Lucy Maud Montgomeryn tunnetuimpien sankarittarien Annan ja Emilian ihailijana olen ollut kiinnostunut myös Montgomeryn muusta tuotannosta. Syyskesän mittaan olen lukenut kaksi hänen vähemmän tunnettua teostaan: Marigoldin lumottu maailma (Magic for Marigold, 1929, suom. 2009) ja Sara, Tarinatyttö  (The Storygirl, 1911, suom. uudelleen 2010).

Molemmat romaanit sijoittuvat jälleen Prinssi Edwardin saarelle, joka näiden kuvauksien jälkeen alkaa saada jo myyttisyydessään melkoisia mittoja minun mielessäni. PEI tuntuu olevan täydellisen onnellinen paikka, jossa harmit ovat pieniä ja helposti voitettavissa, aurinko paistaa kesäisin, työ on aina kivaa ja sitä on sopivasti eivätkä ulkomaailman tuulet paljoa vaikuta. Tämä mielikuva on kuin Melukylä – viaton ja kirkas, onnea ja valoa täynnä. Se johtuu tietenkin siitä, että etenkin näissä kahdessa kirjassa päähenkilöt ovat lapsia, jolloin maailmankuva on pehmeämpi, valoisampi ja kesäpäivät aurinkoisempia.

Montgomeryn tyyliin päähenkilöt ovat runollisia ja luonto on vahvasti läsnä. Todellisuus sekoittuu kummassakin, etenkin Marigoldissa, jonka nimihenkilö on yksin viihtyvä, omalaatuinen pikkutyttö, joka puhuu kissojensa kanssa. Marigoldissa on paljon samaa kuin Uudenkuun Emiliassa, mutta vielä vähän pidemmälle vietynä. Itse asiassa Marigold oli jopa minulle vähän liian outo – liian naiivi, liian hörhö. Ollakseni aivan rehellinen: epäilen, että olin Marigoldin tarinalle liian vanha -ja se vasta on omituinen ja harvainen ajatus. Minusta Marigoldin lumottu maailma ei vain ollut kovin hyvä kirja.

Paljon enemmän sen sijaan pidin Tarinatytöstä, ja siis nimenomaan kirjasta kokonaisuutena, en nimihenkilöstä itsestään. Montgomeryn muista kirjoista poiketen Tarinatytössä on minä-kertoja, joka kaikenlisäksi on aikuinen mies, Beverly. Hän muistelee lapsuuttaan, jolloin vietti veljensä kanssa jonkin aikaa sukunsa kartanossa PEI:lla. Serkkujensa, talon renkipojan ja yhden naapurintytön kanssa lapset muodostavat joukon, jonka melko viattomia tempauksia Beverly kuvaa kaipauksella, nostalgialla ja Montgomerylle tyypillisellä luontomystiikalla kuorrutettuna.

Nimihenkilö, Sara eli Tarinatyttö, on serkuista luovin ja kertojana ainutlaatuinen. Saran tarinavarasto on ehtymätön, ja hänen kertoessaan tarinaa pysähtyvät villit hevosetkin. Beverly ihailee Saraa, jonka tulevaisuuteen näyttämöllä kirjassa vain viitataan sivumennen – aikuisuus ei oikeasti ole läsnä, vaikka kirja onkin aikuisen näkökulmasta kirjoitettu muisto lapsuudesta. Oikeastaan Tarinatyttö on lapsijoukon ärsyttävimmästä päästä. Vaikka Montgomeryn kuvaus on tarkempaa ja havainnollisempaa tyttöjen kohdalla poikien jäädessä etäisemmiksi, pidin silti aika paljon juuri tarinan kolmesta pojasta. Heidän suhteensa tyttöihin oli myös ihanan lempeän humoristisesti kuvattu.

Esimerkkinä Montgomeryn luontokielestä esimerkiksi kuvaus heinäparvelta:

Me kaikki olimme heinäparvella. Tarinatyttö kertoi meille “vanhoista surullisista tapahtumista ja taisteluista kauan sitten sattuneista.” Felicity ja Cecily olivat käpertyneet nurkkaan ja me pojat loikoilimme tuoksuvissa, auringon lämmittämissä heinäkasoissa. Me olimme sinä aamuna koonneet niitä parvelle Roger-sedän apuna, joten meistä tuntui, että olimme ansainneet oikeuden lepäillä suloisesti tuoksuvissa heinissä. Heinäparvet ovat ihastuttavia paikkoja. Ne ovat kyllin varjoisia, ja pehmeät, epämääräiset kahahdukset luovat niihin sopivasti salaperäistä sävyä. Yläpuolellamme pääskyset sujahtelivat pesiinsä ja pois niistä ja auringon luomissa valojuovissa ilma väreili kultaisena tomuna. Parven ulkopuolella avautui taivaan ja lämpimän ilman laaja, aurinkoinen ja sininen poukama, jonka poikki purjehtivat höyhenenkeveät pilviarmadat ja jota reunustivat vaahteroiden ja kuusien hilpeät latvat.

On siinä rajoilla ja jokaisen itse päätettävissä, ovatko Montgomeryn kuvaukset liian lääryjä vai sopivan romanttisia. Jotenkin minun oli tätä kirjaa lukiessani vaikea olla kaipaamatta maailmaan, joka oli näin suojattu, jossa tytöt vielä pahastuivat jos heidän seurassaan kiroiltiin tai jossa skandaali syntyi siitä jos lapsi meni kirkkoon paljain jaloin. Moni asia on 1900-luvun alun Kanadassa huonosti, mutta lasten maailmassa ne puolet eivät näy – nämä lapset viettävät aikaansa hedelmätarhassa tarinoita kuunnellen, eikä muulla ole väliä.