Anne Tyler (s. 1941) on ihana kirjailija. En ole lukenut kaikkia häneltä suomennettuja romaaneja, enkä moneen vuoteen ylipäätään häneltä mitään, mutta kesällä divarista mukaan tarttunut Oikukas planeetta (A Patchwork Planet, 1998, suom. 1999) tarjosi ihania lukuhetkiä viime viikolla. Tylerin läpimurtoteoksena pidetään yleensä romaania Päivällinen koti-ikävän ravintolassa (1982). Tähän mennessä hänen romaaneistaan on suomennettu kai yhdeksän, en ole aivan varma. Viimeisin on Amerikan lapset vuodelta 2008.

Tylerin kirjoissa ihastelen niiden tapaa kertoa tavallisella äänellä aivan tavallisen tuntuisista ihmisistä. Ainahan romaanien päähenkilöissä pitää olla joku juttu, joka erottaa heidät muista, mutta Tylerin henkilöt ovat niin inhimillisiä, niin todentuntuisia, että he tuntuvat olevan oikeita. Voisivat ainakin olla. Ja sitten ne juonet! Vaikka Tyler kirjoittaa elämämme arkipäivästä, rakkaudesta, perheistä ja kaikesta niihin liittyvistä, on kirjojen juonessa aina jokin koukku, jokin pieni mutka, jonka takia loppu ei ole arkinen tai tavallinen. En tiedä, en ehkä osaa taaskaan selittää, miksi pidän jostain kirjailijasta (minulta puuttuu analysointiin tarvittava sanasto ja oppi!), mutta Tylerin kirjoitustyyli, tapa kuvata henkilöhahmojaan, keinot kohtausten rakentamiseen ja tarinan kuljettamiseen kolahtavat minuun. Olen aina hyvällä tuulella Tyleria luettuani. Silti jostain syystä säästelen häntä, pelkään kuluttavani hänet loppuun, enkä siksi järin usein tartu hänen kirjoihinsa. Viime kerrasta on jo niin kauan, että voisin jo uusintalukeakin vanhat kirjat, myös Koti-ikävän ravintolan.

Oikukas planeetta kertoo Barnaby Gaitlinista, kolmikymppisestä miehestä, joka on sukunsa musta lammas. Hän on töissä kotipalveluyrityksessä ja auttaa päivittäin vanhuksia, tekee konkreettisen hyvää työtä joka päivä, mutta oman perheensä silmissä kunnianhimottomuus, kouluttamattomuus ja vaatimaton (öh, lue: epäsiisti?) elämäntyyli tekevät hänestä epäonnistujan. Barnaby kyllä myös provosoi perhettään tähän ja minusta hän jollain tapaa nauttii tilanteestaan. Nuorena Barnaby on ollut rikollinen, ja Tyler osoittaa kirjoittajanlahjansa kertoessaan Barnabyn rötöksistä vain aavistuksen verran, märehtimättä niillä, mutta toteamalla niiden olemassaolon ja keskittymällä enemmänkin menneisyyden vaikutuksiin nykypäivässä. Entinen elämä vainoaa Barnabya yhä, toistuvasti eri tahoilta. Esimerkiksi äitinsä ei lakkaa muistuttamasta, kuinka kalliiksi Barnabyn rikosten korvaukset tulivat perheelle.

Gaitlinin perheessä on perinne, että miehet kohtaavat jossain vaiheessa elämäänsä kukin oman enkelinsä, joka antaa jonkin elämänohjeen ja tätä ohjetta noudattaen Gaitlinin miehet saavat suunnan toimilleen ja menestyvät. Barnaby odottaa omaa enkeliään, ja tavattuaan junassa Sophian, Barnaby uskoo enkelinsä löytyneen. Barnabyn ja Sophian suhde syvenee ja mutkistuu kirjan edetessä, se on romaanin keskeinen juoni. Miten pankkivirkailija ja entinen rikollinen sopivat yhteen? Ja kuka on Barnabyn enkeli, vai onko sellaista?

Tämä enkelikysymys on kirjassa naiivi Gaitlinin perheen erityispiirre, se ”omituinen osuus”, jos sellainen pitää jokaisesta perheestä löytää. Minusta Barnaby ei kuitenkaan tarvitse mitään enkeliä, sillä työnsä ja toimiensa, arvojensa vuoksi hän on itse aikamoinen enkeli. Ei virheetön, mutta hyvä ihminen kuitenkin. Hän tuntuu niin lähestyttävältä, inhimilliseltä juuri siksi, että Tylerin kuvauksessa näkyvät sekä virheet että ne kauniit piirteet – tällaisia ihmisiä minä toivoisin tuntevani.

Helsingin Sanomien arvostelu löytyy täältä.

About these ads