Koettua

Luettua:

• Marjaneh Bakhtiari: Mistään kotosin
• Rhoda Byrne: Salaisuus
• L.M. Montgomery: Vanhan kartanon Pat
• Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupugin salakäytävät (uusintana näin pian, kun tuli tarve tarkistaa juttuja)

Ja aamupalan kera luettu on erityisellä innolla

• Sirpa Kähkönen: Vihan ja rakkauden liekit

Elokuvissakin on koettu elämyksiä katsoessa

• Howl – Huuto
• Sovinto

Suositus molemmista! Sen sijaan kaupunginteatterin Maaria Blomma ei varsinaisesti räjäyttänyt tajuntaa erinomaisuudellaan.

Äänestänytkin olen, ja toivon kaikkien lukijoidenkin käyvän äänensä antamassa.

Kevät tulee kovaa vauhtia. Tänään etsin salakäytäviä Tourujoen ja vanhan hautausmaan suunnalla.

Lehmusten varjoja Puistokadulla

Sairauslomaa on jäljellä 9 päivää. Tavallaan toivon, että se loppuisi jo, mutta toisaalta en, sillä peukalonjänne on edelleen kipeä. Minun pitää taas skarpata sen lepuuttamisessa.

 

Kai-Veikko Vuoristo: Missä pitkospuut päättyvät

Kai-Veikko Vuoristo on Helsingin Kauppakorkeakoulun emeritusprofessori. Hän on muun muassa kirjoittanut hiihtovaelluksesta kertovan kirjan Hankien kimallus (1984), mutta minun hyllyyni on jostain takavuosien kirja-alesta kulkeutunut uudempi tietokirjamainen vaellusopus Missä pitkospuut päättyvät. Retkielämyksiä erämaassa (2007). Monet kermaperseisyyteni tuntevat varmaan ihmettelevät, mitä vaeltamisesta kertova kirja tekee hyllyssäni, ja mitä oikein olen kuvitellut hankkiessani tällaisen kirjan. Totuus kuitenkin on, että minussakin asuu pieni luontomatkailija, ja tietyin varauksin ja läksyni oppineena retkeily kiinnostaa minua edelleen. Lappi kutsuu myös minua, vaikkakin mukavuudenhaluni suodattaa kutsun varsin pehmeäksi.

Kai-Veikko Vuoriston kirja vastaa hyvin tähän Lapin ikävään ja retkeilyn nälkään. Kirjan mukana pääsee nojatuolimatkalle (tai aamiaismatkalle, kuten minun hitaasti lukiessani tätä kirjaa) jotakuinkin kaikkiin Pohjois-Lapin kansallispuistoihin. Vuoristo kertoo kavereittensa kanssa tekemistä retkistään eri vuosikymmeninä ja pääsee samalla kommentoimaan vuosikymmenten mukanaan tuomia muutoksia ei ainoastaan varusteisiin vaan esimerkiksi myös suojelualueiden laajuuteen ja retkeilijöiden yleistymiseen liittyen.

Erämaata vaelletaan niin sateessa kuin poutasäässä, talvella kuin kesällä, keväällä ja syksylläkin. Kaikki vuodenajat ja erämaiden sään vaihtelevuus tulevat esiin. Vuoristo ei säästele lukijaa vaikeuksia kuvatessaan, vaikka totuushan on, kuten hän itse sen muotoilee:

Usein käy kuitenkin niin, että vastoinkäymiset ja pahatkin kommellukset, jotka tapahtuessaan eivät suinkaan hymyilytä, kruunaavat jälkikäteisarvioinneissa koko reissun. Kielteinen kokemus ikään kuin jalostuu myönteiseksi elämykseksi saadessaan ajan patinaa ja ennen kaikkea siinä tapauksessa, että vastus on onnistuttu voittamaan tavalla tai toisella. Näin on ainakin minulle käynyt useita kertoja.

Nostalgiaa, Vuoristo, sitä se on.

Pääosin pidin Vuoriston kirjasta, mutta yksi asia häikkäsi aika paljon. Kokeneena, retkeilyn varsin alkeellisin varustein vuosikymmeniä sitten aloittaneena eränkävijänä Vuoristo nimittäin syyllistyy kirjassaan välillä lievään besserwisserlyyn. Vuoristo toistaa muutaman kerran teoksen varrella juttuja, jotka tulkitsen elitistimatkailijan tyylisiksi. Hän jakaa retkeilijät “todellisiin eränkävijöihin” ja niihin, jotka tulevat metelöiden, huippuvarusteillaan hifistellen, kerran tai kaksi vuodessa käymään kansallispuistossa päiväseltään, ihastelevat maisemia ja luulevat näin nähneensä luontoa, palaavat sitten hotellin aulabaariin juopottelemaan ja vertaamaan muka-aitoja luontokokemuksiaan. Todelliset eränkävijät sen sijaan eivät liikoja varusteilla leuhki, kulkevat autiotuvalta tai laavulta toiselle luontoa hiljaa kunnioittaen ja viipyvät reissulla aina pitkään ja hartaasti. Valmiit polut ovat nössöille kaupunkilaisille, oikeaa metsää se olla pitää.

Sanomattakin on selvää, että itse kuulun Vuoriston kategorioinnissa siihen alempaan kastiin. Minua vähän tietenkin ärsytti tämä havaintoni, ja asettauduin puolustuskannalle: myöskään luontomatkailun viikonlopputuristit eivät aina sotke puistoja tai metelöi luonnossa. Luonnosta voi nauttia  monella eri tapaa, eikä kaikkia ole tarkoitettu eränkävijöiksi. Minusta omat, varsin voimauttavat luontoelämykseni ovat yhtä tärkeitä kuin Vuoriston “aidommat”, ja kaltaisiani luontomatkailijoita on ihan turha katsoa nenänvartta pitkin. Näistä “kevytturisteistahan” Lapin matkailu elää, ei omatoimisista eränkävijöistä.

Ei Vuoristo sitä varmaan tarkoituksella tai pahalla tee, mutta saa minut vierastamaan kirjaansa näillä sekä riveiltä että rivien välistä havaittavilla arvioillaan. Siksi minä en halua pitää tätä kirjaa enää hyllyssäni, ja harvinaista kyllä, aion laittaa kirjan kiertoon. Yleensä ostan kirjoja niin harkiten, ettei niistä tarvitse luopua. Koska Missä pitkospuut päättyvät on kuitenkin hyvä kirja ja suorastaan hohkaa erämään kutsua, aion lähettää sen tuntureihin ystävälleni, jolle se paremmin sopii. Hän voi sitten itse laittaa kirjan eteenpäin, jos haluaa.

 

Marjo Kaartinen: Arjesta ihmeisiin

Aamiaiskirjallisuuteni tuntuu painottuvan turkulaisiin (nais)historioitsijoihin (aiemmin tässä aamupalalukemistossa on ollut mm. Anne Ollilan ja Kirsi Vainio-Korhosen teokset). Tänä keväänä olen hitaasti ja lueskellut läpi Marjo Kaartisen teoksen Arjesta ihmeisiin. Eliitin kulttuurihistoriaa 1500 – 1800-luvun Euroopassa (2006). Kirja on edennyt hitaasti ja pieninä palasina ensinnäkin siksi, että minulle tuli taas välillä lehti, jolloin aamiaiskirjaa ei tarvittu, ja toiseksi tietenkin sen vuoksi, että aamiaiskirjahetkieni luonteeseen kuuluu hidas eteneminen muutama sivu kerrallaan.

Tosin tätä Kaartisen tutkimusta olisi mielellään lukenut pidempiäkin jaksoja, niin mielenkiintoinen sen oli. En ole erityisen kiinnostunut uuden ajan alun historiasta, mutta olen jostain kirja-alelaarista joskus hamstrannut Arjesta ihmeisiin sen ihastuttavan ulkoasun vuoksi. Myös sisältä kirja oli miellyttävää luettavaa: kauniisti taitettu, värikuvia havainnollistamassa huolellista, hyvin toimitettua tekstiä.

Vaikka aamiaiskirjojen tarkoituksena on käsitellä aiheita, jotka eivät liity omaan työhöni mitenkään, huomasin monta kertaa yhdistäväni yksityiskohtia Kaartisen tekstistä erääseen kirjaprojektiin, jossa olen ollut koko talven ajan mukana. Niin sitä vaan kantaa kaikessa tekemisessään mukana tuota omaa projektia! Kiinnitin myös huomiota siihen, miten taitavasti Kaartinen osaa tehdä niin sanottua populaaria tiedettä: sujuvaa, helppotajuista tekstiä voi hyvin lukea olematta kiinnostunut lähteistä tai siitä, mitä loppuviitteiden takana on, mutta viiteapparaatti on kuitenkin olemassa, samoin laaja kirjallisuusluettelo sekä laaja alkuperäisaineisto. Ammattilaisen työtä – tällaisen kirjan minäkin haluaisin joskus osata tehdä!

Arjesta ihmeisiin kertoo ajasta ja aiheesta, josta tiedän itse varsin vähän. Siksi en osaa kommentoida sisällöllisiä asioita, mitä vaikeuttaa myös palapelipäinen lukutapani. Kolme pääteemaa, yhteisö, ruumis ja luomakunta, ovat kaikki niin laajoja teemoja, että niistä voisi kirjoittaa omat kirjansa (ja on tietysti kirjoitettukin). Huonomman kirjoittajan (ja/tai huonon kustannustoimittajan?) käsittelyssä näin laajat teemat voisivat tehdä kirjasta pahastikin hajanaisen, mutta Kaartinen onnistuu kyllä vetämään langat yhteen, ja kirja on minusta ehjä kokonaisuus.

Lähteistä ja lähdekritiikistä olisin mielelläni lukenut vielä enemmän, mutta tällaisessa suurelle yleisölle tuotetussa kirjassa niitä “tylsää ammattisanastoa” sisältäviä osuuksia kai väkisinkin karsitaan. Tai en tiedä, sellainen oletus vain tuli mieleen.

 

Kirsi Vainio-Korhonen: Suomen herttuattaren arvoitus

Kirsi Vainio-Korhonen on professori entisessä opinahjossani, Turun yliopiston historian laitoksessa. (Hän on muuten ensimmäinen nainen, joka on nimitetty Suomen historian professoriksi.) Suomen herttuattaren arvoitus. Suomalaisia naiskohtaloita 1700-luvulta (2009) on ihastuttava pieni esseekokoelma, joka on kirjoitettu varsin populaarilla otteella. Kahdeksaan lukuun jaetut elämäntarinat 1700-luvulta olivat varsin laadukasta aamiaisluettavaa.

Olen aina innostunut 1800-luvusta enemmän kuin 1700-luvusta, jostain syystä joka jääköön nyt analysoimatta. Vainio-Korhosen kirja sai minut kuitenkin kiinnostuneena toteamaan, että 1700-luku ja etenkin juuri Ruotsin ajan loppu voisi olla varsin mielenkiintoinen tutkimus- ja lukukohde. Ainakin nämä naisten pienoiselämäkerrat loivat eteen varsin värikkään vuosisadan. Ei ehkä aivan yhtä jännittävän kuin seuraava vuosisata, mutta jännä silti omine erikoispiirteineen.

Haluaisin lukea myös Vainio-Korhosen kirjan Sophie Creutzin aika (2008), sillä se voisi olla vähemmän sirpalemainen keskittyessään vain yhteen sukuun ja perheeseen, yhteen päähenkilöön. Suomen herttuattaren arvoituksen yhtä aikaa vahvuus ja heikkous on sen rakenne. Pieniä esseemäisiä elämäkertoja on helppo lukea ja lähestyä. Monen henkilön esillä pitäminen avaa kirjaan myös laajemman yhteiskunnallisen kirjon kuin aatelisperheen elämäkerta tekisi (aatelisperheestä riittää helpommin lähteitä kokonaisen kirjan kirjoittamiseen, kun köyhemmästä naisesta on tavallisesti niin vähän jälkiä, että muutamassa sivussa on sanottu kaikki mahdollinen ja vähän enemmänkin). Mutta toisaalta tarinat ovat liian lyhyitä ja liian hyviä, että ne tuntuisivat riittäviltä. Olisin halunnut tietää lisää ihastuttavan temperamettisesta kauppias Maria Augustinista tai ravintoloitsija Eva Falckista. Myös kehruumestarittarista olisi voinut kirjoittaa tarkemmin. Nyt heidän nimensä vain tuntuivat vilahtavan ohitse, ja kirjasta jää sirpalemainen tunne.

Anna Kortelainenko aloitti tämän trendin kirjoittaa historian tutkijan työstä jännittävänä puuhana arkistoissa, melkein salapoliisityönä, jälkien etsimisenä uudestaan ja uudestaan eri vihjeiden perusteella? Vainio-Korhonen ei onneksi lähde aivan yhtä liukkaasti siihen kirjoitustyyliin, mutta kuvaa kyllä kirjassaan myös tutkijan työtä, tai ainakin niitä tutkijan työn hyviä ja innostavia puolia.

Kirsi Vainio-Korhonen on naishistorioitsija. Hän tuo tälläkin kirjalla jälleen esiin elämäkertoja, joilla on merkitystä historiassa, vaikka niiden painoarvoa ei aina ole tunnustettu. Kuten aiemminkin jo sanoin, pidän kirjasta sen yhteiskuntaluokkien laajuuden vuoksi. Lopun henkilöhakemistosta löytyvät yhtä hyvin Anna, keisarinna kuin Anna, paimenenleski, yhtä hyvin Casanova kuin Liisa, suutarintytär. Tässä nimihakemistossa Maria, piika, on Marie Antoinetten, kuningatar, edellä – ja kaikki nämä naiset ovat oman elämäkertansa ansainneet. Tämän kirjan lukeminen myös vahvisti tunnettani siitä, että naishistorian kirjoittaminen on tärkeää, mikä tekee myös omasta tutkimuksestani tärkeän.

 

Kaari Utrio: Kiilusilmä feministi eli miksi en enää matkusta junassa

Kiilusilmä feministi eli miksi en enää matkusta junassa (2008) oli viime syksyn kirjamessujen aikainen hankinta itselleni. Aina ajoittain minulle tulee tunne, että olen aika kiilusilmäinen feministi, vaikka en oikein ole määritellyt suhdettani feminismiin. Yritin lukea feministisiä teoreetikoita, ja kevyemmäksi luettavaksi päätin hankkia tämän Kaari Utrion kolmunikokoelman. Jos en nyt aivan odottanut saavani tällä auki feminismin tietoteoriaa, niin ainakin kirjahyllyssäni olisi jatkossa laadukas ja osuvasti nimetty kirja.

Kiilusilmä feministi sisältää valikoiman Kaari Utrion eri lehtiin kirjoittamia kolumneja vuosilta 1984-2008. Kuten kolumnien kuuluukin, tekstit ovat lyhyitä ja toisistaan irrallisia. Sen vuoksi tämä kokoelma on ollut mainiota aamiaisluettavaa – paitsi huonoa kyllä siksi, että olen välillä unohtunut lueskelemaan kolumneja liiankin innokkaasti. Aamupalalla luettavan kirjan ei tarvitsisi ehkä olla aivan näin mielenkiintoinen, heh.

Koska kolumnit on kirjoitettu eri aikoina eri lehtiin, ne ovat keskenään hyvin erilaisia. Hyppelehtivyys ja välillä myös epätasaisuus oivalluksissa ja kolumni-ideoissa on väistämättä tällaisen kirjan rasite. Se haittaisi enemmän, jos teosta lukisi yhtäjaksoisesti. Minä luin pienissä osissa, muutaman kerrallaan, joten epätasaisuus ei ehtinyt alkaa häiritä.

Otsikko on melko värikäs, mutta ei ehkä täysin kerro sisällöstä. Kirjan valikoima on ryhmitelty seitsemään eri teemaan, ja vain niistä yksi käsittelee varsinaisesti “naisasiaa” ja tasa-arvoa. Utrio kirjoittaa feministisellä heijastuksella paljon ja voimakkaasti esimerkiksi lasten oikeuksista, suomalaisesta kulttuuriväestä, kirjailijan ammatista ja luonnon kunnioittamisesta. Hän ottaa kantaa moneen asiaan, ei ainoastaan sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Kirjan lukeminen avaa niillekin, jotka eivät sitä vielä tienneet, ettei Utrio ole otsikon mukainen kiilusilmä, vaan varsin rakentava, asiallinen ja tasa-arvosta puhuva feministi.

Parasta kirjassa on kuitenkin se, että jokainen pala siitä on äärimmäisen huolella kirjoitettu. Kaikissa kolumneissa aihe tai idea ei niin hyvin kolahda minuun, mutta niissäkin kieli ja rakenne ovat hiottuja ja tarkkoja. Kolumni on niin lyhyt teksti, että siinä on pakko olla huolellinen, niin kirjoittajan kuin toimittajan. Pienellä määrällä merkkejä sanotaan paljon. Tämä tarkkuus on helppo huomata, ja siksi näiden tekstien lukeminen on varsin nautinnollista.

 

Andrew Blake: Harry Potterin ilmestys

Minulle ei tule lehteä nykyään, ja olen etsinyt jotain, jolla korvata aamupalan oheislukeminen. Aamupalalla kun nyt kerta kaikkiaan vain on mukavaa lukea jotain. Ilmaisjakelulehdistä ei riitä iloa koko viikoksi, ja romaanit vievät minut liian vauhdilla ja syvälle mukaansa niin että aamun varsinainen tarkoitus (uuden päivän aloittaminen) unohtuu. Koska jokaisen tieteentekijän pitäisi lukea myös muuta kuin oman aiheensa kirjallisuutta, olen siirtänyt nämä teokset aamupalan yhteyteen. Koska en halua pilata päivääni aloittamalla sen liian raskaan kirjallisuuden parissa, luen nykyään aamupalalla niin sanottua kevyempää tutkimuskirjallisuutta: kirjoja, joiden aihe ja/tai käsittelytapa vievät ne kauaksi omasta tutkimusaiheestani, ja joiden kanssa ei tarvitse tehdä muistiinpanoja, kunhan vain nautin sujuvasta tekstistä. Tähän sarjaan kuului jo Anne Ollilan Aika ja elämä, josta kirjoitin aiemmin.

Andrew Blaken pamflettimainen pikkuteos Harry Potterin ilmestys. Lastenkirjallisuus globalisoituvassa maailmassa (The Irresistible Rise of Harry Potter. Kid-Lit in a Globalised World, 2002, suom. 2004) sopii erinomaisesti aamupalan kanssa nautittavaksi. Se on aiheeltaan riittävän kaukana ja silti kiinnostava, ja lisäksi se on sujuvasti kirjoitettu ja suomennettu.

Blake analysoi Harry Potteria brittiläisen kulttuurin, politiikan ja yhteiskunnan kautta ja niiden edustajana. Osittain Blaken argumentointia on vaikea ymmärtää sen brittikeskeisyyden vuoksi, sillä maan politiikan kiemurat pitäisi ehkä olla paremmin hallussa. Blake erittelee Pottereita esimerkiksi kuluttajuuden, lukijuuden ja keskiluokkaisuuden näkökulmista. Hän kertoo, kuinka Potter-buumi vaikutti esimerkiksi Iso-Britannian matkailuun ja maan turisteille suunnatun imagon rakentamiseen. Blake yhdistää Potterin suuriin konteksteihin aina sisä- ja talouspolitiikasta lähtien.

Suurista linjoistaan huolimatta Blaken kirja ei ole millään tavoin yllättävä, ei minusta ainakaan. Viihdyttävä, kyllä ja myös mielenkiintoinen, mutta ei mitenkään erityisen uutta luova. Tai sitten vain luin tämän liian myöhään: viisi vuotta suomentamisen jälkeen nämä keskustelut on jo käyty mediassa, ja siksi ne tuntuvat tutuilta.

Blaken kirja on kirjoitettu tilanteessa, jossa viisi Potter -kirjaa on ilmestynyt ja neljä elokuvaa valmiina (elokuvien tahdista en kyllä ole varma). Olisi mielenkiintoista lukea jotain Blaken analyysia koko kirjasarjan valmistuttua.

Markku Soikkeli on kirjoittanut Agricolaan paljon paremman arvostelun kirjasta, suosittelen lukemaan sen täällä.

 

Anne Ollila: Aika ja elämä

Kulttuurihistorian tutkija, dosentti Anne Ollilan Jalo velvollisuus on minusta hyvä kirja, mutta Aika ja elämä. Aikakäsitys 1800-luvun lopussa (SKS 2000) on ehkä vieläkin parempi. Teoksissa on osittain sama lähdeaineisto, nuorten naisten kirjeet toisilleen ja vanhemmilleen, jolloin tutkimusten näkökulma on myös naishistoriallinen.

Olen sanonut monta kertaa ääneen, että haluaisin jonain päivänä osata kirjoittaa niin kuin Ollila. Aika ja elämä on hyvä esimerkki hänen tyylistään: teos on yhtäaikaa teoreettinen ja konkreettinen ja myös sekä aineisto- että kirjallisuuslähtöinen. Ollila kirjoittaa sujuvaa, helppolukuista tekstiä, joka kuitenkaan ei ole aivan yksinkertaista, vaan sisältää kerroksia ja tasoja. Populaaria ja tieteellistä ei aina pitäisi pitää toistensa vastakohtina, ja Ollilan kirjoissa nämä kaksi asiaa yhdistyvätkin hienosti. Ei populaarin menneisyyden tutkimuksen tarvitse olla jotenkin suoraviivaisempaa tai vähemmän teoreettista, ainakaan kokonaan. Myös ns. suurelle yleisölle voi kirjoittaa tieteellistä tutkimustekstiä, jota siis voi ymmärtää tuntematta historiantutkimuksen traditioita.

Aika ja elämä kertoo joensuulaisen Hällströmin perheen kirjeenvaihdon kautta 1800-luvun kulttuurista ja elämäntavasta. Tarkastelun kohteena ovat erityisesti aikakäsitykset. Samalla aikaa vaikuttavat sekä syklinen että lineaarinen aika, mutta Ollila lähestyy Hällströmien aikaa myös toisenlaisilla mittareilla. Ajan tutkimisessa tullaan sellaisiin asioihin kuin odottaminen, kiire, sairastaminen, yhteinen aika ja sen kaipaaminen sekä muisteleminen. Hällstörmien kirjeenvaihdossa oman osansa saavat myös kristilliset käsitykset ajasta ja ikuisuudesta.

Ollilan kirja oli erinomaisen viihdyttävää luettavaa, vaikka eteninkin sen kanssa pienissä pätkissä, silloin tällöin lukien. Erinomaisen kivaa oli, että aivan välillä unohdin lukevani tieteellistä tekstiä – ei ollenkaan irvistyttänyt tai nukuttanut! Ja kirjan kansikin on kaunis.

Kuva kirjasta on lainattu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sivuilta.