Juhlimaton syntymäpäivä

Keskellä aurinkoa ja kevättä olen odottanut tämän päivän mustaa varjoa. Tänään olisi Santerin 18-vuotispäivä, mutta poika ei ole juhlimassa täysi-ikäisyyttään. Santeri on ystäväperheeni poika, joka joutui vakavaan onnettomuuteen muutama vuosi sitten.

Menetys ei lakkaa koskemasta, enkä edelleenkään voi ymmärtää, miksi 15-vuotiaan pojan valoisan elämän piti katketa kesken. Minun suremiseni ei yleensä liity erityisesti merkkipäiviin vaan kulkee arjessa ja vilahtaa esiin aina välillä yllättäen, kadulla tai muistojen myötä. Yhä vieläkin, kun näen suunnilleen Santerin ikäisiä poikia kulkemassa pienenä joukkona koulumatkallaan, ajattelen usein että Santeri voisi olla tuossa. Minäkin itken välillä ikävääni ja murhetta, mutta rauhallisemmin jo nykyään kuin aiemmin.

Minun suruni on helppoa kantaa verrattuna Santerin vanhempiin, joille lapsen ikävä on jokapäiväistä, haava avoin ja kirvelevä, eikä kyynelettömiä päiviä ole onnettomuuden jälkeen juurikaan nähty. Heille merkkipäivät ovat vielä normaalipäiviäkin kipeämpiä. Santerilla on nykyään pikkuveli, joka tietenkin tuo iloa, mutta pikkuveljen tarkoitus ei ole korvata esikoista – kuopus on oma yksilönsä ja oma persoonansa, vaikkakin hurjasti veljensä näköinen.

Minä vain niin kovasti toivoisin, että Santeri olisi voinut olla täällä tänään. Huolimatta ajatuksen kliseisyydestä, tuntuu tässä kohdin todella aidosti lohdulliselta ajatella, että ehkä hän onkin. Jollain tasolla, jollain tavalla. Ainakin hänen monien ystäviensä sydämissä Santeri on läsnä ja mukana niin tänään kuin tulevinakin päivinä.

 

Pieni sankari

Vuoden ensimmäisen päivän iltana olin juuri aloittamassa matkaa Helsingistä kotiin, kun äiti soitti. Maalla kotikotona asuva koirani Murre oireili jälleen samoin kuin lähes tasan vuosi sitten. Luultavasti sen tyrä oli uusiutumassa.

Kuinka monta kertaa muutaman tunnin matkan aikana ehtii mielessään hyvästellä pienen koiransa? Kuinka monta kertaa ehtii itkeä, ennen kuin eläinlääkäriasema seuraavana aamuna aukeaa? Monta kertaa. Edellisellä kerralla minua varoitettiin, ettei tyräleikkausta välttämättä voida tehdä toista kertaa. Nyt panikoin – tietenkin, varsinkin kun koira oli aika huonossa kunnossa – mutta silti edellisen sairastumisen kokemuksella osa minusta tajusi, että toivoa on. Eläinlääkärit tuntuvat aina varoittavan pahimmasta, ikään kuin varmuuden vuoksi.

Tällä kertaa Murren oireisiin reagoitiin heti, eikä tyrä ehtinyt pahaksi. Leikkaus tehtiin vähän eri tavalla kuin viime vuonna ja tyrän ei pitäisi enää uusiutua. Pikkusankari on nyt toipilas. Pahin kipulääkehuurukin on jo takana. Murre tuskastelee muovikaulurin kanssa ja saa hellyyttä tavallistakin enemmän joka suunnalta. Rakkauden puutteeseen tämä koira ei ainakaan sairastu.

Surutyö on silti jo aloitettu. Ehkä se alkoi jo vuosi sitten, kun Murre ensimmäistä kertaa sairastui vakavasti. Nyt jo on puhuttu perheen kesken, että kolmatta suurta leikkausta Murrelle ei enää tehdä. Lähes kaksitoistavuotiaalle koiralle leikkaukset ovat aika raskaita, vaikka Murtsi onkin muuten ihan terve ja pirteä koira. Onneksi tyrän ei pitäisi enää uusia, joten iloisia, hännänheilutusta täynnä olevia päiviä on sen edessä vielä monta.

 

Pelkoa ja valoa alppipolulla

En ole tänä kesänä pystynyt juurikaan seuraamaan uutisia, ja olin pitkästä aikaa iloinen ettei minulle tule sanomalehteä. Pahinta oli tietysti Norjan tragedia: en ole kyennyt käsittelemään sitä lainkaan. Puristava pelko ja ahdistus lamauttaa ajatukset yhä vieläkin, jos koetan saada tapahtumista tai ilmiöstä jotain otetta, käsitellä sitä jotenkin niin että pelkääminen lakkaisi. Koen olevani jumissa, ja olen selvinnyt tilanteesta välttelemällä sitä. En lukenut lehtiä silloin, silmäilin vain otsikoita nettiuutisista ja vain varovasti jotain sen lisäksi. Jossain vaiheessa minun on löydettävä keino pelkoni ja pahan oloni käsittelemiseen – esimerkiksi kunnon itku tekisi hyvää, jonain päivänä.

Kun pahuutta ei pysty ajattelemaan, on syytä keskittyä hyvään. Erityisesti Reeta Karoliinan taannoinen kirjoitus tuntui hyvältä, oikealta ja aidolta, ja se lohdutti. Jotenkin paikan päällä Norjassa olevan blogituttavan kertomus hyvyyden voitosta saa minun kirkasotsaisen, välillä idealistisen sydämeni hymyilemään: ehkä meillä on vielä toivoa.

Melko väsyttävä kesä kääntyy jo lopuilleen, ja syksy tuo minulle yleensä uutta energiaa. Syksy tarkoittaa lisääntyvää työmäärää, mutta myös loman lähestymistä. Väsymys ja paineet ovat saaneet minut myös ajattelemaan tämän blogin tavoitteita ja merkitystä. Tänne kirjoittaminen on edelleen minulle suunnatonta mielihyvää antavaa, melkein terapeuttista tekemistä, mutta aiheuttaa välillä myös stressiä.

Stressi tulee lähinnä siitä, etten ehdi kirjoittaa kaikkea minkä haluaisin. Eniten rästissä on koko ajan kirjaseikkailujen raportointia – en ikinä olen ajan tasalla niiden kanssa, vaan raportit tulevat viikkoja lukukokemuksen jälkeen. Siispä – osin edellä linkittämäni Reeta Karolinan postauksen innoittamana – lupaan täten kirjoittaa tänne vähän vähemmän. Osa kirjapostauksista tulee jatkossa olemaan luetteloita lukemistani kirjoista, ja kirjoitan enemmän vain niistä kirjoista, joista minulla oikeasti on sanottavaa tai joista oikeasti haluan ja ehdin kirjoittaa.

Kesän mittaan mielessä ovat liikkuneet Rajakadun lisäksi monet muut asiat:  olen miettinyt myös sellaisia pieniä asioita kuten ystävyyksiä, tulevaisuutta, omia tavoitteitani, hyvää elämää, terveyttä. Ehkä nämä ovat niitä aikuisuuden kasvukipuja, vaikka en uskokaan ikäkriisiin enkä tunne näiden ajatusten liittyvän mitenkään numeroihin. Tuskin elämäni mitään äkkimuutosta kokee pohdinnoista huolimatta, mutta alppipolulla näkyy silti monia vaihtoehtoja, erilaisia suuntia ja risteyksiä. Iloa tuovat esimerkiksi tämän ja tämän kaltaiset ajatukset, joskin tunnen vielä olevani kaukana aidosta downshiftaamisesta, enkä tiedä kuinka syvälle siihenkään haluan mennä, lopulta.

Lauantaina 27.8. olen kuitenkin Tampereella, suosikkimuseossani eli Werstaalla, viettämässä jälleen Työväenkirjallisuuden päivää. Tervetuloa Kisälli-lavalle klo 15.30! Siellä julkaistaan minun ja kollegan toimittama Väki Voimakas 24, Työtä tekee mies, nainen. Keskustelua, keskustelua!

 

Telakalle

Sain eilen vähintään kolmen viikon ehdottoman kirjoituskiellon oikealle kädelleni. Koska pelkällä vasurilla kirjoittaminen on hidasta ja hermostuttavaa, laitan bloginkin telakalle käden sairausloman ajaksi. Houkutus kirjoittaa blogiin on vielä suurempi kuin töiden suhteen. Voi olla, että postaan jossain vaiheessa jotain lyhyttä, mutta tällä kertaa pysyn kirjoituskiellossa tehokkaammin kuin aiemmin. Lääkärin jutut pelästyttivät; minun on nyt vain pystyttävä tähän kirjoitustaukoon, jos (kuten lääkärille sanoin) aion elättää itseni kirjoittamalla seuraavat 40 vuotta.

Tiedossa siis Illuusioiden historian pisin tauko.

Paha mieli, mutta ei se mitään, leuka pystyyn! Onneksi aina voi lukea.

 

Kiire, selkä, tanssi ja itku

On ollut vähän hyppäämistä taas paikasta toiseen viime ajat. Joskus väsymiseen ei tarvita edes mitään erityistä työmäärää, vaan esimerkiksi silkka reissaaminen voi riittää siihen, että voimat tuntuvat valuvan pois. Matkustaminen ja vieraissa paikoissa nukkuminen käyvät lisäksi yleensä hartioihin, joita muutenkin kirjoitustyöläisenä jännitän ihan liikaa, ja joita sitten matkoilla kiristelen unissanikin enemmän kuin yleensä.

Tänään oli päivä, josta ei todella puuttunut sisältöä. Aamulla lähtiessäni mietin, että huh – kunhan kotiin illalla pääsen, en ole pysähtynyt hetkeksikään, mutta olen monta asiaa viisaampi. Niin siinä kävinkin: päivä oli varsin antoisa, mutta myös yhtä täysi. Oli solutapaaminen ja vierailu eräässä tiimiakatemian kautta perustetussa tuoreeessa yrityksessä. Iltapäivällä oli pitkä kokous erään toimittamani kirjan tiimoilta. Kokouksessa olivat toimittajien lisäksi melkein kaikki kirjan kirjoittajat, ja keskustelu oli tiivistä ja tärkeää.

En ole koko alkuvuonna ehtinyt tanssisalille, vaikka Joulupukki toikin lahjaksi itämaisen tanssin jatkoalkeiskurssin. Tänään kiiruhdin kokouksen jälkeen kotiin vaihtamaan kiireessä treenivaatteet päälle. Oli hilkulla, etten jäänyt kotiin, käpertynyt sohvan nurkkaan ja vetänyt peittoa korviin silkasta väsymyksestä. Lähdin kuitenkin, kun taas ensi viikolla en pääse tanssimaan, ja olin luvannut mennä.

Onneksi menin. Ryhmään on tullut niin paljon uusia, että tunneilla kerrataan hyvin paljon samoja juttuja kuin syksyn kurssilla. En siis ole missannut mitään tärkeää poissaolojeni takia, ja vaikka joudun kevään mittaan olemaan usealta tunnilta pois, tulen luultavasti pysymään hyvin kärryillä. Ihana opettaja! En ole kunnianhimoinen uuden oppimisen suhteen itämaisessa tanssissa. Minulle riittävät perusliikkeet ja niiden hiominen kauniimmiksi, sillä itämaisen tanssin merkitys on oman kehon paremman tuntemisen ja ryhdin lisäksi selkäni kuntouttamisessa. Viikonloppuna ja alkuviikosta on siis hartiaseutuuni ja yläselkääni hiipinyt taas aika kova jumitus, joka sai tänään kyytiä.

Tänään tanssitunnilla pyöritettiin tuttuja, helppoja liikkeitä. Nautin siitä, että lihasmuisti tunnisti jo liikkeet, ja silkan tekniikan lisäksi ehdin jo kiinnittää huomiota siihen, miten tanssin saisi näyttämäänkin kauniilta – itämainen tanssihan on näytöslaji. Selkäjumi alkoi varovasti sulaa. Lopussa opettaja veti tavallista pidemmän rentoutuksen, ja koko sen ajan minulta valuivat kyyneleet hiljaa poskia pitkin ihan silkasta ilosta. Väsymys tietenkin sai hyvän olon purkautumaan itkuna, sillä hyvää oloa se itkusta huolimatta oli; hyvää oloa siitä, että jumitus tuntui purkautuvalta, että tunsin tekeväni ruumiillani jotain muutakin kuin kävelemistä tai kyyryssä istumista ja että pitkästä aikaa rentouduin.

Arki vie omalla painollaan. Päivät ovat täynnä liikettä, tekemistä, ihmisiä, huolta. Aikaa pysähtymiseen ei juurikaan ole. Silti minusta tuntuu, että ajatteluun pitäisi olla aikaa juuri nyt, sillä vaikka kaikki on aika kesken, minusta silti tuntuu, että olen aika isojen asioiden äärellä. Vai miltä kuulostaa huomenna alkavan osuuskuntakoulutuksen toisen lähijakson kotitehtävä, oppimissopimus (Ian Cunninghamin mukaan):

1. Missä olen ollut?
2. Missä olen nyt?
3. Mihin olen menossa?
4. Miten pääsen sinne?
5. Mistä tiedän olevani perillä?

Eihän tällaista voi miettiä samalla, kun juoksee.

Olin suunnitellut kirjoittavani lähijakson ajaksi blogiin ajastettavaksi kaksi juttua koulutusta varten lukemistani kirjoista, mutta se jää nyt tällä kertaa. Kello on liian paljon, tekemistä vielä ennen huomista muutenkin, ja tarvitsen myös unta. Lepääminen menee nyt blogin edelle. Palaan siis asiaan viikonloppuna.

Pitäkäähän huolta itsestänne, hyvät lukijat!

 

Työ ja tulevaisuus

Pari viikkoa sitten juttelin Helsingissä erään ystävän kanssa urasuunnittelusta ja urasta. Keskustelu oli valitettavan lyhyt (voi kellokortin voimaa!), mutta herätti minussa paljon ajatuksia, joita olen hautonut itsekseni ja puhunut myös ympärillä oleville.

Perusviesti oli se, ettei kannattaisi ajatella tulevaisuuden työmaataan “urana”, siis uran käsitteen avulla. Urahan on mielikuvissa jotain lineaarista ja ennen kaikkea nousujohteisesti suoraa putkea. Mutta eihän elämä ole sellaista, enkä usko että kovin moni haluaisikaan elämän olevan suora alumiiniputki ylöspäin.

Mieluummin kuin uraa, kannattaisi käyttää vaikkapa ihan oman tulevaisuuden käsitettä. Urasuunnitelmien sijaan voisi miettiä, mitä minä haluaisin tehdä työkseni, miten työ ja vapaa-aika olisivat hyvin tasapainossa, ja millaista työelämää haluan ollakseni onnellinen. Millainen olisi hyvä työ minun kannaltani?

Viime aikoina olen myös kironnut tätä kaupunkiani… Viihdyn täällä, haluaisin asua täällä, mutta ainakin humanistiselle tohtorille (maisterista puhumattakaan) täällä on hyvin rajoitetusti töitä. Kuulen jatkuvasti uutisia eri aloja edustavista kavereistani, jotka ovat muuttaneet työn perässä pääkaupunkiseudulle. Yksi kerrallaan, mutta sinne silti.

Mikä ihme tätä kaupunkia vaivaa? Jyväskylä yrittää pitää yllä nuorekasta imagoa, mutta ei pysty pitämään nuorta, korkeasti koulutettua väkeä, parhaassa veronmaksuiässä ja -kyvykkyydessä olevaa, kuluttavaa ja siksi hyödyllistä kansalaisjoukkoa. Tai ehkä työt vain ovat jollain muulla aloilla.

Kuten joulun alla kirjoitin, osallistun tänä vuonna Yrittäjäksi yliopistosta -hankkeen koulutukseen. Siitä on apua yrittäessäni keksiä keinon työllistää itseni niin, että voisin kahden vuoden kuluttua edelleen asua Jyväskylässä tai lähiseudulla. Että voisin rakentaa tulevaisuuttani (huom, en uraa!) edelleen tässä maakunnassa, jossa olen onnellinen. On mielenkiintoista, miten vähitellen alan jo lämmetä ajatukselle ainakin osa-aikaisesta yrittäjyydestä. Vielä en tiedä, mitä kaikkea se voisi olla, mutta jo nyt, parin kuukauden jälkeen, huomaan katsovani maailmaa ja mahdollisia työllistymiskeinoja leveämmällä skaalalla ja rohkeammin.

Eniten tässä auttaa se, että koulutuksen kautta olen saanut oman solun, keskusteluryhmän ja viitekehyksen, jonka piirissä tällaisesta voi puhua. En tarkoita, että kollegat tai ystävät torjuisivat yrittäjyys- tai työllistymiskeskustelut, vaan että tässä porukassa yrittäjyys-ajatuksella leikkiminen, oman osaamisen tunnistamisen haasteet ja mahdollisuudet ovat juuri se tärkein puheenaihe. Monitieteistä soluamme yhdistää juuri se, ettemme tiedä mitä osaamme. Hyvä lähtökohta onkin yhteinen tavoite selvittää sitä ja pohtia myös, voisiko osaamistamme ehkä joskus myydä, yhdessä tai erikseen.

Koulutuksen toinen lähijakso on reilun viikon kuluttua. Se toivottavasti antaa edelleen ja entistäkin vahvemmin eväitä oman osaamisen tunnistamiseen. Ainakin odotan saavani viettää haastavan ja innostavan kaksi- ja puolipäiväisen hyvässä seurassa.

Sitä ennen kuitenkin vielä piinallinen ja ihana laitoksen talviseminaari.

 

Näiden tähtien alla

Pesin eilen kummityttöni perheen saunan.

Se oli tuparilahja, aikanaan annettu kortti, jossa lupasin pestä heidän saunansa jonain sopivana aikana, esimerkiksi joulun alla. Joku voisi pitää tällaista lahjaa vähän hulluna ja itsetuhoisena, mutta kun juttu on niin, että minussa on sellainen kumma tauti, että vähän tykkään saunan pesemisestä. Sauna on aina melko kompaktin kokoinen alue hinkattavaksi. Pesussa käytetään yleensä mäntysuopaa, josta lähtee ihana tuoksu. Ja itse peseminen: tasaisten pintojen jynssääminen juuriharjalla tai saunanpesulastalla – yksinkertaisen tehokasta. Vähän kuin mattojen pesu! Vedellä läträämistä, jossa saa tuntea tekevänsä jotain.

Sauna puhdistui, ja sinne, melkein pyhään tilaan melkein pyhän työn avulla sain jätettyä myös koko joukon itkeskelyä. Välillä tätä maata ja kansaa on vain vähän vaikea ymmärtää, tai vaikka ymmärtäisikin empatian avulla, niin ympärillä olevan pahan olon määrää on silti vaikea hyväksyä – vaikka Dome Karukoski tekeekin siitä ihan hyvää komediaa. Niinpä minä jynssäsin, harjasin ja luuttusin saunaa, itkin samalla ja purin saunan lauteisiin omaa tuskaani erään ystäväni vaikean ajan vuoksi. Ystäväni suree juuri nyt, ja sellaisen surun edessä oma olo on avuton.

Illalla kotimatkalla katsoin tähtiä ja ajattelin, että on sentään joulu. Kuinka paljon minulla onkaan, ja kuinka hyvin ovat asiat. Kun muistaisi nauttia näistä ikuisen kiireen ja hötkyilyn sijaan, kun kaikki on kuitenkin niin kovin pienestä kiinni. Nyt juuri, tämä päivä, tämä ensimmäinen adventti ja uuden kirkkovuoden alku keskellä pimeintä vuodenaikaa, on hyvä hetki luetella vähintään kymmenen asiaa, jotka elämässä on hyvin, joista on onnellinen. Lista täyttyy nopeasti, kokeile vaikka! Toivoisin, että mahdollisimman moni lukija kokoaisi oman listan omaan blogiinsa, mutta ihan sanomalehdenkin kulmaan raapustettu luettelo riittää – tai tähän kommentiksi koottu. Jos kirjoitat blogiisi, jätäthän puumerkin tänne, niin huomaan tulla seuraamaan?

Kymmenen asiaa, jotka tekevät minut onnelliseksi (ei missään tärkeysjärjestyksessä):

1. Työni
2. Kotini
3. Siskoni
4. Papu
5. Talvi ja ylipäätään neljä vuodenaikaa
6. Kummityttöni, hänen pikkusisaruksensa ja äitinsä ja isänsä
7. Kirjat ja mahdollisuus nauttia niistä
8. Oikeaan hetkeen ajoitettu kaurapuuro
9. Ystävät, ne jotka pysyvät (sisältää muuten kyllä kohdan 6., mutta myös koko joukon muita rakkaita)
10. Kukat

Jne. Listasta jäivät vielä puuttumaan ainakin kynttilät, haaveet, tiramisu ja työkaverit. Ja saunan pesu.