Syksyn mittaan olen lukenut Sirpa Kähkösen viisiosaisen Kuopio-sarjan. Kaksi ensimmäistä osaa olivat ennestään tuttuja, kolme viimeistä minulle uusia. Sarjaan siis kuuluvat romaanit

  • Mustat morsiamet (1998)
  • Rautayöt (2002)
  • Jään ja tulen kevät (2004)
  • Lakanasiivet (2007)
  • Neidonkenkä (2009)

Kähkönen on kyllä kiistatta tällä hetkellä suosikkini kotimaisista kirjailijoista. Hänen kirjansa puhuttelevat minua sekä aiheiden että tyylin puolesta. Kuopio-sarja on silkkaa laatua – jos aihe kiinnostaa.

Sarja sijoittuu Kuopioon ja kertoo arjesta ja ihmisten elämästä 1930-luvulta jatkosotaan asti. Kähkösen päähenkilöt ovat enimmäkseen naisia ja myöhemmissä osissa myös lapsia, joten vaikka toinen maailmansota on keskeinen konteksti, juoksuhautojen tuoksua on turha näistä kirjoista etsiä. Sodan kotirintaman tutkijana olen tietenkin otettu juuri tästä kotirintamaan keskittymisestä ja naisten erilaisten roolien kuvaamisesta.

Vaikka sota-aikaan sijoittuvat yhden päivän romaanit (sarjan kaksi viimeistä osaa) ovat saaneet erityistä suitsutusta arvioissa, oma suosikkini sarjassa on kuitenkin sen aloitusromaani Mustat morsiamet, jossa päähenkilö Anna muuttaa maalta kaupunkiin ja tapaa Lassen, kommunistin josta tulee hänen miehensä. Lassen vankilavuodet Tammisaaressa tuntuvat erityisen merkityksellisiltä sen jälkeen, kun Kähkönen kirjoitti tietokirjan Vihan ja rakkauden liekit, jossa hän kuvaa muun muassa Tammisaaren pakkotyölaitoksen oloja ja vankien nälkälakkoja.

Ei sillä, ovat ne muutkin osat hyviä. Pidän Kähkösen tyylistä, pidän hänen arjen kuvauksestaan vaikka se ei sotaa silottelekaan. Tai ehkä juuri siksi. Enimmän aikaa Tuomen naiset ja muut kirjojen henkilöt ovat väsyneitä ja nälkäisiä, jatkuvasti niin nälkäisiä että sitä on vaikea käsittää, mutta tottahan se varmasti oli tuohon aikaan useimpien kohdalla. Väsymys ja elämän tarkoituksettomuus ja toisaalta sisuuntuminen ja jaksaminen, uudestaan ja uudestaan, kun ei vaihtoehtoa ole, vaikka tarkoitusta sillä tekemisellä ei näkisikään – Kähkösen naisten arki tuntuu oikealta ja todelliselta, ei valmiiksi pureskellulta tai jonkun muun tarinaa tukemaan rakennetulta.

Jokainen sarjan osa on itsenäinen romaaninsa, mutta kyllä aika outoa olisi, jos hyppäisi ilman päähenkilöiden taustojen tuntemista esimerkiksi suoraan viimeiseen romaaniin. Ehkä taustat rakentaisi sitten itse, mutta tuntuu kyllä ymmärrettävämmältä vaikkapa Annan kovuus ja hiljaisuus tai hänen kälynsä Hilda Tuomen tekemiset ja ajatukset tai se, kuinka hänestä selän takana kerrotaan ulkomaiselle toimittajalle, että tuo rouva tuossa, hän on kommunisti. Ja toimittaja kurottaa katsomaan uteliaana kuin sirkusihmettä ja kysyy seuralaiseltaan, miksei kommunisti ole vankilassa.

Kähkönen kuvaa pieniä kohtauksia, pieniä hetkiä. Hän kirjoittaa pieniä kertomuksia, joista muodostuva suuri kertomus omalta osaltaan purkaa sitä sodan Suurta Kertomusta, jossa kaikki ovat yhtä mieltä ja Suomen kansa on isänmaallista ja vahvaa. Kirjojen päähenkilöissä on ihmisiä eri yhteiskuntaluokista, on saksalaismielisiä ja sotaan kriittisesti suhtautuvia, mutta Kähkönen ei asetu kenenkään heistä puolelle – hän vain kuvaa näitä ihmisiä sellaisina kuin he ovat.

Se, että päähenkilöt ovat naisia, voi saada jotkut odottamaan romantiikkaa. Sitä kirjoissa on hyvin vähän. Sota-ajan kuvaukset ovat sen sijaan kuvauksia väsymyksestä, surusta ja avioliitosta, jossa ollaan koska on tultu luvanneeksi. Rakkaus kuitenkin kuuluu elämään, joten pakkohan sitääkin on kertoa. Lakanasiivissä Kähkönen tuo tarinaan sota-ajan nopeasti solmitun avioliiton kuopiolaisen poliisin ja jo aiemmista osista tutun evakkonaisen Helvin välille.  Kirja kuvaa vain yhtä vuorokautta, joten kirjailijalla ei ole aikaa rakentaa suhdetta alusta asti eikä tilaa kuvata sen mutkia sivutolkulla. Kähkönen onnistuukin minusta kertomaan vain muutamalla, harkitun osuvalla sanalla sen, mistä rakastumisessa parhaimmillaan on kyse. En tiedä kuinka hyvin lyhyt lainaus kuvaa Kähkösen vähäeleistä, sanoissaan tarkkaa tyyliä, mutta yritän:

Poliisi kaivoi poveaan ja otti esiin illalla säästöön panemansa tumpin. Hän rasautti siihen tulen ja hengitti aamun ensimmäisen savun keuhkoihinsa. Hän puhalsi ulos sinisen henkäyksen ja katsoi sen läpi Helvin hahmoa, joka kulki katua ylös suoraselkäisenä ja pitkänä. Se oli sellainen tuo nainen, aina kulki poispäin, se oli sen tapa.

Eikä voinut kuin toivoa, että se joskus seisahtuisi, katsoisi tyynesti ja sanoisi: nyt on miun kulkemiset loppu.

Poliisi Heiskanen imaisi tupakasta vielä viimeisen sauhun, musersi sitten tumpin huolella ja potkaisi sen päälle hiekkaa. Hän tahtoisi olla kohdalla silloin kun Helvi päätöksestään ilmoittaisi.

Eikö siinä ole aika vähässä aika monen ihmisen suurin toive? Että olisi kohdalla silloin, kun se  eräs päättäisi pysähtyä, ja että se näkisi silloin kohdalla olevan ja tajuaisi oman parhaansa. Seuraavassa kappaleessa Heiskanen toivoo epäisänmaallisesti, että sota jatkuisi vielä vuoden – sen aikaa hän uskoo tarvitsevansa Helvin väsyttämiseen. Kas Heiskasta; eipä tarvinnut kuin pommituksen, yhden päivän.

Ihastukseeni Kähköseen vaikuttaa myös viime keväinen kohtaaminen kirjamessuilla. Hain signeerauksen kirjaan Vihan ja rakkauden liekit ja hän oli hurjan mukava ja välitön, juttelimme pienen hetken ja olin todella iloinen sen juttutuokion jälkeen. Joskus sitä unohtaa, että lahjakkaatkin, ihaillut henkilöt ovat “vain ihmisiä” ja siis voivat olla vaiks kuinka kivoja, niin että on kyllä oikeastaan vähän hupsua olla yllättynyt jos joku ihailtu henkilö osoittautuu kivaksi.

Naiset ovat Kähkösen jälkeen kirjoittaneet sota-aikaan sijoittuvia romaaneja, ilmeisesti varsin hyviäkin sellaisia. Pöydälläni odottaa lahjaksi saatu Katja Ketun Kätilö. Odotan sen lukemista kovasti, mutta en voi tarttua siihen ihan vielä. Vielä sydän on liian täynnä Tuomen perhettä ja Kuopiota, että voisin saman tien siirtyä Lapin sotaan. Seikkailen ihan muualla päin maailmaa muutaman kirjan kanssa ensin, ja palaan sitten sotaan ja Suomeen.