Ja sit tää sai taas vinkin ja syöksähti kirjastoon ja niinpä tää luki taas Neil Gaimania. Ja sit tää sai turkoosit napit silmikseen.
Neil Gaimanin tuotannosta olen toistaiseksi lukenut melko vakavia, mutta sitäkin lujemmin minuun kolahtavia Sandman-sarjakuvia, sekä ihanan hyväntuulisen Tähtisumua -fantasiaromaanin. Coraline varjojen talossa (Coraline, 2002, suom. 2003) oli hyvin erilainen kuin edelliset. Hyvälle tuulelle minä tästäkin tulin, mutta vasta lopussa, kun kaikki oli jo hyvin.
Coraline on nuorten kauhuromaani, jos nyt lähden genreyttämään. Kirja kertoo tytöstä nimeltä Coraline (ei Caroline, niin kuin häntä harmillisen usein kutsutaan), jolla ihan tavalliset vanhemmat, ja jonka elämä on joskus tylsänlaista ja yksinäistä. Vanhemmilla ei tunnu olevan koskaan aikaa tyttärelleen: “En nyt ehdi, teen töitä, piirrä vaikka jotain.” Coraline löytää perheen talosta oven, joka ei johda mihinkään. Ja kuten kaikki fantasiaromaaninsa lukeneet tietävät, sellainen ovi on mahdottomuus. Kaikki ovat avautuvat jonnekin.
Coraline löytää maailman, joka on melkein kuin hänen oma maailmansa, mutta ei ihan. On toinen äiti, ja toinen isä, ja
toinen koti, jotka kaikki ovat melkein kuin oikeita – mutta kaikkien silmien tilalla on napit. Tyhmempikin lapsi kuin Coraline tajuaisi, ettei kaikki ole kunnossa, jos hänelle ehdotetaan silmien vaihtamista nappeihin. Coraline joutuu taisteluun toista äitiään vastaan, ja selkäpiitä karmii.
Minua karmi juuri tuo silmien vaihtamisen ajatus. Silmät ovat jotain niin vahvasti omaa, niin oleellinen osa minuutta, “sielun peili”, että napit niiden tilalla saa niskakarvat nousemaan pystyyn.
Ei Coraline silti oikeasti minua pelottanut, ei ollenkaan. Se oli helppolukuinen, hauska romaani, joka suorastaan vaatii tulla kuvitetuksi. Kirjasta onkin tehty kuvitettu versio, joka on ilmestymässä suomeksi kai piakkoin (Ellei ole jo ilmestynyt? En näin äkkiä löytänyt varmaa tietoa.), ja animaatioelokuvakin on tulossa ihan pian – jos joku tietää Suomen ensi-illan päivän, niin kertoisitko minullekin, kun en itse tietoa löytänyt? Elokuvantekijöillä on selvästi ollut liikaa aikaa, sillä leffan nettisivuilla on valtavasti tekemistä ja leikkimistä. Puutarhassa voi tehdä kukkia ja toisen äidin pikku työhuoneessa voi valita itselleen silmät.
Mustat ovat ehkä perinteiset, mutta minä valitsin Neil Gaiman -nörteille tarkoitetut kirkkaan turkoosit. Millaiset napit sinä valitsisit silmien paikalle?
Coraline varjojen talossa on arvostelu myös esimerkiksi Kirjavinkeissä ja HS:ssa.
tammikuu 29, 2009 at 9:30 ip
Ehdit näköjään kirjoittamaan tänään. Coralinen ensi-ilta Suomessa on 5.6. ja se on käsittääkseni 3D-leffa, joten se ei välttämättä tule Jyväskylään. Olit näköjään kirjoittanut myös Watchmenistä… tekstin perusteella pitänee varoittaa, että From Hell ja V for Vendetta ovat astetta verran synkempiä
tammikuu 29, 2009 at 9:48 ip
http://egmont.wordpress.com/2009/01/19/coraline/
tammikuu 29, 2009 at 10:55 ip
Minusta Coraline taas oli hurjan pelottava, en oikein edes tiedä miksi. Yleensä lähinnä haukottelen kauhukirjallisuudelle. Oma painokseni on englanniksi ja siinä on Dave McKeanin kuvitus, sopii kyllä kuin.. nappi silmään? Leffaa odottelen minäkin innolla!
tammikuu 30, 2009 at 9:59 ap
No mutta ipo, sittenhän menen Helsinkiin.
Traileri ja leffan kotisivun kama on niin kiinnostavaa, että haluaisin kovasti nähdä sen. Mutta kiitos tiedosta, laitan päivän kalenteriin!
Ja sarjakuvista: pienen etukäteisselailun perusteella arvelinkin, että muihin Mooren sarjakuviin täytyy varata vielä enemmän henkistä kanttia kuin Watchmeniin. Mutta lähiaikoina luen Vartijat suomeksi, eli en ihan pian tartu V for Vendettaan.
Olipakerran: luulen, että Coraline olisi voinut olla jännittävämpi, jos sen olisi lukenut kuvitettuna. Pelkkänä romaanina sen ahmaisi niin nopeasti, ettei pelottavaa tunnelmaa ehtinyt syntyä.
tammikuu 30, 2009 at 4:02 ip
Olen samaa mieltä, minustakin Coraline oli yllättävän karmiva noin nuorten kauhukirjallisuudeksi. Ehkä siksi, ettei se lattean tusinakauhukirjallisuuden tavoin ole makaaberi vaan häiritsevä (englanninkielinen termi “disturbing” on parempi, kun suomen vastaava). Englanninkielinen Coralineni on kyllä Gaiman-kokoelmani helmiä, kun siinä on oikein omistuskirjoitukset kirjoittajalta itseltään.
-J.
tammikuu 31, 2009 at 9:03 ap
Hei J, kiva että vielä käyt täällä joskus! Ja vau, oletko tavannut Neil Gaimanin? Mitä kysyit?
Taisin tosiaan lukea Coralinen aika nopeasti, kun en pelännyt yhtään – minä kun yleensä olen sellainen arka pupu, että näen painajaisia kevyemmästäkin jännäristä.
helmikuu 1, 2009 at 12:46 ap
Itse asiassa luen kyllä blogiasi säännöllisesti Google Readerin läpi. Kommentoitua tulee harvoin, mutta sehän nyt kai on ihan yleinen ongelma.
Totta puhuakseni laitoin toisen asialle, koska en sattunut juuri silloin olemaan Helsingin Akateemisessa. Laimean vähän henkilökohtaista, mutta mukavaa kuitenkin.
Sinun täytyy lukea se kuvitettu. Voi olla ettei se tarinan tuntiessa enää toimi, mutta kyllä siinä oli se jokin…
-J.
helmikuu 1, 2009 at 1:00 ip
Kivaa että käyt kylässä.
Ja vaiks Gaimanin omistus ei ole hlökohtaisesti haettu, on se silti aika arvokas – minun mielestäni ainakin omistus lisää aina kirjan arvoa, varsinkin jos tykkää kirjailijasta muutenkin. Esim. Panu Rajalan nimmari Unio Mysticassani ei oikeastaan ole minkään arvoinen minulle, mutta Virpi Hämeen-Anttilasta tykkään, joten hänen omistuksensa on minusta arvokas. Jos saisin mahdollisuuden hakea nimmarin Neil Gaimanilta, en varmaan saisi jännitykseltäni yhtää sanaa suustani, pelkkää pihinää tai uikuttavaa vingahtelua.
Omasta kirjastostani ei löydy alkuperäiskielellä kuin kuvittamaton versio Coralinesta – tai sitten en osaa tulkita hakuja oikein – mutta kuvitetusta laitoksesta on tulossa suomennos ihan pian, ja se on jo hankinnassa kirjastooni. Eli tämän käydyn keskustelun perusteella tulen kyllä lukemaan sen, ehdottomasti!