Joitakin kirjoja vain ei pitäisi lukea. En ymmärrä, miksi menin nappaamaan kirjastosta Reko ja Tiina Lundánin omaelämäkerrallisen romaanin Viikkoja, kuukausia (2006). Ehkä siksi, että (kuten Ee kirjoittaa) ilmestyessään Viikkoja, kuukausia oli SE romaani, SE kirja joka piti lukea. Tottahan oli hyvä, että tulin tämän lukeneeksi, mutta hyvää se ei minulle tehnyt.

Viikkoja, kuukausia sattuu, osuu ja tekee kipeää. Se on parhaiten tehty sairastumiskertomus, mitä olen lukenut, eikä tehoa vähennä yhtään se, että kirjailijat ovat etäännyttäneet tarinaa omasta elämästään siirtämällä päähenkilöiksi Akin ja Minnan, ei Rekoa ja Tiinaa. Kun lopputuloksen tietää silti.

Hyvä että tuli luetuksi, onpahan tämäkin suoritettu. Silti toivoin monta kertaa lukemisen aikana, etten olisi aloittanutkaan. Kirja oli pakko lukea loppuun, vaikka jokainen sivu oli surullinen. Vähän sellainen itket ja luet -tyyppinen lukuelämys, siis. Minulla oli paha olla koko ajan.

Viikkoja, kuukausia auttaa toivottavasti niitä, jotka ovat kohdanneet samanlaisen sairauden ja opettelevat elämään sen kanssa. Minulle se merkitsi muistutusta siitä, että jokaisesta terveestä päivästä on syytä olla onnellinen. Elämää ei kannata pilata typeryyksillä, kiukulla ja toisten loukkaamisella (vain muutamia esimerkkejä mainitakseni), kun kaikki on kuitenkin kovin pienestä kiinni. Tämä ajatus ohuesta langasta, jonka varassa elämä kiikkuu, on myös varsin raskas arkipäivässä kannettavaksi ja jatkuvasti muistettavaksi. Kirja piti sen mielessä muutaman päivän, mutta lopulta arjen värit työnsivät hataruuden murehtimisen tieltään jälleen joksikin aikaa.