Anne Ollila: Aika ja elämä

Kulttuurihistorian tutkija, dosentti Anne Ollilan Jalo velvollisuus on minusta hyvä kirja, mutta Aika ja elämä. Aikakäsitys 1800-luvun lopussa (SKS 2000) on ehkä vieläkin parempi. Teoksissa on osittain sama lähdeaineisto, nuorten naisten kirjeet toisilleen ja vanhemmilleen, jolloin tutkimusten näkökulma on myös naishistoriallinen.

Olen sanonut monta kertaa ääneen, että haluaisin jonain päivänä osata kirjoittaa niin kuin Ollila. Aika ja elämä on hyvä esimerkki hänen tyylistään: teos on yhtäaikaa teoreettinen ja konkreettinen ja myös sekä aineisto- että kirjallisuuslähtöinen. Ollila kirjoittaa sujuvaa, helppolukuista tekstiä, joka kuitenkaan ei ole aivan yksinkertaista, vaan sisältää kerroksia ja tasoja. Populaaria ja tieteellistä ei aina pitäisi pitää toistensa vastakohtina, ja Ollilan kirjoissa nämä kaksi asiaa yhdistyvätkin hienosti. Ei populaarin menneisyyden tutkimuksen tarvitse olla jotenkin suoraviivaisempaa tai vähemmän teoreettista, ainakaan kokonaan. Myös ns. suurelle yleisölle voi kirjoittaa tieteellistä tutkimustekstiä, jota siis voi ymmärtää tuntematta historiantutkimuksen traditioita.

Aika ja elämä kertoo joensuulaisen Hällströmin perheen kirjeenvaihdon kautta 1800-luvun kulttuurista ja elämäntavasta. Tarkastelun kohteena ovat erityisesti aikakäsitykset. Samalla aikaa vaikuttavat sekä syklinen että lineaarinen aika, mutta Ollila lähestyy Hällströmien aikaa myös toisenlaisilla mittareilla. Ajan tutkimisessa tullaan sellaisiin asioihin kuin odottaminen, kiire, sairastaminen, yhteinen aika ja sen kaipaaminen sekä muisteleminen. Hällstörmien kirjeenvaihdossa oman osansa saavat myös kristilliset käsitykset ajasta ja ikuisuudesta.

Ollilan kirja oli erinomaisen viihdyttävää luettavaa, vaikka eteninkin sen kanssa pienissä pätkissä, silloin tällöin lukien. Erinomaisen kivaa oli, että aivan välillä unohdin lukevani tieteellistä tekstiä – ei ollenkaan irvistyttänyt tai nukuttanut! Ja kirjan kansikin on kaunis.

Kuva kirjasta on lainattu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sivuilta.

 

Seminaari ja maanantai-lauantai

Etnologian jatko-opiskelijat ja Turun yliopiston Porin yliopistoyksikössä toimivan kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen laitoksen jatko-opiskelijat kokoontuivat viime viikolla jatkotutkimusseminaariin Porin Reposaareen. Kaksipäiväisen seminaarin tunnelma oli välitön, rento ja keskusteleva. Toisin kuin seminaareissa yleensä, Reposaaressa ei tarvinnut jännittää eikä pingottaa. Reinot jalassa minäkin pidin esitelmäni, joka oli hyvin toisenlainen kuin seminaariesitelmät yleensä. Siinä ei todellakaan ollut yhtä juttua, jota ratkaisin, vaan kerroin mitä teen ja miten olen tehnyt, ja miten suuren ongelmien eteen olen ajautunut, ja miten en jaksa enää koko työtä vaan olen taas viime aikoina saanut siitä masennusoireita ja kysyin, mitä tehdä seuraavaksi. Tai no, oikeastaan tiedän jo mitä tehdä seuraavaksi, mutta hain kannatusta sille ja kysyin muita kysymyksiä. Myös muut esitelmät olivat ihastuttavan konkreettisia: yleensä esitettiin jokin oikea, vastausta kaipaava kysymys, kuten mistä saisin lisää aineistoa, mitä ihmettä teen tämän analyysin kanssa tai mikä oikeastaan on analyysia etnologiassa. Vastauksia annettiin myös kysymyksiin miten rajata aineisto, mikä olisi kiinnostava tutkimuskysymys ja mihin suuntaan ei kannata lähteä tutkimusta viemään.

Erittäin konkreettista apua sain myös niistä keskusteluista, joissa käytiin läpi tohtorikoulutettavan arkea ja tehtäviä sekä v-kirjaa prosessina. Olen ottanut jotenkin aivan liian annettuna ja itsestään selvyytenä, että minun pitää sekä laitoksen tavoitteiden täyttymisen että oman työllistymismahdollisuuksieni takia kirjoittaa v-kirjan ohessa runsas määrä kirja-arvioita ja muita kevyitä tekstejä, vähintään yksi kotimainen referee-artikkelia ja ainakin yksi, mielellään useampi kansainvälinen referee-artsu. Kun asiasta tarpeeksi puhutaan, se alkaa tuntua väistämättömältä ja tarpeelliselta. Olin jo hahmottelemassa kv-artsukkani abstraktia, mutta onneksi järki tuli väliin. Minä ehdin aivan mainiosti kirjoittaa sen väitöksen jälkeenkin. Kirjoitan ne kaksi referee-arviointiin menevää artikkelia, jotka ovat työn alla, ja sen jälkeen keskityn v-kirjaan enkä julkaise enää mitään, tai ainakaan melkein mitään. V-kirja on päätyö, ja yritän edelleen pysyä sen valmistumiseen asettamassani neljän ja puolen vuoden tavoitteessa.

Tämä seminaari oli ensimmäinen kokeilu laitosten yhteisestä seminaarista, ja kaikki kyllä puhisivat tyytyväisyyttä, joten seminaareja päätettiin myös jatkaa. Kutsuimme tietysti porilaiset Jyväskylään, kuten oikein on. Porilaiset osoittivat melkoista vieraanvaraisuutta, joten olemmekin suorituspaineiden edessä: miten järjestää yhtä hyvä tilaisuus ensi syksynä, kun on vastavierailun aika.

Seminaarista pilkkopimeässä ajettuamme olin lauantai-iltana vielä kummitytön synttäreillä (se oli ihanaa!) ja sen jälkeen sunnuntaina isänpäivänvietossa maalla. Viikonloppuun liittyy monta asiaa, jotka veivät ennen kaikkea henkistä energiaa niin että olin sunnuntai-iltana aivan lopussa. Tänä aamuna ajoin äidin kanssa Jyväskylään, mutta kuskia piti vaihtaa kesken matkaa, kun olin vähällä nukahtaa rattiin. Olin vain aivan äärettömän väsynyt. Siksi päätin, että tänään maanantaina olkoon lauantai, kun varsinainen lauantai meni ihan työjutuissa. En mennyt Villa Ranaan lainkaan enkä miettinyt v-kirjaa tai artikkeleita, vaan puuhastelin kotijuttuja: nukuin päikkärit Papun kanssa vierekkäin, laitoin ruokaa, siivosin, haaveilin lomasta, katsoin leffaa ja vielä aion keskittyä vähän aikaa äänikirjaan ja virkkaamiseen keinutuolissa. Aikaisin nukkumaan kuitenkin.

Käsitöiden teossa siirryin uuteen vaiheeseen tänään. Jo jonkin aikaa olemme jutelleen äidin kanssa, että joulupukki voisi tuoda minulle ompelukoneen. Sisko on saanut omansa joitakin vuosia sitten. Silloin minua ei kiinnostanut, mutta nyt on herännyt polte ompeluunkin. Tänään kävimme äidin kanssa vertailemassa kahden liikkeen koneita, pohdimme asioita kahvikupin äärellä ja teimme saman tien ostopäätöksen. Ihan oma Husqvarna Viking Emerald on nyt minun (kiitos joulupukki!). Vielä en ole jaksanut muuta kuin poistaa sen laatikostaan, mutta ihan pian – varmasti ihan pian – aloitan jonossa olevat ompelusuunnitelmat. En ole kovin kokenut ompelija, joten peruskone riittää minulle mainiosti. Jos opin lisää ja innostus pysyy, voin tietenkin joskus sitten alkaa päteä monimutkaisemmalla laitteistolla. Nyt Emerald on minulle hyvä.

 

Akateemista hauskanpitoa

Eilen laitoksessamme oli juhlapäivä. Uusi Suomen historian professorimme nimitettiin virkaansa virallisesti, eli vietettiin viimeisiä vanhanmallisia virkaanastujaisia. Ensi vuonnahan virkasuhteet yliopistossa jäävät unholaan, joten kenties jatkossa vietetään työhönastujaisia…

Virkaanastujaiset ovat minusta hassu tilaisuus. Ne ovat välilllä varsin jäykkää pönötystä, mutta rentoutuvat aina hetkittäin, kunnes loppua kohti kaikki pönötys jää. Yliopiston päärakennuksessa oli varsin kiva tunnelma ja puheensorina ennen virkaanastujaisesitelmiä. Kun tilaisuus alkoi, kaikki muuttuivat vakaviksi ja hiljaisiksi. Kun kolme samaan aikaan virkaan astuvaa professoria olivat pitäneet esitelmänsä, he marssivat jonossa mustissa vaatteissaan, tohtorinhatut kädessä ulos salista yleisön seisoessa hiljaa. Todella masentavan jäykkää. Mutta seuraavassa hetkessä kaikki oli taas epämuodollista ja mukavaa. Pääsimme jälleen pohtimaan, mitä sanoa onnittelujonossa kahdelle täysin tuntemattomalle professorille. “Onhan tätä tehty ennenkin, mutta en muista mitä sanoin viimeksi.” “Jospa sanoisi vaan, että hilirimpsis!“ Kahvit juotiin Blomstedtin salissa Villa Ranassa, ja kahvien jälkeen tuoreita professoreja onnitelivat kunkin oma tiedekunta. Nämä puheet olivat toki juhlavia, mutta onneksi jo vähän vähemmän pönöttäviä.

Professorimme oli kutsunut laitoksen väen vielä omaan juhlaan Musicalle iltapäivällä. Se oli kiva tilaisuus, varsin vapaamuotoinen ja viihtyisä. Musica taipui juhlatilaksi paremmin kuin odotinkaan. Minua vähän jännitti, sillä pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni viemään juhlatilaisuuteen onnittelut jonkin virallisen yhteisön puolesta. Juhlakalu nimittäin on Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran entinen puheenjohtaja, ja Seura luonnollisesti muistaa omiaan. Seuran hallituksen jyväskyläläisenä edustajana tehtävä oli tietysti minun. Oli ilo vielä professorille iso, kaunis kimppu, jossa oli orkidea ja ruusuja. (Valitettavasti en muistanut kuvata kimppua, joten lainasin tähän kuvan orkideakimpusta Kukkakauppa Rosalinin sivuilta.) Naishistoriaa ja työn ja yhteiskunnan historiaa tutkinut uusi professorimme on minunkaltaiselleni nuorelle tutkijalle paljon muutakin kuin esimies tai kollega laitoksessa. Professorien työhön kuuluu minun mielestäni opetuksen, tutkimuksen ja hallinnon lisäksi myös pieni sivutehtävä: toimia esikuvana ja mallina omaa uraa pohtiville, alkutaipaleella oleville tutkijoille. Tällä hetkellä en tee mitään konkreettista yhteistyötä uuden professorimme kanssa, mutta uskon yhteistyökuvioita löytyvän tulevina vuosina, ja odotan niitä ilolla.

Ilta jatkui tietysti Sohwilla, missäpä muualla, jossa täytimme ainakin kolmasosan ravintolasta, ehkä enemmänkin. Aika pian hilpeä tunnelma muuttui minun kohdallani väsymykseksi, ja lähdin kotiin jo ennen rokkituntia. On vaan niin paljon kaikkea. Loppuviikko kuluukin taas liikkeellä: perjantaina ja lauantaina olen Porissa jatko-opiskelijaseminaarissa, josta varmaankin tulee tänne raporttia.

 

Christopher Paolini: Eragon

Mitä sanoa kirjasta, jonka luin kyllä mielenkiinnolla, mutta joka jätti minuun niinkin heikon jäljen, että unohdin kirjoittaa siitä aikanaan kirjapäiväkirjaan? Luin Christopher Paolinin Eragon -seikkalun siis edellisellä Helsinki-vierailullani elokuussa, ja nyt kun viime viikolla näin sen siskon hyllyssä, tajusin että olin unohtanut saman tien koko kirjan.

Joskus hiljaisuus taitaa vain olla parasta. Jos minulla ei ollut sanottavaa Eragonista silloin, niin eipä kyllä ole nytkään. Lohikäärmeet kiehtovat minua, mutta jostain syystä en juuri nyt muista edes tarinan lohikäärmeen nimeä. Toisinaan unohtamisella on suurempi merkitys kuin muistamisella.

Ja ovathan muut jo sanoneet kaikenlaista tästä, esim. täällä.

 

Carol Shields: Kivipäiväkirjat

Ajatellessamme menneisyyttä me luulemme helposti, että ennen ihmiset olivat toimissaan yksinkertaisempia ja että heitä muovaavat voimat olivat alkuperäisiä ja muuttumattomia. Pidämme itsestään selvänä, että meidän esi-isiemme elämää innoitti syvempi ja puhtaampi tarkoitus kuin meidän elämäämme ja että heidän mielenlaatunsakin oli jotenkin jämerämpi, esimerkiksi siinä, että entisajan tiedemiehet pyrkivät päämääriinsä katkeamattoman “kutsumuksen” vallassa ja taiteilijat tekivät työtään pysyvän “innoituksen” tilassa. Mikään tästä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Meitä ennen eläneet olivat täsmälleen yhtä oikullisia ja arvaamattomia ja häilyväisiä kuin tämän päivän ihmiset.

Carol Shieldsin Kivipäiväkirjat (The Stone Diaries, 1993, suom. 2000) lunasti jo huomattavasti edellistä häneltä lukemaani kirjaa paremmin Shieldsin nimeen laittamani odotukset. Nyt tekee mieli lukea häneltä enemmänkin romaaneja.

Kivipäiväkirjat on rakenteeltaan yksinkertainen romaani. Se on yhden naisen elämäkerta, jonka kautta avautuu kuva koko viime vuosisadasta. Daisy Goodwillin elämässä kohtaavat tavallinen arki ja erityiset sattumat, ja noista kohtaamisista Carol Shields on rakentanut kerrassaan kiehtovan mosaiikkimaisen kuvan yksilöstä ja hänen ympäristöstään. Kuvauksen kohteena ovat Daisyn lisäksi myös hänen lähipiirinsä, sillä eihän ihmistä voi oikein ymmärtää, jos ei tiedä jotain hänen läheisistään.

Shields vaihtelee tekstityyppiä aika ajoin, mikä on minusta tässä romaanissa loistava ratkaisu (se ei ihan aina toimi, tässä kuitenkin toimii erittäin hyvin). Suurin osa tekstistä on suorasanaista elämäkertaa, mutta välillä mukana on esimerkiksi lehtileikkeitä ja kirjeitä, joiden kautta käydään läpi osa Daisyn elämänvaiheista. Shields käyttää tätä tehokeinoa taitavasti, ettei lukija hyydy pelkkään tarinankerrontaan, vaan tekstin rytmi katkeaa mukavasti näiden lukujen ajaksi.

Mikä Shieldsin romaani kannattaisi lukea seuraavaksi? Jane Austen -elämäkerran sain synttärilahjaksi, joten se varmaankin on pian vuorossa, mutta mitä hänen romaaneistaan suosittelette? Luettuna on siis Rakkauden tasavalta ja nyt tämä Kivipäiväkirjat.

 

Täysi viikko

Enpä sitten postannut kertaakaan koko Helsinki-reissuni aikana. Sellaista sattuu: oli vain liian kiire, liian täyttä edelleen, koko ajan. Liikaa ajatuksia mielessä, liian väsynyt iltaisin.

Asuin siskon luona, missä Papu aina viihtyy niin hyvin ja jossa minua passataan toinen toistaan ihanemmilla ruuilla niin että vyötä tarvitsee aina loppuvaiheesta löysentää. Siskon luona on hyvä, kun on tuttu paikka, vaikka liika läheisyys hetkittäin kiristäisikin tunnelmaa kummankin syöksyillessä kiireestä toiseen ja vähitellen väsyen.

Reilun viikon kestäneeseen reissuun mahtuu paljon, se todella oli täysi.

Oli sellaista, josta olisi halunnutkin kirjoittaa ja joista perinteisesti kirjoitan, kuten kirjamessut, joilla vietin  kolme päivää näkemättä yhtään kirjailijahaastattelua. Ostin kaksi kirjaa itselleni, kaksi lahjaksi, heijastimen, rannekorun, kassin ja kalenterin ensi vuodeksi.

Oli tohtorikoulutettavan arkea, josta todellakin pitäisi kirjoittaa: Kansan Arkisto ja kaksi päivää aineistonkeruuta. Omaan tutkimukseeni sopivaa aineistoa löytyi jonkin verran, ei missään nimessä liikaa ja enemmänkin olisin ottanut. Mielenkiintoiset kaksi päivää vietin silti, sillä Kansan Arkiston poliittisen taustan vuoksi siellä on aivan toisenlaista aineistoa kuin muissa lukemissani keruukyselyissä. Arkistovierailu herätti paljon ajatuksia tohtorikoulutettavan päässä. Ne ajatukset eivät ole vielä selkiytyneet edes sen vertaa, että olisin tehnyt niistä muistiinpanoja. Näistä ajatuksista olisi mahtista saada joku päivä aikaan artikkeli, mutta katsotaan nyt miten käy, onnistuko ikinä sanallistamaan tätä pohdintojen kuviota.

Kirjoittamista oli, oli kurssikin siitä, mainostin sitä jo etukäteen, mutta loppuraportti jää nyt tähän tiivistykseen. Kurssi oli ehkä lievä pettymys, ainakin siltä tuntui heti tuoreeltaan. Sain siitä jotain eväitä irti, mutta toivon vielä enemmän. Toisaalta ajattelin jo etukäteenkin, että saatan olla liikkeellä liian suurin odotuksin. Eihän kukaan voi antaa taikasanoja kirjoittamisongelmieni ratkomiseen, vaan itse minun on niistä edelleenkin selvittävä. Kurssilta sain kuitenkin aivan hienon pitkän listan kirjoittamiseen liittyvää opas- ja muuta kirjallisuutta, joitain tieteelliseen kirjoittamiseen liittyviä konkreettisia ohjeita – ja inspiraation hankkia jälleen uudenlaisen muistikirjan laukkuun kulkemaan matkassa koko ajan.

Kävin erittäin laadukkassa seurassa Helsingin Kaupunginteatterissa katsomassa Maija Poppasen. Se oli hieno, hyväntuulinen sinä iltana ja edelleen mielessä iloisena kokemuksena. Se ei ehkä yltänyt aivan yhtä korkealle listallani kuin Kaunotar ja hirviö samassa teatterissa pari vuotta sitten, mutta oli ehdottomasti erinomaisen ihanaa, että sain nähdä sen H:n ja Een kanssa. Tapoihini kuuluu yleensä hehkuttaa kulttuurielämyksiä, mutta nyt sekin jää tähän: Ee kirjoitti siitä paremmin, se riittäköön.

Viikon aikana näin myös läheistä ystävää, ja koska tämäkin ystävyys on nykyään etäsuhde, teki tämä tavallista läheisempi viikko hyvää.

Sitten viikkoon mahtuu myös niin suuria asioita, että sanat loppuvat kerta kaikkiaan kesken. Tapasin pienimmän vauvan, mitä koskaan olen nähnyt, ja pääsin samalla ensimmäistä kertaa elämässäni synnytyslaitokselle (hui). Toukokuussa vihityt ystäväni saivat tällä viikolla luokseen pikkulinnun, hartaasti odotetun tyttösen, jonka unta katsellessa minua vain itketti itkun perään. Itketti sillai hyvällä tavalla, onnesta ja siitä rakkauden määrästä, joka siinä huoneessa leijui. Jos muilla vastasynnyttäneillä perheillä on edes puolet siitä onnesta ja ilosta ja rakkaudesta joka huoneessa pitkin laitosta, on minusta melkein ihme, että Kätilöopiston rakennus ei jo halkea.

Nyt olen aivan rättipoikki. Ensi viikosta on tulossa – jos mahdollista – vieläkin täydempi, mutta mikäs tässä porskuttaessa. Onneksi tämän illan ja suurimman osan sunnuntaitakin saan käyttää ihan vain lepäämiseen, olemiseen ja itseni kokoamiseen.

 

 

Täyttä

Kalenterissa on täyttä juuri tällä hetkellä. Samoin päässäni – yritän pitää ohjat käsissä ja olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan, mutta hetkittäin tuntuu siltä, että jotain unohtuu ja kaikki kaatuu. Mutta eihän se epämääräinen “kaikki” mihinkään kaadu.  Asiat hoituvat varmasti hyvin, kunhan vain vedän syvään henkeä ja ryhdyn toimeen alituisen jaarittelun sijaan. Päänsärkyyn auttaa lääke, hartiakipuun jumppa, unenpuutteeseen nukkuminen. Kaikki järjestyy kyllä, väsymyksestä huolimatta, niin uskon.

Juuri nyt päällä oleva kiire aiheuttaa kuitenkin sen, etten ehdi pysähtyä blogin ääreen kuin lyhyiksi hetkiksi kerrallaan. Pöydällä on pino kirjoja, joista pitäisi kirjoittaa tänne ja ainakin yhdestä leffastakin haluaisin avautua, mutta ei nyt, joskus toiste. Lähden huomenna Helsinkiin ja olen kirjamessuilla töissä kolme päivää. (Kiireistä siellä varmaan on, mutta saa tulla tervehtimään!) Messujen jälkeen olen arkistossa ja kirjoittajakurssilla, ennen kuin palaan kotiin. Tahti kyllä rauhoittuu viikonlopun jälkeen, mutta Helsingissä ollessa olen laiskempi bloggaaja.

Yritän siis sanoa, että tähän blogiin tulee nyt lyhyt rauhallisempi kausi ja vähemmän postauksia.

Täyttä on elämässä, mutta yritän aamuisin silti muistaa katsoa ympärilleni ja seurata syksyn hiljaista vaihtumista talveen. Lunta on ollut vasta yhtenä aamuna ja syksyn mustin vaihe on vielä edessä, mutta silti ilmassa tuoksuu jo vähän talvellekin. Se tulee kyllä, vähitellen, ihana talvi.