Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli

5. marraskuuta vuonna 2006 silloin käsin kirjoittamassani kirjapäiväkirjassa lukee: “Parasta mitä olen lukenut pitkään aikaan.” Kuvailin noin Carlos Ruiz Zafónin esikoisteosta Tuulen varjo, jonka olen sittemmin hankkinut omaankin hyllyyn, mutta jota en toistaiseksi ole lukenut uudestaan. Nyt vuoden 2009 viimeinen kirjapäiväkirjamerkintä on Tuulen varjon itsenäinen jatko-osa Enkelipeli (El juego del ángel, 2008, suom. 2009).

Muistan, että kun luin Tuulen varjoa, se vei minut mukanaan alusta viimeiselle sivulle asti, kokonaan ja epäröimättä. Enkelipeli ei vaikuttanut minuun samalla tavalla, valitettavasti. Lomalla olisi kyllä ollut mahdollisuus sellaiseen heittäytymiseen, mutta en jotenkin päässyt kirjan kanssa vauhtiin ennen kuin viimeisen kolmanneksen aikana, jolloin tapahtumat alkoivat kiihtyä ja tiivistyä. Viimeisten lukujen tunnelma oli tiheä ja jännittävä, melkein dekkarimainen, mutta jännitys laukesi rauhalliseen, valkoiseen lopetukseen. Siltä osin kirja oli hienosti rakennettu. Ja kai rakenteen voi sanoa toimivan muutenkin. Tarina alkaa hitaammin, viipyilee, kertoo turhiakin asioita, kuvailee. Juoni etenee, mutta verkkainen kävely muuttuu juoksuksi ja alkaa hengästyttää vasta lopussa.

Mutta varsinaista jälkeä Enkelipeli ei jättänyt minuun. Ehkä odotukset Tuulen varjon huimaavan menestyksen jälkeen ovat olleet Ruiz Zafónille liian kovia, tai ehkä itse odotin liikaa. Joka tapauksessa olen vähän pettynyt, ja alan epäillä jo arviotani esikoisteoksesta: jos Enkelipeliä kuitenkin on sanottu edellisen kirjan kanssa samanlaiseksi (kuten esim. HS:n arviossa täällä), niin muistanko minä vain oman lukukokemukseni väärin? Tai entä jos olin huono lukija ja missasin Enkelipelin pointin ihan kokonaan?

Jatkuva vertaaminen Tuulen varjoon ei ole nyt aivan oikeutettua, sillä tajusin kirjojen olevan sukua vasta kun luin tiedon jostain muualta. En muista Tuulen varjosta juuri muuta kuin oman fiiliksen, ja ehkä hiukan Barcelonan voimakasta tuoksua kirjan sivuilla, en muuta. Paitsi tietenkin Unohdettujen kirjojen hautausmaan, kuinka sen voisi unohtaa. Mutta en olisi muistanut edes päähenkilön nimeä. Enkelipelin voi siis lukea varsin hyvin ilman tietoja edeltäjästään, varsinkin kun niiden tapahtumien kronologia on päin vastainen: Enkelipeli sijoittuu jo 1920-luvulle.

Unohdettujen kirjojen hautausmaalle päästään tässäkin romaanissa, ja Barcelona elää, tuoksuu ja kuuluu osaltaan tarinaan niin kiinteästi, ettei sitä voi olla erikseen mainitsematta. Enkelipeli on kirja kirjoittamisesta ja kirjoista lukijoille, joille kirjat ovat yhtä tärkeitä. Selvää kosiskelua siis, mutta miellyttävää sellaista. Vaikka en uponnut Enkelipelin Barcelonaan aivan odotusten mukaisesti, oli se silti kelpo luettavaa. Se oli jännittävä, viihdyttävä, paikoitellen väkivaltainen mutta useammin kuitenkin rakkaudesta kertova, kaunista kieltä ja rakenteeltaan toimiva romaani.

Tuulen varjo olisi silti ehkä syytä viimeinkin kerrata.

Laajemmin kirjasta on kirjoitettu esim. Jäljen ääni -blogissa, jossa myös sanat pysyvät paremmin järjestyksessä kuin minulla.

 

Timo Mäkelä & Jukka Parkkari: Mannerheim ja ihmissyöjätiikeri

Tästä sarjakuva-albumista kirjoittaminen kirjapäiväkirjaan meinasi ihan unohtua, kun se oli niin nopealukuinen eikä jättänyt kovin syvää jälkeä. Timo Mäkelän ja Jukka Parkkarin kolmeen sarjakuvanovelliin jakautuva teos Mannerheim ja ihmissyöjätiikeri (2006) näyttää nykyään Suomen sankarin viittaa kantavan C.G.E. Mannerheimin uudenlaisesta näkökulmasta. Mitään Uralin perhosia ei tässä nyt piirrellä, vaan kuvaa huumorintajuisesta, itsetietoisesta, tavallisesta naisiin menevästä upseerista.

Ensimmäinen osa kertoo Mannerheimin nuorena upseerina tekemästä vakoilu- ja tutkimusmatkasta Aasian halki. Toinen osa kertoo tiikerinmetsästyksestä ja kolmas Hitlerin vierailusta Mannerheimin syntymäpäiville jatkosodan aikana. Näiden lisäksi kirjassa on lyhyt prologi Mannerheimin viimeisistä päivistä sveitsiläisessä parantolassa.

Erityisesti minua kiinnosti tässä se, että tarinoiden ja piirrosten takana on laaja lähdeaineisto. Esimerkiksi matkasta Aasian halki sekä ihmissyöjätiikerin metsästyksestä on olemassa valokuvia, joita on käytetty sarjakuvien pohjana. Kunkin tarinan lopussa on siihen liittyvä valokuva. Myös ainakin Mannerheimin muistelmat ovat kuluneet tekijöiden käsissä. (Ne löytyvät omastakin hyllystä, mutta täysin lukeamatta… Valitettavasti edes tämä sarjakuva ei herättänyt kiinnostusta niiden lukemiseen.)

Lyhyestä virsi kaunis eli tästä päiväkirjamerkinnästä tuli nyt lyhyt, kun Mannerheim ja ihmissyöjätiikeri -sarjakuvan lukemisesta on jo aikaa, se on jo palautettu kirjastoonkin niin etten voi sitä selaamalla palauttaa mieleen ajatuksia sen lukemisesta.

Kuva kirjan kannesta on lainattu täältä.

 

Harri Tapper: Keisari ja kääpiöt

Joululoma jatkuu kotimaisilla mieskirjailijoilla, tosin aivan eri tyylilajissa. Harri Tapper on minulle etäisen ihailun kohde, sillä kovin huonosti hänen tuotantoaan tunnen, vaikka syytä olisi tuntea paremmin. Olen lukenut Tapperin taiteilijaveljeksistä kertovan, surunsinisen Vielä kerran kokosin heidät, mutta en muistaakseni muuta. Ja kuitenkin on oman maakunnan ja kaupungin kuuluisa kirjailija, joten on vähän sivistymätöntä olla lukematta… Lisäksi olen nähnyt Harri Tapperin joskus kirjamessuilla ja/tai televisiossa, ja ikävuosistaan huolimatta mies on varsin terävä ja kiinnostava persoona.

Se selityksestä, nyt kuitenkin sain joulukirjastoon tänä vuonna ilmestyneen Keisari ja kääpiöt, joka oli varsin hupaisa historiallinen romaani. Tapperin kirjoitustyyli tuo mieleeni Veikko Huovisen, mutta ei Tapper mikään pikku-Huovinen ole, vaan omanlaisensa tarinaniskijä. Tapper leikkii suomen kielellä niin, että pieniin sanoihin ja yksityiskohtiin tulee palanneeksi uudestaan. Koukut ja hauskuudet syntyvät kielellä leikkimisestä, sanojen rytmistä ja puheenparren vitsikkyydestä. Kaikkiin sellainen ei ehkä uppoa, mutta minä kyllä viihdyin.

Keisari ja kääpiöt rakentuu kolmesta osasta. Ensimmäisessä käydään läpi Venäjän tsaareja 1700-luvulta 1800-luvun alkuun. Toinen osa kertoo Napoleonista, ja siinä Tapperin ote ehkä hetkittäin herpaantuu, mutta kolmannessa osassa ollaan taas komiikan ytimessä, kun taistellaan Suomen sotaa vuosina 1808 ja 1809.

Tapper kirjoittaa tarinoiden. Luvut ovat välillä hyvinkin lyhyitä ja sisältävät vain yhden juttusen. Suurta dramatiikkaa kirja ei sisällä, ellei sellaiseksi lasketa ruhtinaiden lemmenjuttuja ja tavallisen ihmisen elämänjanoa. Hauskaa ja harmitonta, sanoisin, ja varsin viihdyttävää. Toivottavasti Harri Tapperilla (synt. 1929) on edessään vielä monia tuottoisia kirjailijavuosia.

Keisari ja kääpiöt löytyy myös Ylen Elävästä arkistosta.

 

Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin

Kjell Westön uusin on taattua laatua – erinomaisen hieno lukuromaani siis. Älä käy yöhön yksin (Gå inte ensam ut i natten, 2009) ei silti saa minulta yhtä ihastuneita kehuja kuin palkittu Missä kuljimme kerran, mutta sen kohdalla rima onkin aika korkealla. Lukijana tietenkin odotin paljon Westön uudelta, mutta mahtoi kirjailijaparallakin olla aikamoiset paineet Finlandia-palkinnon jälkeen.

Älä käy yöhön yksin oli ensimmäisen kolmasosansa ajan suorastaan ikävä pettymys. Olin aika harmissani, kun tarina ei tuntunut etenevän enkä ymmärtänyt sen tarkoitusta. Kysyin koko ajan vain: miksi nämä henkilöt, miksi heistä kerrotaan? Kertoja oli tarinassa etäällä, mutta kuitenkin läsnä pienissä vihjeissä niin, että tietämättömyyteni hänen roolistaan vaivasi minua. (Luin kyllä asiasta vihjanneen takakannen, mutta kuten tavallista, unohdin sen sisällön aikas nopeasti.) Alkupuolella tarinan rytmi ja kerronnan tapa oli kummallisen jähmeä, mutta kaikki se selittyi kahdella viimeisellä kolmanneksella. Kun kirja eteni, tajusin ettei alku voisikaan olla mitään muuta tai minkään muunlainen. Westö on kirjoittanut ammattinsa osaten hienon kokonaisuuden, joka on ehjä vasta viimeisen sivun jälkeen.

Jos Missä kuljimme kerran tuntui näin maakunnassa asuvan mielestä aika vahvalta kuvaukselta menneiden vuosien Helsingistä, on Älä käy yöhön yksin sitä vielä monin kerroin, vuosikymmenet vain ovat tuoreempia. Tai ei se ehkä ole niinkään kirja Helsingistä kuin kirja helsinkiläisille. Westö tuntuu suunnanneen kirjansa suoraan niille keski-ikäisille (oman ikäisilleen?), jotka muistavat nuoruutensa sodanjälkeisen kaupunkin, ovat nähneet sen kasvun, muistavat kadut ja kaupunginosat ja tuntevat Helsingin kuin, noh, kotikaupunkinsa. Tästä romaanista saa varmasti erilaisia asioita irti, jos on itse elänyt nuoruuttaan 1960-70-lukujen Helsingissä.

Älä käy yöhön yksin on tavallaan kirja myös musiikista. Se vilisee pop- ja rockmusiikkia (ja toi siltä osin mieleeni Juha Itkosen romaanin Anna minun rakastaa enemmän), ja koska tietoni niiden historiasta on melkoisen olematonta, menevät monet jutut minulta kirkkaasti ohi. Jotenkin tuli siis tunne, että en aivan ollut romaanin kohderyhmää, että missasin monta pointtia, koska en tunne niitä asioita joista Westö kertoo. Silti pidin tästä kirjasta kovasti, ja voin lämpimästi suositella sitä kaikille.

Romaani oli minusta varsin kuvallinen, tai tarkoitan että siitä muodostui helposti mielikuvia kohtauksista, jotka sopisivat kuviksi, tai siis lähinnä elokuvaksi. Ihmettelisin, jos tätä ei joku päivä filmattaisi, mieluummin kuin edellistä Westön teosta. Lukiessa alkoi myös tehdä mieli lukea lisää Westöä, sillä Leijat Helsingin yllä kaipaisi kertausta, ja Isän nimeen on lukematta kokonaan. Loppusanoissaan Westö toteaa näiden neljän romaanin olleen Helsinki-kokonaisuus, joka on nyt päätöksessään. Nehän ovat kaikki samankaltaisia, saman tyylisiä, jotenkin westömäisiä. Mielenkiinnolla odotan, millaiseen tyyliin tai mihin aiheisiin hän seuraavaksi siirtyy, jos sama aihe ei enää jatku.

 

L.M. Montgomery: Runotyttö-sarja

Aina ajoittain on vain pakko palata Uuteenkuuhun, aivan samoin kuin on aina välillä pakko palata Vihervaaraankin. Innoitus tulee milloin mistäkin – tällä kertaa sen antoi Kuka kukin on kirjallisuudessa -radio-ohjelman uusintajakso, jossa ruodittiin Ilse Burnleyn hahmoa, siis Emilian parasta ystävätärtä. Kun sen jälkeen löysin vielä Lukuheti-antikvariaatista hyllystäni puuttuvat kaksi jälkimmäistä osaa sarjasta, oli matka Blair Wateriin valmisteltu.

(Tai oikeastaan minulla oli jo kaksi osaa sarjasta, mutta ne olivat eri näköisiä. Ensimmäinen osa oli sitä valko-punakantista sarjaa, toinen kirjavampikantinen, ja halusin kaikki kolme osaa samanlaisina kuin lapsuudessani kun ensimmäisen kerran ne luin, eli sen valkoisen kannen punaisella raidalla. Tarkkaa sen olla pitää, kirjojen keräämisen.)

Niinpä luin siis Lucy Maud Montgomeryn tyttökirjaklassikot Pieni runotyttö (Emily of New Moon, 1923), Runotyttö maineen polulla (Emily Climbs, 1925) ja Runotyttö etsii tähteään (Emily’s Quest, 1927). Ja vetistelin jälleen, varsinkin alkupuolella.

Onhan Emilia vähän erikoinen lapsi, pakkohan se on myöntää. Mutta niin äärimmäisen kiehtova silti! Jo varhain tajusin, ettei minusta ole Emiliaksi, olen siihen aivan liian tasainen. Hän ei siis ole ollut samastumisen kohde kuten monet muut kirjojen sankarittaret, mutta rakas ja mielenkiintoinen ystävä silti. Se, etten ole yhtä lahjakas kirjoittaja eikä mielikuvitukseni lennä samalla tavalla, ei vähennä kiintymystä.

Mikä Runotytössä sitten kiehtoo? Monet asiat, yleensä aina vähän eri jutut eri lukukerroilla. Esimerkiksi nyt: Uudenkuun Emilialla on läheinen ja varsin fantasiapainotteinen suhde luontoon. Hän inhimillistää ympäristöään, antaa puille ja poluille nimiä, hellii kissojaan ja leikkii Tuulen tytön kanssa. Emilia pelastaa pienen, hakatuksi määrätyn metsikön, koska se on hänelle ja hänen sukulaisilleen niin tärkeä – ja tämä pelastus tapahtuu varsin ekumeenisessa hengessä. Emilialla on vakava ja luottavainen suhde ympäristöön. Luonto on läsnä hänen tärkeissä kokemuksissaan, kuten myrsky-yönä autiossa talossa, kun hän ja Teddy rakastuvat. Tärkeä on myös Ilsen kanssa heinäladossa vietetty yö, joka kasvatti Emiliaa aikuiseksi, ja monet auringonnousut ja -laskut. Emilian elämässä ei kerta kaikkiaan tapahdu juuri mitään ilman, että luonto on jotenkin siinä mukana – jos ei muuta niin Jimmyn puutarha ainakin.

Ovathan ne naiiveja, varsinkin kaksi jälkimmäistä osaa, joissa Montgomerylla tuntuu olevan enemmän kiire jonnekin kuin ensimmäisessä kirjassa – kenties kiire tehdä Emiliasta lopultakin aikuinen? Teddyn ja Emilian rakkaus on myös jotenkin liian kirkasotsaista, että siihen voisi uskoa, mutta en minä halua heittäytyä typerän kyyniseksi tosikoksi näiden kirjojen kohdalla.

Teddy on aina kuulunut minulle ja minä Teddylle. Sydän, sielu ja ruumis.

Kaikesta yksinkertaisuudestaan huolimatta – tai ehkä juuri sen vuoksi – tulen palaamaan Uuteenkuuhun yhä uudestaan ja uudestaan. Emilian kiipeäminen alppipolulla on edelleen vertaus omalle räpeltämiselleni v-kirjan kanssa, ja yhä vain minä jään pohtimaan leimahduksen mysteeriä.

Vieläköhän Joulupukki on kuulolla? Jos on, niin tässä viime hetken toive: turistimatka Prinssi Edwardin saarelle olisi mahtista.

(Ja tuo yllä oleva lainaus on muistinvarainen, kun kirja on kotona ja minä maalla.)

 

Hannu Raittila: Ei minulta mitään puutu

Hannu Raittilan esikoisromaani Ei minulta mitään puutu (1998) tarttui mukaan kirjastosta kauniin nimensä ja kansikuvansa ansiosta, jotka ovat minusta ihan hyviä perusteluita valita kirja luettavaksi kirjaston hyllyjen välissä vaeltaessa.

Ei minulta mitään puutu on kertomus yhdestä päivästä lestadiolaisten suviseuroissa. Ei hätää uskontoallergikot, Jumalasta kirjassa puhutaan vähemmän kuin aiheen puolesta voisi odottaa. Suviseurat ovat vain ympäristö, konteksti, jonka avulla Raittila pääsee käyttämään värikästä, hauskaa henkilögalleriaansa.

Kirjan rakenne ei ole ihan perinteinen. Näkökulma vaihtuu jatkuvasti. Yksi henkilö ei ole kerrallaan äänessä kuin ehkä keskimäärin sivun verran, joskus vähän enemmän, joskus vähemmän. Kertoja vaihtuu niin nopeasti, että vaihdoksissa on joskus vaikea pysyä mukana. Raittila kyllä avustaa lukijaansa, niin että kyllä kärryillä pysyy, vaikka välillä kyllä piti pysähtyä tarkistamaan, kenestä nyt olikaan kyse. Monien henkilöiden silmien kautta lyhyinä pätkinä rakennettu tarina muodostaa harmonisen kokonaiskuvan yhdestä kesäpäivästä. Homma toimii kuin äänentoistosta vastaavan miehen kuvaus radiolähetyksestä isosta teltasta:

Mä vedin kaapelit telttaan ja mikitin mestat. Mulla oli viis mikkiparia eri puolilla telttaa ja puhujan edessä tietysti. Kontrollista, kun kuunteli mitä eri puolilla telttaa tapahtui, pysty aina vaihtaan äänikuvaa sopivasti.

Just monipuolisella mikityksellä ja pienellä kaiutuksella pysty luomaan tosi ison tilan tunnun lähetykseen. Mä myös tehostin seuroja pikkasen. Mulla oli kato korpulla äänitysotos yhden rockkonsertin alusta, missä yleisö venttaa esityksen alkua.

Siinä on sellaista ison väkijoukon yleistä hälyä, yskähtelyä ja tommosta. Mä duunasin siitä tehostetaustan ja ajoin sitä koko aika seurojen sekaan. Kuulosti niinku siellä olis ollut joukkoa ihan sikana.

Pelkkänä suviseurakuvauksena tarina olisi ohut, mutta Raittilan on vahvistanut juonta laittamalla sen sisään erään perheen tarinan. Pappa on vanha saarnaaja, ja hänen tarinansa sekä jälkeläistensä elämänvaiheet (tai osa niistä) paljastuvat vähitellen. Kaikilla perheillä on salaisuutensa – niin tälläkin, ja ratkaisu selviää vasta viimeisillä sivuilla.

Ei minulta mitään puutu piristi vaihtelevalla rakenteellaan, ja minun täytyy myöntää, että pidin kirjasta. En niin paljoa, että nyt aivan ilmaan hyppisin, mutta pidin sen tunnelmasta, huumorista ja tyylistä.

 

Alan Moore & Eddie Campbell: Helvetistä

Huh, minua ihan puistattaa. Hitaasti, pala palalta luin Alan Mooren varsin kuuluisan viisiosaisen sarjakuvaromaanin Helvetistä (From Hell, 1991-1996). En voinut lukea sitä nopeasti, kun se teki niin pahan olon.

Moore kirjoittaa jälleen väkivallasta ihmisessä ja ihmisyydessä ja psykologisoi väkivaltaa hirmu taitavasti, minkä jo Watchmen ja V for Vendetta osoittivat hänen osaavan. Helvetistä kertoo Viiltäjä-Jackin tarinan, tai yhden mahdollisen tarinan hänestä, sillä hänen henkilöllisyytensähän on yksi rikoshistorian ikuisista salaisuuksista. Viiltäjä-Jack murhasi prostituoituja Lontoossa syksyllä 1888, ja hänestä tuli kuuluisa erityisesti siksi, että nuo murhat oli tehty varsin raa’asti, verisesti ja julmasti.

Jos olisin lukenut Mooren tarinan kirjana, olisin kestänyt sitä ehkä paremmin, sillä tekstissä voi oikoa verisimpiä kohtia. Mutta sarjakuvana en päässyt pakoon verta, viiltoja ja silpomista. Eddie Campbellin kuvitus ei ole tässä valokuvantarkkaa, vaan sarjakuva on mustavalkoinen ja karkealla jäljellä piirretty. Se toimii todella tehokkaasti.

Mooren tarinassa seurataan murhaajaa alusta asti, ei siis selvitetä kuka sen teki. Sarjakuva pohjautuu teoriaan, että Viiltäjä-Jack olisi ollut kuningattaren hovilääkäri sir William Gull. Prinssi Albertilla on avioliitto ja lapsi salaa Lontoon halvemmilla kujilla. Kun tämä paljastuu kuningattarelle, Albertin vaimo viedään mielisairaalaan ja Gullin tehtävänä on hoidella avioliitosta ja lapsesta tienneet viisi prostituoitua. Gull on vähän, köh, erikoinen luonne, minusta, ja hänelle murhatehtävä on myös okkultistinen rituaali, joka tapahtuu Lontoon karttakuvassa.

Jokaisen viiden osan lopussa on Mooren laatima laaja liiteosa, jossa hän käy sivu sivulta, lähes ruutu ruudulta läpi, mistä missäkin on kyse, kenen tutkimukseen hän kulloinkin tarinansa etenemisen perustaa ja mitkä kohdat ovat täysin fiktiota. Viiteapparaatin laajuus ja perusteellisuus hämmästytti, kun en osannut sellaista odottaa: Mooren on täytynyt todella olla kiinnostunut Viiltäjä-Jackista nähdäkseen näin paljon vaivaa – ja mitä näin perusteellinen kiinnostus verisestä murhaajasta ja hänen tekosistaan taas kertookaan piirtäjästä, jääköön muiden arvioitavaksi…

Moore liikkuu myös kiinnostavasti eri aikatasoissa ja jotenkin onnistui vakuuttamaan ainakin minut siitä, ettei Helvetistä kerro ainoastaan Viiltäjä-Jackista, vaan väkivallasta yhteiskunnassamme, väkivallasta ihmisessä.

Luin Helvetistä suomeksi, mikä oli hyvä ratkaisu ainakin alkupuolella olleiden Gullin monologien aikana. En ymmärtänyt hänen kaikkea filosofiaansa edes äidinkielelläni, joten englanniksi olisi varmaankin mennyt vielä enemmän ohitse. Kaikesta julmuudesta huolimatta pidin tästä ehkä enemmän kuin V for Vendettasta, mutta kyllä Watchmen on edelleen parasta Moorea, mitä olen lukenut.

Osan Mary Kellyn murhakohtauksesta (joka oli pitkä ja roiskui) löysin täältä. Siinä erottuu hyvin Campbellin piirrosjälki, mutta parasta on, jos vain luette itse.

Sarjakuvasta on tehty elokuva, jossa pääosaa (ei Gullia vaan sarjamurhaajaa etsinyttä poliisia) esittää Johnny Depp. Johnny onkin suurin syy, miksi voisin joskus vuokrata leffan. En usko, että nauttisin kovinkaan paljoa tämän viiltelyn näkemisestä elokuvana, ja sitä paitsi elokuvaa on jossain moitittu huonoksi, pinnalliseksi ja lässyttäväksi. Vaikea olisikin tämän sarjakuvaromaanin syvällisyyttä saada elokuvaan.