Minä luen ihan liian vähän dekkareita. Vaikka pidänkin kirjojen maailmaan heittäytymisestä ja seikkailujen kokemisesta, seikkailen yleensä jossain fantasiamaailmassa tai historiassa tai todellisuudessa, joka ei muistuta omaa elinympäristöä. Dekkarit ja jännityskirjallisuus on yleensä minulle liian pelottavaa. Agatha Christiestä olen kyllä aikanaan nauttinut paljonkin, mutta lähelle omaa maailmaa tulevat jännärit tekevän olon levottomaksi. Niin kuin nyt tämäkin, Virpi Hämeen-Anttilan sinänsä kevyt ja helppolukuinen Sokkopeli (2007). Välillä aloin kuvitella jonkun seurailevan minuakin ikkunan takaa, ja teki mieli vetää verhot eteen. Mielikuvitukseni oli taas vähän vilkkaanlainen. En uskaltanut lukea kirjaa juuri ennen nukkumaanmenoa, vaan lueskelin silloin jotain vähemmän jännittävää. Sokkopeli olisi ehkä aiheuttanut unettomuutta, tai mikä vielä pahempaa, tullut uniin.

Sillä tämän dekkarin pahikseen en haluaisi törmätä. Tarina kertoo seitsemästä keski-ikää lähestyvästä ystävyksestä, jotka joskus muinaisessa nuoruudessaan olivat kehittäneet Comus -nimisen salaseuran. Comuksessa he leikkivät liveroolipelejä, ratkaisivat tehtäviä ja seikkailivat. Nyt he ovat alkaneet saada kummallisia uhkauksia, tarot-kortteja ja outoja lauseenpätkiä. Uhkaukset muuttuvat vakaviksi  ja alkavat sisältää tehtäviä kuin suoraan Comuksen ajoilta.

Viestien lähettäjä käyttää itsestään nimitystä Puuseppä. Hänen tehtävänsä ja arvoituksensa ovat täynnä menneiden aikojen mytologiaa, jumaltaruja, magiikkaa, numerologiaa, kansanperinnettä, kirjallisuutta ja ties mitä kaikkea. Juuri sitä kaikkea, minkä Hämeen-Anttila hallitsee loistavasti!

Tarinaan on upotettu vähän Helsinkiä, vähän romantiikkaa, vähän nykyajan kiireen ja stressin ja pinnallisuuden kommentointia. Jossain kohdin Hämeen-Anttilan voi tulkita olevan yhteiskuntakriittinenkin, sillai rivien välissä, mutta se jää sivuun kevyen ihmissuhdepelin ja laajan henkilögallerian ylläpitämisen ollessa tärkeämpää.

Sokkopeli viihdytti ja piti minua jännityksessä, ja se kai on dekkarin tarkoituskin. Jo kansikuvakin on sellainen, että minua alkoi paleltaa.

Ainoa ongelma on, että minunkaltaiseni tavislukija tippuu sarjamurhaajan kärryiltä kuin appelsiini: en olisi osannut ratkaista yhtäkään Puusepän tehtävistä, en millään. Vaikka Sokkopelin henkilöt joutuvat kokemaan aika kamalia asioita, he hanskaavat kaiken ihan tosi hyvin. He myös jatkavat arkipäiväänsä tilanteessa, jossa minä ainakin olisin jo poistunut maasta, tai ainakin vienyt lapseni muualle. He eivät tunnu aidoilta ihmisiltä ollenkaan! Miten kukaan voi muistaa noin järjettömän paljon runoja ja tarinoita ulkoa, osata yhdistää niitä entisiin ja ratkoa tehtäviä ilman kirjaston apua (kirjastoonhan Hermionekin olisi mennyt…)? Lukijaystävällisempää olisi ollut tehdä tehtävistä edes vähän helpompia, edes osasta. Comuksen jäsenet ovat kuin Suden vuoden Sari ja Mikko. Ehkäpä Hämeen-Anttila kirjoittaa tällaisiin henkilöihin itseään ja miestään? Minulle tulee alemmuuskompleksi, selvästi.

Monissa arvioissa Sokkopeliä verrataan Dan Brownin DaVinci koodiin. Sama tuli minullekin mieleen, ja muistaakseni kirjailija itsekin viittaa siihen jossain kohdin. DaVinci koodi on hyvinkin voinut toimia esikuvana tälle, samanlaista myyttistä henkeä ja tehtävien ratkomista kummassakin oli.

Voi muuten olla, että DaVinci koodi on edellinen dekkari, jonka olen lukenut, ja siitä on kamalasti aikaa. Jälleen kerran siis to read -listani pitenee: lue enemmän dekkareita, niin et pelästy jokaista niistä näin kovasti! Vai tottuuko dekkareiden tapaan rakentaa jännitystä? Vai onko jokainen rikos ratkaisuineen aina yhtä jännittävä?

Sokkopeliä on selvästi luettu paljon, sillä arvosteluja löytyy netistä runsaasti. HS on vähän samoissa tunnelmissa kuin minä, samoin Kirjavinkit, mutta Mainoskatkon Elegia on vähän kriittisempi.

Kirjan kansikuva on lainattu erään kaupan sivuilta.