin peliin kavereitten kanssa. Jee, siitä tulee hauskaa!

 

Ihailua ja kannustusta huoltojoukoissa

Sisko juoksi eilen elämänsä ensimmäisen puolimaratonin. Olin huoltojoukoissa: esittelin Jyväsjärveä kiertävän Rantaraitin edellisenä iltana, annoin onnenpotkun lähdössä, vakuutin että huulikiilto kannattaa pitää mukana (niin kuin kannattikin), otin valokuvia, juoksun aikana pidin takkia ja jännitin ja hermoilin, olin parissa kohtaa reitin varrella kannustamassa ja sitten – tadaa – myöhästyin maaliintulosta. Sisko juoksi nopeammin kuin ennakoi, ja minä jäin suustani kiinni ja tulin liian myöhään maalialueelle.

En ollut koskaan ennen seurannut juoksukilpailua, ja täytyy sanoa, että aika vinkeä kokemus oli tämäkin. Aikaisemmin päivällä matkan olivat jo aloittaneet koko maratonin juoksijat, ja heitä kyllä näkyi reitillä vielä puolimaratoninkin lähdettyä liikkeelle. Yleisöä oli aika kivasti paikalla ainakin niillä kohdin, missä itse juoksijoita bongailin, varmaan kiitos hyvän sään. Olin iloisesti yllättynyt tunnelmasta katsojien joukossa. Jotain kummaa yhteisöllisyyttä siinä oli, pieniä kommentteja ja juttelun pätkiä muiden katsojien kanssa. Kaikkia juoksijoita kannustettiin, ja ainakin siskon mukaan se tuntui juoksijasta kivalta, se kannustus, joten hyvä että jaksettiin taputtaa kaikille. Mielellään ja vilpittömästi ihaillen siinä kyllä juoksijoita kannusti, sillä jokainen heistä teki sinä päivänä jotain sellaista, johon itse en pysty.

En ollut kisakatsomossa yksin, mikä oli ihan kivaa, vaan ystäväperheeni kanssa. He olivat kannustamassa ystäväni isää (ja kummityttöni pappaa), ja tuli juoksijoiden joukosta sitten yllättäen bongattua muitakin tuttuja. Vaikka ei sen olisi pitänyt olla yllätys, sillä jos tämän kokoisessa kaupungissa johonkin tapahtumaan osallistuu lähes 3000 ihmistä, niin onhan joukossa välttämättä tuttujakin.

Itse en ole harrastanut juoksua vuosikausiin, selkä ei nykyään oikein sitä kestä, ja kuntokin on surkea edes yrittämiseen. Oikeastaan olen ollut vähän sitä mieltä, että puolimaratoninkin juoksijoilla – saati sitten koko maratonin – kyllä on jotain vähän kummasti vinksallaan päässä. Mutta nyt, kun sai läheltä ja huoltojoukoissa seurata sekä juoksuun treenaamista että itse suoritusta, minun täytyy myöntää olevani väärässä. Sehän on upea suoritus, ja olen hurjan ylpeä siskostani, että hän on jaksanut treenata räntäsateessa ja pimeässä yhtä hyvin kuin nätillä ilmalla ja auringossa, päivästä toiseen pitkän ajan. Ja se kunto: sisko on hurjan hyvässä kunnossa, ja siitä olen vähän kade. Tuli vähän huono olo omasta urheilemattomuudesta, ja mieleen tarttui tästä juoksukatsomosta pienen pieni innostuksen kipinä: jos sisko tulee toiste Jyväskylään Finlandiaa juoksemaan, voisin yrittää edistyä huoltojoukoista siihen kolmannen tason juoksijaryhmään, harrastelijoiden Rantaraitin kierrokseen. Sen ei pitäisi olla mahdotonta, mutta silti en lupaa mitään ainakaan näin julkisesti. Minä kun innostun harrastuksista aina hetkeksi, mutta olen huono pitkäjänteisessä harjoittelussa. Haaveita pitää kuitenkin olla, eikös?

 

Oli maila ja pallo ja sitten ne juoksi?

Ja taas on keräilty uusia kokemuksia.  Huolimatta keskisuomalaisuudestani ja sukulaisista Etelä-Pohjanmaalla, en ihme kyllä ole koskaan nähnyt pesisottelua livenä. Onneksi sekin asia tuli nyt korjattua. Saimme hyvien suhteiden ansiosta (hehee) työkaverin kanssa liput otteluun Kirittäret-Tyrnävä. Olin siis sunnuntai-iltana elämäni ensimmäistä kertaa pesäpallo-ottelussa, ja (yllätysyllätys) minulla oli jälleen kerran varsin hauskaa. Taidan todella olla helposti innostuvaa sorttia.

Kenelläkään kolmihenkisestä seurueesta ei ollut kovin tarkkaa käsitystä pesäpallon säännöistä ja pelin kulusta, mutta vähitellen niitä asioita palasi mieleen. Pelivälineet nyt jotenkin muistin, mutta hutunkeitto, palot, haavat, väärät syötöt, kunnarit, vuoroparit, vapaataipaleet ja niin edelleen – pesäpallon sanasto on yhtä aikaa tuttua ja vierasta.

Äksöniä!

Kuten meitä ennakkoon tiedotettiin, joukkueet eivät olleet aivan samantasoisia, mikä näkyi pelissä. Jopa minunlaiseni amatööri saattoi ilman tulostauluakin nähdä, että tyrnäväläiset olivat helisemässä Kirittärien kanssa. Ensimmäisen jakson tulos 15-0 varmaan kertoo riittävästi.

Kirittäret vauhissa

Miesten peli on kuulema vauhdikkaampaa, niin että oli ihan hyvä, että ensimmäinen otteluni oli naisten peli. Menoa ehkä rauhoitti myös se, että kyseessä oli runkosarjan viimeinen ottelu. Minun makuuni kentällä tapahtui silti ihan riittävästi, mutta ehkä pidemmän päälle vauhti tuo jännitystä lisää katsojillekin. Minulla ei ole mitään käsitystä, kuinka paljon Kirittärien otteluissa yleensä käy väkeä, mutta ihan kivasti tuolla eilenkin oli porukkaa. Ja kiltisti ja kohteliaasti kannustettiin myös Tyrnävää, kun he viimein saivat ensimmäisen juoksunsa. Myös upean aurinkoisella säällä saattoi olla vaikutusta yleisön tunnelmaan. Aurinko todella helli, mutta varjossa oli ihanan viileää.

Jonnekin tuonne ylös se pallo lähti.

Jos minulla olisi joskus lapsia, niin paljon mieluummin veisin heidät harrastamaan pesäpalloa kuin jääkiekkoa (huolimatta pesäpallon syntyhistoriasta ja Pihkalan rodunjalostuksellisista mielipiteistä). Tai veisin lapsen katsomaan mieluummin pesisottelua kuin kiekkoa jo pelkästään siksi, että en saanut kaljaa päälleni tauolla ja yleisössä oli vähemmän humalaisia kuin Jypin pelissä. Tosin eräs ilmajokelainen valisti minua tänään, että kyllä pesisotteluissakin yleensä meininki löytyy kalja-alueelta, joten ehkä tämä oli jotenkin poikkeuksellinen ilta, tai sitten en vain huomannut koko anniskelualuetta. Mutta silti: pesäpallo on jääkiekkoon verrattuna jotenkin älyllisemmän oloista. Vaaditaanhan jäkispelaajiltakin toki pelisilmää tai jotain ja taktiikalla on väliä, mutta pesäpallo vaikuttaa jotenkin fiksumpien ihmisten peliltä. En tiedä. Vähemmän verta ja väkivaltaa. Taito- ja taktiikkapeliä. Ainakin pesäpalloa pelaavalla lapsellani olisi todennäköisesti kolmekymppisenä enemmän omia hampaita suussa kuin jääkiekon harrastajalla.

Jännästi muistettiin todeta ylpeinä, että "Meidän Maaru", kun pelaaja Seppä löi kunnarin.

Jokatapauksessa on nyt niin, että Kirittäret voitti runkosarjan ja lähtee “runkosarjan selkästi parhaana joukkueena” (lainaus täältä) pudotuspeleihin. Otteluita on siis vielä tiedossa, ja minulla on kyllä suuria suunnitelmia käydä katsomassa joku toinenkin peli, vähintään. Ainakin jos saan seuraa, yksin olisi tylsä. Nyt kun olen nähnyt jo Jypin pelin ja kannustanut voittoisia Kirittäriä, puuttuu listastani enää JJK:n ottelu. Alan silti mielestäni olla jo melko jyväskyläläinen, kehheh.

Kiitos lipuista ne antaneelle ja onnea jatkopeleihin!