Suuri Laskiaispullavertailu

Laskiaispullasesonki on ollut tänä vuonna ihastuttavan pitkä, koska pääsiäinen on niin myöhään. Söin ensimmäiset laskiaispullat jo tammikuun puolella, ja laskiainenhan on siis ensi viikonloppuna.Monille sen parhaan laskiaispullan löytäminen on vaikeaa, joten lähimmäisten elämää helpottaakseni olen tehnyt selvitystä laskiaispullien laadusta eri myyntipaikoissa. Olen tehnyt kenttätöitä tähän mennessä kuudessa eri jyväskyläläisessä kahvilassa tai konditoriassa ja syönyt yhteensä 8 ja ½ pullaa.  Kiitän tässä vaiheessa tukijoita ja ystäviä, jotka ovat auliisti lähteneet mukaan näille kenttätyömatkoille.

Ullan Pulla

Yläkaupungilla sijaitsevassa pikkuruisessa ja ihastuttavan viihtyisässä konditoriassa olen syönyt testin suurimman pullamäärän, kolme laskiaispullaa (ei toki kerralla). Jo se, että palaan sinne uudestaan ja uudestaan kertonee tasaisen hyvästä laadusta. Ullan Pullan laskiaispullissa on todistettavasti oikeaa (laktoositonta) kermaa, pullat ovat aina tuoreita ja hillo hyvää. Ullan Pullan tuote olivat myös ne, jonka erästä apurahaa juhlistaakseni vein kummitytön perheelle. Kummityttöni sai elämänsä ekan laskiaispullan ja nautti siitä silminnähden – niin kuin vain 2-vuotias voi kermaisesta pullasta nauttia!

Kahvila-konditoria Herkkumestarit / Wilhelmiina

Ensimmäisen Wilhelmiinan-pullani hain mukaan. Söimme ne illalla kotona, ja odotus- ja kantoajoista huolimatta pullat olivat ensiluokkaisia. Isoja, hyvällä kermalla täytettyjä, raesokerisia ja kerrassaan herkullisia. Pidin myös siitä (samoin kuin Ullan Pullan pullissa), että yläpuoli ei ollut liian pieneksi leikattu. “Hattumainen” yläosa voi jonkun mielestä olla kivan koristemainen, mutta minusta se jättää alaosaan sitten liikaa tavaraa. Parempi on, jos pulla on halkaistu läheltä puoliväliä, kuten Wilhelmiinan ekassa pullassa oli. Toisen kerran söin laskiaispullan Wilhelmiinassa ihan paikan päällä. Silloin pullien täyttäjä oli ehkä ollut eri, sillä muoto ei ollut sama, ja jostain syystä pullasta ei jäänyt yhtä täydellinen fiilis kuin ensimmäisellä kerralla. Rohkenen kyllä tässä kohdin epäillä, että kyse oli myös testaajan saturaatiopisteen täyttymisestä: olin siinä vaiheessa syönyt jo ehkä pari pullaa liikaa yhdelle sesongille.

Elonen

Elosella kävin selvityksen keskivaiheessa. Menimme sinne siskon kanssa suoraan hyvän aterian ääreltä jälkiruoalle, ja täyden olon vuoksi otimme pullan puoliksi. Onneksi otimme, sillä Elosen pulla oli valtava pettymys. Kerma oli tinttaista ja pahan makuista, luultavasti sellaisesta spraykermajutusta töröötetty, eikä pullakaan maistunut miltään. Puistattava pullakokemus muuten aika hyvässä sarjassa.

Cafe Rento, Forum

Forumin toisen kerroksen uusi kahvila joutui testauksen kohteeksi haasteelliseen aikaan, lauantai-iltapäivänä. Saamani laskiaispulla oli selvästi parhaat päivänsä nähnyt: kerma oli lätsähtänyt ja vähän lämmenneen makuinen. Pullakin oli vähän hiivainen, joten mitään huikeaa tähtiluokitusta Rennon pulla ei saa, enkä mennyt sinne toiste. Seura oli onneksi varsin laadukasta, mikä korvasi pullan huonon hinta-laatusuhteen.

Mummin pullapuoti

Mummin pullapuodin laskiaispullaa odotin innolla, enkä joutunut pettymään. Mummi tarjoaa muutenkin keskustan parhaat pullat ja vieläpä siedettävään hintaan. Pullan kerma oli hyvää, hilloa sopiva määrä ja pulla taattua Mummin laatua. Tästä minulla ei ole pahaa sanottavaa, vaan silkkaa tyytyväistä muminaa.

Kahvila Musica, Seminaarinmäki

Sonaatin laskiaispullatarjontaa testasin Musicassa erään lounaan päätteeksi. Ei huono, sanoisin, tai oikeastaan ihan hyvä. Musican pulla ei jättänyt kovin syvää muistijälkeä, minkä ehkä aistinvaraisessa arvioinnissa voi ajatella olevan positiivinen asia. Kamaluudet nimittäin ainakin muistaisin, ja tämä laskiaispulla ei ainakaan ollut pahaa. Oliko se sitten hyvää? Noh, pulla jonka välissä on kermavaahtoa ja hilloa on harvoin pahaa, kuten tästä raportista voi todeta.

***

Tavoite testissä oli syödä ainakin kymmenen laskiaispullaa tänä sesonkina, mutta voi olla, että testaajan pullansietokyky on jo nyt venytetty äärirajoille. Tai ei sitä tiedä, nimittäin ainakin Cafe Vocan pulla jäi testaamatta. Tosin olin vieressä, kun sellaista syötiin, eikä silloin ainakaan mitään vahinkoa tapahtunut, joten eiköhän Vocaakin voi ihan suositella. Haluaisin myös testata, onko Musican ja Cafe Librin pullissa eroja, mutta saa nähdä ehdinkö/kykenenkö enää.

Vertailun tuloksen voisi kuitenkin tiivistää vielä tähän: Älkää syökö Elosen pullia, vaan ostakaa laskiaispullanne Ullan Pullasta, Mummin pullapuodista tai Wilhelmiinasta. Tai vertailkaa itse – hyvää laskiaispullansyöntiaikaa on koko viikko jäljellä! Kyllä ainakin pullan per päivä voi hyvin syödä, ei se väärin ole.

***

Paastonaika alkaa taas sunnuntaina. Pullavertailu on maukas osa loppukiriä ennen 40 päivän makeanvähennystä. Aiemmin olen pitänyt vain karkkilakkoa, nyt ajattelin ainakin yrittää vielä tiiviimpää herkkupaastoa. Työkaverini kehittämä rajoitus kuulostaa hyvältä: paastoan ostoherkuista, mutta saan syödä itse leivottuja tai juhlissa tarjottuja leivonnaisia. En leivo itse yleensä mitään, joten tämä siis käytännössä tulee rajoittumaan siihen, että syön herkkuja jos joku muu tekee ne (ja juhlissa saa syödä). Siis tällä kertaa jyrkkä ei myös kaupan kekseille, joita olen aiemmin karkkipaastoni aikana napostellut. Makeanhimoni on välillä ihan hurja ja syön karkkia ihan liikaa. Onkin ihan hauska testata itseä ja katsoa, pärjäänkö pääsiäiseen asti ilman jokapäiväistä sokeriannosta.

Voisiko joku muuten kertoa, miksi paastoon laskeudutaan kahtena eri päivänä? Luin juuri jostain vuoden 1957 Kotiliedestä, että paasto alkaa laskiaissunnuntaina – mitä laskiaistiistaina sitten tehdään? Eikö silloin juuri syödä hernerokkaa ja kermapullia, niinkuin paaston aloittajaisina?

 

Villasukkaseminaarissa

Viime marraskuussa oppiaineemme jatko-opiskelijat vierailivat Porin Reposaaressa meidän talon etnologien ja Porin yliopistokeskuksessa toimivan Turun yliopiston alaisen kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen koulutusohjelman yhteisessä, kaksipäiväisessä tutkijaseminaarissa. Tänä syksynä oli meidän vuoromme kutsua porilaiset kylään, ja niinpä torstaina ja perjantaina kokoontui Sumiainen Summit, kavereiden kesken villasukkaseminaari.

Kuten viime vuonnakin, ja kuten ehkä nimestä voi päätellä, tunnelma oli jälleen rento, välitön ja keskusteleva. Papereita oli tusinan verran, ja lisäksi kolme “keynotea”, joista keskusteltiin vilkkaasti. Seminaarin teemana oli “Tutkimuksen mieli” eli tavoitteena oli pohtia miksi kukin meistä tekee väitöskirjaa, millaisia tavotteita meillä on ja miten me teemme tutkimuksiamme. Jokaisella jatko-opiskelijalla on vähän oma kuvionsa, jonka pohtiminen tekee aina ajoittain hyvää. On hyvä välillä miettiä, miksi ja miten tätä kaikkea tekee.

Alustuksissa ei niinkään pohdittu tutkimuksen mieltä, vaan se teema jätettiin keynote-puheenvuorojen yhteyteen. Työryhmissä käytiin läpi kunkin väitöskirjantekijän sen hetkistä pulmaa tai tielle tullutta mutkaa, tai sitten puhuttiin ihan vain työn yleisestä tilanteesta. Minulla ei ollut mitään kovin suurta metodista tai teoreettista probleemia juuri nyt, joten tein alustukseni empatian ja eläytymisen haasteista aineiston äärellä. (Tarkoitukseni on kirjoittaa aiheesta tännekin lähitulevaisuudessa. Postaus vain vaatii vähän tavallista enemmän ajatustyötä, sillä asia on vielä kesken päässäni, joten palaan siihen myöhemmin.)

Vietimme seminaariamme Sumiaisissa erään professorimme vieraanvaraisesti käyttöömme tarjoamassa talossa. Ihana, ihana paikka! Toisten ihmisten kotia en kehdannut kuvata kovin paljoa vaikka suloisia huoneita toisensa perään olisi riittänyt, mutta Taisto Råtta (ei siis Jyvis, vaan se toinen, myöhemmin tänne muuttanut, ihan omani) halusi itsensä ikuistettavan näin hienossa paikassa. Niinpä nappasin pari kuvaa siitä huoneesta, jossa itse majoituin. Ei näissä paljoa näy, mutta vihreän kamarin sävyt kuitenkin.

Herttinen sentään, Taistollahan on tuossa toisessa kuvassa aivan selvästi oluttölkki! Mistä ihmeestä se on sen saanut, eihän akateemisissa seminaareissa nyt ainakaan alkoholia vilahda, ei koskaan. Aikamoinen lomailija-råtta, hmph.

En tiedä, miten näistä seminaareista onkin muodostunut näin mukavia. Jokin naksahti vain kohdalleen viime vuonna Reposaaressa, eikä tänä vuonna kenellekään (?) sitten enää tullutkaan mieleen jännittää tai pingottaa tai ottaa paineita alustuksista tai muusta, niin että fiilis jatkui tosi leppoisana. Tässä porukassa tunnelma on sellainen, jonka sen soisi olevan esimerkiksi laitoksen omassa, kaksipäiväisessä, vuosittaisessa tutkijaseminaarissa, jota minä iloisen odotuksen sijaan pelkään lähes painajaismaisesti nyt jo, vaikka se on vasta helmikuussa. Ei laitosseminaarissammekaan ole koskaan ketään teurastettu, ja aika paljon sielläkin nauretaan. Kyse on ehkä pikemminkin siitä, millainen ensivaikutelma minulle on jäänyt: ekaa laitosseminaariani jännitin enemmän kuin on terveellistä ja itkin kotiin tultuani omaa huonouttani pahemmin kuin kertaakaan aikaisemmin, ihan silkasta väsymyksestä. Villasukkaseminaarissa sen sijaan olen tuntenut olevani tasa-arvoinen, olen aina uskaltanut ottaa osaa keskusteluun ja tuntenut, että myös minulla ja tutkimuksellani on arvoa kaikkien muiden joukossa. Jostain syystä tässä joukossa olen tuntenut tutkijoiden välistä yhteisöllisyyttä varsin voimakkaasti, vaikka kyseessä eivät ole kovin tutut tai jatkuvasti lähellä olevat ihmiset. Jännä juttu, miten helposti tunnelma voi syntyä, ja miten pienestä se voi olla kiinni.

Ei ole ihan reilua verrata laitosseminaariamme villasukkaseminaariin. Silti vertaan, sillä ero on niin häikäisevä, niin selvä. Silti korostan, että kyse on omasta mielipiteestäni, eivätkä kaikki oman oppiaineeni kollegat suinkaan ole kokonaan samaa mieltä kanssani. Useimmille (tai ehkä jopa kaikille muille), laitosseminaarimme ei ole painajainen. Kuitenkin jokainen mukana ollut oman oppiaineeni kollega on taatusti samaa mieltä siitä, että villasukkaseminaarimme oli onnistunut ja ihastuttavan hyväntuulinen.

Tämä oli vasta toinen kerta, kun Pori-Jkl -seminaari järjestettiin, ja nyt jo olen löytänyt itseni kertomasta kavereilleni, että tämä on lempivuotuisseminaarini. Tuntuu kivalta tietää, että ainakin toistaiseksi villasukkaseminaarille on tiedossa jatkoakin. Realisti minussa ymmärtää, että vaikkapa henkilöstömuutokset saattavat kuihduttaa kokoontumisemme jonain päivänä – mutta juuri nyt näitä seminaareja järjestetään, juuri nyt kun väitöskirjaa tehdessäni niitä tarvitsen, ja olen siitä hirmu iloinen.

Mukana Porissa olivat myös muun muassa Bittiavaruuden Anna ja Tutkijankammion Sari. Molemmat bloggaavat väitöskirjatutkimuksistaan omalla nimellään, joten uskaltaudun kertomaan heidän läsnäolostaan ihan näin suuresti ääneen lausuen.

 

Kevätvieras

Viimeisimmällä Turun reissullani vietin viihtyisän illan Tildan ja hänen miehensä luona. Kuinka ollakaan, mukaani lähti Tildan luona asustavien Herra ja Rouva Råtan maalaisserkku, Jyväjemmari, joka oli loman tarpeessa ja lähti siksi kyläilemään Jyväskylään. Tässä vähän kuvaterveisiä Turkkuseen: hyvin menee!

Jyväjemmari on kertonut olleensa vähän masentunut viime aikoina, mutta täällä hänen olonsa on kohentunut selvästi. Hän kuuntelee vain lempinimeä Jyvis, ja on rennompi ja nauravaisempi kuin ensimmäisen kerran tavatessamme. Jyvis on ollut mukanani alakaupungilla (ja kampaajallakin, mutta siitä ei sen enempää…).

Tässä siemaillaan sivistyneesti jääteetä.

Tuomien kukkiessa ja tuoksuessa huumaavasti kampuksella Jyvis meni vähän hupsuksi. Mutta kukapa ei menisi, kun Seminaarinmäki on kevätloistossaan!

Myös kylttyyria on harrastettu: Jyvis on osoittautunut erityisen kiinnostuneeksi Alvar Aallon arkkitehtuurista.

Jyvis pitää tässä minulle esitelmää Yliopiston päärakennuksen muotokielestä.

Paavo Nurmen juoksijapatsaan luona Liikunnan edessä piti ottaa kuva myös, kun se niin kivasti muistutti Turusta.

"Juokse, Paavo, juokse!"

Jyvis on myös nautiskellut keskisuomalaisesta maisemasta. Jyväskylässä alati läsnäolevan järvimaiseman äärellä se huokaili ihastuneesti. Retkipäivämme sää olikin mitä parhain, ja järvi kauneimmillaan.

Viherlandiassa kävimme katsomassa papukaijoja, Kallea ja Torstia. Heti, kun Jyvis tuli esiin laukustani, molemmat papukaijat pörhistivät niskatukkansa pystyyn. Jyvis oli aika tohkeissaan tekemästään vaikutuksesta, vaikka papukaijojen reaktiota voisi ehkä tulkita melko aggressiiviseksi… Råtta ei pelännyt, olihan sen ja papukaijojen välissä häkki.

"Ota äkkiä se kuva!"

Jyvis oli mukanani myös maalla, ja kävimme katsomassa keskisuomalaisia maisemia laajemmalti. Alkukesän vihreyttä hehkuva maisema innoitti råtan melkeinpä isänmaallisen runolliseksi. Pelkään pahoin, että sydämeltään Jyvis onkin oikein perusalkiolainen, maalaisliittolainen talonpoika, tosin tavallista runollisempi sellainen.

Täytyy tosin tunnustaa, että ehkä vähän yllytin sitä kertomalla, mistä “Männikkömetsät ja rantojen raidat…” -laulussa oikein kerrotaan,  mitä olen itse aiheesta oppinut ja mitä keskisuomalainen maisema minulle merkitsee: kotia. Kun kerroin Jyvikselle, että Tildakin on kotoisin näistä maisemista, sen touhotuksesta ja tuhinasta ei meinannut tulla loppua. Tarinoillaan Jyväskylästä ja Keski-Suomesta se aikoo viimeinkin jyrätä tärkeilevät Herra ja Rouva Råtan hiljaiseksi!

Papu ja Jyvis tulevat ihan hyvin toimeen, mutta saa nähdä mitä Papu sanoo huomenna, kun se palaa lomaltaan maalta. Talouteemme on nimittäin liittynyt toinenkin samanlainen, nimeltään Taisto Råtta. (Pitihän minun saada tänne joku, kun Jyvis on vierailulla vain heinäkuun alkuun asti!)

Nämä pehmeät, samettiset råtat ovat taittaneet jyrsijäkammoni pahimman terän. Kiitos Tildalle ja miehelle, ja palataan yhteyksiin!

 

Naurua ihan molempien kanssa

Kumman kaa -tv-sarja on jo suomalaisen viihteen klassikkokamaa. Ainakin omalle sukupolvelleni, ja ilmeisesti katsojien ikähaarukka on melkoisen laaja. Naisten tekemä huumori naisista ja naiseudesta puree. Toisto ei haittaa, vaan dvd:ltä kaksi tehtyä tuotantokautta saa naurattamaan päivää kuin päivää uudestaan ja uudestaan.

Sarjaan perustuva Kummanki kaa – ja mukana myös Vesa -kiertue ei siis voi olla muuta kuin supersuosittu. Jyväskylässä oli tällä viikolla neljä näytöstä, ja Paviljongin auditorio oli neljä kertaa täydellisen loppuunmyyty. Odotukseni olivat korkealla, enkä olisi mistään hinnasta halunnut jättää tätä näytöstä väliin.

Ja osittain odotukseni täyttyivät: nauroin vatsa kipeänä, hihitin hiljaa ja räkätin kovaan ääneen vuorotellen. Anne ja Ellu vaan ovat ihan todella hyviä, ja Vesa on kuin piste iin päällä. Heli Sutela, Minna Koskela ja Ilkka Merivaara hoitavat homman kolmestaan kotiin tosi hienosti. Käsikirjoitus oli sopiva sekoitus uutta Kumman kaa -huumoria ja viittauksia vanhoihin, yleisölle tuttuihin vitseihin.

Mutta silti… Odotin ehkä vielä enemmän. Tv-sarjassa ylilyönnit on saatu karsittua ja ohjaaja pitää pakettia ehkä paremmin kasassa. Näytös oli hauska, mutta tv-sarja ehkä vielä korkeamman tason viihdettä.

Joka tapauksessa olen iloinen, että näin Annen ja Ellun uudet seikkailut, ja sain useita ikävuosia lisää, jos niitä on mahdollista kerätä nauramalla.

Tack och adjö, eli hauskaa vapun odotusta kaikille!

 

Me kuusi ja Mr. Darcy (sekä eräs suklaakakku)

Oih ja voih, miten herkullinen päivä!

Laitoksen pikkujouluissa tuli puhetta, että kylläpä se Mr. Darcy sitten onkin tyylikäs herrasmies. Hieno luonne, ymmärrättehän? Saman tien sovittiin, että loppiaisen vietämme Mr. Darcyn seurassa, ja syömme jotain mikä ei muistuta jouluruoasta mitenkään. Ja minä lupasin tehdä kakun.

Niinpä me katsoimme tänään Mr. Darcya Ylpeyttä ja ennakkoluuloa, söimme tortilloja ja jälkkäriksi kakkua. Sarja on joka katsomiskerralla aivan mainio, eikä sen teho ole vähentynyt vuosien varrella yhtään. Sosiaalinen tv:n tuijotus on myös kivaa, kun välillä saa nauraa yhdessä jollekin ihan höpöjutuille (esim. niille housuille… Tai kuvissa vilahtaville hobiteille!), mutta sain myös liikuttua niissä kohdin joissa minulle joka katsomiskerralla käy niin (siinä kun Bingley kosii Janea).

Yhdessä moitimme Mr. Darcyn kammottavia käytöstapoja sarjan alussa, mutta päivän ehkä toistetuin lause oli kuitenkin: “On se vaan komea!” Eihän terve heteronainen voi muuta sanoa, niin se vain on. Minun sydämeni on Mr. Tilneyn (Northanger Abbey), mutta tämä päivä oli omistettu Mr. Darcylle.

Jos Ylpeydestä ja ennakkoluulosta saisi valita jonkun jutun itselle, niin minkä ottaisit (Mr. Darcyn, joo, niinhän me kaikki, mutta entä jos se olis jo mennyt)? Olisiko Pemberley aika kiva asuinpaikka? Tai Rosings tai Longbourn? Bennetin äitiä en haluaisi äidiksi enkä anopiksi. Minä ehkä sitten kuitenkin haluaisin kaikki ne mekot – ihania!

Niin – siitä kakusta lupasin laittaa kuvan. Valitettavasti kuva on vähän epäonnistunut, kun tuli kamala kiire enkä huomannut, että kamerassa oli jotkin ihan ihme asetukset päällä uudenvuoden jäljiltä. Mutta ohje oli siis siskon vihjeestä Kotilieden kakkukoulusta, jota Kinuskikissa -blogin pitäjä kirjoittaa. Tästä klikkaamalla pääsette Kinuskikissan omaan ohjeeseen ja sieltä löytyvät sitten linkit Kotilieden sivustolle, jossa ohje varmaankin on myös. Täytteet onnistuivat ihan hyvin, paitsi että lakkatäytteessä olisi voinut maistua enemmän lakka. Hillo, jota käytin, oli vähän laimeaa. En tehnyt marsipaanikoristeita, vaan lainasin täältä Nigella Lawsonin suklaakuorrutteen ohjeen, sekin siskon vihjeestä. Kuorrutteen kanssa tuli kuitenkin vähän ongelmia, ja lopulta se ei ihan riittänyt koko kakkuni päälle ja joudun tekemään soveltamalla pienen lisäannoksen, josta tuli sitten “vähän” eri sävyinen. Siksi kakku on laikukas ananaskirsikoiden alla. Mutta kuten ystäväni vakuuttivat, kuorrutteen värivaihtelut eivät vaikuttaneet makuun. Eikä ilmeisesti sekään, että kuljetuksessa (kävelin, sillä matka oli lyhyt) kakku heilahti ja halkesi vähän. Mutta hyvin se maittoi, ja isosta kakusta jäi alle puolet tuotavaksi huomenna Villa Ranan kahvihuoneeseen.

Tällaisiin juhliin olisi sopinut hienosti perinteinen täytskäri, johon olisi teetättänyt Colin Firthin Mr. Darcyn kuvan päälle. Siinäpä suunnitelma seuraavaa kertaa varten!

Kiitos seuralaisille, oli hyvä päivä!

Kuva päivän herrasmiehestä on lainattu täältä.

 

Yksi oikein

Minä lottosin elämäni ensimmäistä kertaa viime lauantaina. Se oli jännittävää.

Aikaisemminkin olen sitä suunnitellut, mutta kun en tiedä miten lottoaminen tapahtuu, niin homma on jäänyt pelkäksi suunnitelmaksi. Nyt teimme ystävän kanssa rivit hetken mielijohteesta, ja se oli hauskaa. Tosin hauskinta olikin ehkä juuri se hetki, kun sanoin myyjälle: “Yksi rivi lottoa, kiitos!” Myyjä kysyi sen jälkeen jotain plussarivistä, johon en voinut todeta mitään muuta kuin: “Anteeksi, en ymmärtänyt sanaakaan.” Myyjää alkoi naurattaa, kun selitin etten ole ikinä ennen lotonnut. Plussarivi osoittautui lisäarvoksi, joten maksoin siitäkin. Olin jo pankkikortti valmiina odottamassa uhkapelini hintaa, kun minulle selvisi maksu: yksi euro. Riittivät sitten kolikot kukkaron pohjalta. Eihän minulla ollut mitään hajua lottoamisen hinnastakaan.

Mutta ei tullut minusta lottomiljonääriä, vaikka aika tavalla lauantai-iltana jännitinkin. Ei tullut miljonääriä, ei edes lottotuhattaaria. Yksi oli oikein koko rivistä, numero 5.

Pikkutyttö kysyi, mitä tekisin jos voittaisin lotossa neljä miljoonaa euroa. Sanoin hänelle, että luultavasti alkaisin ensimmäiseksi itkemään. Neljä miljoonaa olisi vähän liian pelottava summa, niin paljon etten edes osaa hahmottaa sitä. Sen verran kuitenkin voittohaaveet pääsivät vauhtiin, että saatan lotota toistekin. Iiks, taidan olla pelikoukussa. Onneksi lottokupongin toiselta puolelta löytyi puhelinnumero johon voi soittaa, jos tuntee pelaavansa liikaa. Kun hätä on suurin, on siis apukin lähellä.

 

Illan naurut

Tänään on ollut niin pitkä päivä, etten jaksa enää lyhentää tuota kirjoitusta odottavien aiheiden pinoa. Olen ollut huonolla tuulella koko päivän, ilman mitään erityistä syytä. Kurja olo päättyi kuitenkin naurunpyrskähdykseen, kun näin Lumppu-blogin uusimman päivityksen. Voi, ihanaa että maailmassa on sentään vielä hauskoja blogeja! (Ja ihanaa, ettei tässä kaupungissa ole Stockaa.)

Täältä sitä naurua saa: Lumppuja ja Lureksia.