Ystävä suositteli Herta Mülleria oman, hieman ristiriitaisen lukukokemuksensa perusteella. Hän puhui lukemastaan Müllerista vaikeahkona, outona kirjana, mutta oli valmis lukemaan lisää samalta kirjailijalta. Kirjastossa käydessäni en muistanut hänen lukemansa kirjan otsikkoa, mutta nappasin mukaan vastaan tulleen Herta Müllerin romaanin Tänään en halunnut tavata itseäni (Heute wär ich mir lieber nicht begegnet, 1997, suom. 2010) , koska sillä oli niin kiehtova nimi. Myöhemmin kävi ilmi, että ystäväni oli lukenut juuri saman Müllerin romaanin, ja lukukokemuksissamme olikin jotain samaa.

Päivät, joina minut on kutsuttu, tuntuvat lyhyiltä. Vaikka en tiedäkään, mitä Albu minusta haluaa, niin joku suunnitelma hänellä on minua varten. Tarvitsen ison puseronnappini ja viekkaan valheen, en muuta. Mikä suunnitelma minulla on, kun kuljeskelen ympäriinsä, en tiedä siitä senkään veraan kuin siitä mitä Albu minusta haluaa.

Olinpa tyhmä kun tänä aamuna katselin pääskysiä ennen kahdeksaa, vaikka Albu odottaa minua tasan kymmeneksi. En halua ajatella pääskysiä. En halua ajatella yhtään mitään, koska en ole mitään, paitsi kutsuttu.

Wikipedian mukaan Müllerin tuotannon toistuvia teemoja ovat sorto, pako ja diktatuuri. Niistä kertoo myös Tänään en halunnut tavata itseäni. Tarina on yhden aamun mittainen, mutta samalla yhden ihmisen koko elämä. Kertoja, nuori nainen, on matkalla kuulusteltavaksi kuten niin monta kertaa aikaisemminkin tämän nimeämättömän, painostavan, ihmisiä musertavan ja vapauden kahlitsevan diktatuurin voimasta. Matkallaan hän seuraa muita matkustajia ja kertaa elämänsä perusteita: kotia, isää, ensimmäistä aviomiestään ja nykyistä miestään Paulia, hänen ja Paulin rakkautta, ystäväänsä Lilliä joka yritti paeta.

Mitä enemmän sain tietää kertojasta, sitä vähemmän oikeastaan halusin päästä kirjan loppuun. Tuntui pahalta, aihe oli niin synkkä, enkä voinut ajatella tarinan päättyvän onnellisesti. Tosielämästä kertovat tarinat harvoin päättyvän loppusuudelmaan tai pahan lohikäärmeen kuolemaan. Müller kirjoitti kuitenkin taitavasti: kirjan loppu jätti sieluun kivun, vaikka en ymmärtänytkään kaikkea. Halusin lukea sen uudestaan, että ymmärtäisin, mutta jätin kuitenkin lukematta. Joskus on parasta luottaa ensimmäiseen tunnelmaan ja jättää liikaa kaivelematta pahan olon yksityiskohtia.

Muillakin suomennetuilla Herta Müllerin kirjoilla on houkuttelevia nimiä. Haluaisin lukea niitä lisää, sillä vaikka diktatuurissa elämisen arjesta lukeminen ei olekaan helppoa ja mukavaa, se tekee kuitenkin hyvää. Pitää lukea, ettemme unohtaisi, ja että muistaisimme taistella sellaista pahuutta vastaan.