Jumal-parat ja valkyriat

Eilen päättyi eräs pidempään jatkunut kulttuuritarina: näin viimeisenkin osan Metropolitanin Sormus-tetralogiasta Finnkinon teatterissa, Live HD-lähetyksenä. Richard Wagnerin neljän oopperan sarja alkoi kahden ensimmäisen oopperan eli Reininkulta ja Valkyriat osalta viime kaudella ja kaksi viimeistä eli Siegfried ja Jumalten tuho olivat ohjelmistossa tänä sesonkina.

Vau, ei voi muuta sanoa. Yhteensä Nibelungin sormuksen tarina kestää yli 15 tuntia, mutta neljäänkin osaan pilkottuna nämä oopperat ovat melko raskaita ja massiivisia kuunneltavia. Etenkin iltamyöhällä! Silti pidin jokaisesta osasta ja huolimatta ajallisesta etäisyydestä aiempiin osiin, tunnen myös eilisen esityksen koonneen tarinan ja tehneen tarinasta kokonaisuuden.

Nibelungin sormus on sovitus Eddan jumaltaruista. Varastetusta reininkullasta taotun sormuksen kirous vaivaa maailmaa, kunnes rakkaus kaiken voittaa ja urhea valkyria Brünnhilde syöksyy liekkeihin sormus mukanaan. Sormuksen tuhoutuessa tuhoutuu kuitenkin paljon muutakin – aika on muuttumassa ja jumalien aika väistyä. (Kuulostaa niin Tolkienilta että naurattaa.) Pääjumala Wotanin ratkaisujen ja jättiläisten rakentaman sankareiden asuinpaikan Valhallan tuhon välillä ehditään nähdä parikin suurta rakkaustarinaa, jotka ovat enemmän tai vähemmän (pääosin hyvinkin paljon) sukurutsaisia ja kuulla hienoa musiikkia.

Bryn Terfel lauloi METissä Wotanin roolin, kolmannesta osasta alkaen päähenkilöksi nousevan supersankari Siegfriedin rooliin hyppäsi sairastapauksen vuoksi lyhyellä varoitusajalla Jay Hunter Morris (hieno, lahjakas mies, ei voi muuta sanoa) ja Alberich-kääpiöpahiksena lauloi Eric Owens. Suurimman vaikutuksen minuun ehkä kuitenkin teki Deborah Voigt Brünnhilden roolissaan. Musiikkituntemukseni toisaalta on niin heiveröistä, etten tiedä vaikutuinko Brünnhilden roolista ja Wagnerin musiikista ylipäätään, vai oliko kyse Voigtin lahjoista. Ihan mahtava rooli silti.

Yhtenäisyyttä neljän osan tarinaan toi myös lavastus, joka oli minusta hieno. Yksinkertaiselta vaikuttavaa, mutta hämmästyttävän muunneltavaa lavarakennetta käytettiin jokaisessa oopperassa. Tekniikka oli hyvin 2010-lukulaista: harmaa metallirakenne muutettiin miksi tahansa, niin linnaksi, metsäksi, luolaksi tai joeksi, valojen ja varjojen avulla. Heijastamalla kuvia ja värejä saatiin tunnelma muuttumaan nopeasti ja toisaalta rakennettua hyvin tehokkaita visuaalisia hetkiä, joillaisiin ei perinteisillä vasara+naula -lavasteilla mitenkään voida päästä. Nyt juuri esimerkiksi mielessäni on hurjan hieno kohta, jossa murhan juuri juonitellut Gunther yrittää pestä käsiään joessa, ja vesi muuttuu punaiseksi verestä – syyllisyys-symboliikasta väri muutetaan tunnelman rakentajaksi, kun koko taustalla kohiseva koski on lopulta verenpunainen miesjoukon surressa kuollutta sankaria, Siegfriedia.

Metropolitanin sivuilla on hieno paketti sormustietoutta. Sieltä löytyvät Wagnerin “letimofis”, eli ne musiikilliset pienet teemat jotka soivat kunkin sankarin kohdalla (edelleen samaa keinoa käytettiin TSH-leffoissa). Kunkin oopperan kohdalla on videokuvaa parhaista paloista. Suosittelen tutustumaan! Valkyrioiden ratsastus ja selkäpiitä karmiva Hojotoho! -huuto on varmaankin tunnetuin kohtaus tetralogiasta, ja koska en löytänyt kunnollista videota METin versiosta (paitsi äsken linkittämästäni kotisivujen videokoosteesta sekin löytyy), liitän tähän Tanskan kuninkaallisen oopperan version. Tässä valkyriat ovat minusta hienosti toteutettuja. Näiden kauheiden ja kauniiden kuolemanratsastajien tehtävähän siis on tuoda kuolleet sankarit taistelukentältä Valhallaan Wotanin juhlaväkeen. Tanskalaisten versiossa valkyrioiden helmat ovat veressä ja riehakas tunnelma muutenkin vastaa mielikuvaani heistä.

Nibelungin tarinan voisi kerätä vähitellen hyllyynkin. Oopperalevytykset ovat sen verran arvokkaita, etten olen niitä kovin paljoa raaskinut ostaa, mutta ne ovat sellaisia vähitellen, ajan kanssa ja löytöinä hyllyyn haalittavia.

 

Kirjoille paikkaa

Vähän aikaa sitten tajusin vasta, että työhuonetilanteeni on väliaikainen. Tai olenhan minä sen aina tietenkin tiennyt, mutta asian konkreettisuus iski kun tajusin, ettei kotonani ole tilaa työhuoneella oleville kirjoille.

Kotikirjahyllyni on ylitäysi tälläkin hetkellä, vaikka siihen kyllä olisi mahdollista saada lisää tilaa ostamalla lisähyllyjä – eläköön Lundian muotoiltavuus. En vain ole saanut aikaiseksi hoitaa asiaa kuntoon, sillä olen toivonut löytäväni hyllyjä käytettynä (molemmat kirjahyllyni ovat käytettynä hankittuja) ja toisaalta en ole kovin suuresti ehtinyt etsiäkään. Nyt alkavat olla ajat sillekin hommalle. Oma juttunsa on sekin, että jos tulevaisuudessa aletaan maksaa kaikki yhteistä Yle-veroa, en näe ehkä enää kovin pitkään syytä pysyä ilman televisiota. Sille täytyisi sitten olla tilaa kirjahyllyssä, joten kirjat pitäisi saada mahtumaan siltä kohdin jonnekin muualle.

Työhuoneella on kirjoja ehkä kolme, neljä hyllyllistä. Suunnilleen puolentoista vuoden kuluttua ne pitää uudelleensijoittaa jonnekin – todennäköisesti kotiin. Kirjojen määrä ei ole vähenemässä; totta puhuen ostan kirjoja hitaasti mutta varmasti koko ajan lisää. Koska en osaa tehdä kotini sisustusratkaisuja kovin nopeasti (kuten kirjahyllyn lisähyllyjen hankinnan hitaudesta voi huomata), olen alkanut nyt jo pohtia, mikä olisi järkevä tapa järjestää niille lisää tilaa nätisi, tyylikkäästi, kestävästi ja halvalla.

Tämänhetkinen kirjojen säilytystilanne vastaa tunnelmaltaan tätä kuvaa, vaikka todellisuus onkin vähän vähemmän elegantti:

Kirjahyllyni on toki ihan perinteistä puista mallia eikä näin tyylikkäästi sisäänrakennettu, mutta hyllyt on täytetty samalla tavalla ilmavasti ja sen vuoksi rauhoittavan näköisesti. Siinä on yksi mahdollisuus lisätilaan, kuten jo aiemmin sanoin. Jos minulla olisi tilaa, hankkisin jotain tämänkaltaista:

Mutta kuten sanottu, ylimääräistä seinätilaa ei ole hukattavaksi tällaiseen sisustamiseen. Vaikka tiedän monia, joilla on kirjoja paljon enemmänkin, niitä on kuitenkin minullekin kertynyt jo sen verran että tilalla leikittely saa nyt unohtua. Yksi helpohko vaihtoehto on vain työntää nykyiset hyllyt aivan kiinni nurkkaan, jolloin toisen seinän suuntaan luultavasti jäisi vielä yksi 80 sentin tai metrin levyisen kirjahyllyn tila.  Jos siihen hankkisi niin korkean hyllyn kuin saa, kirjojen säilytysongelma olisi joksikin aikaa ratkaisu. Helppoa, halpaa, yksinkertaista ja suoraviivaista.

Kirjojen säilyttämisestä tykkäävä osa minusta kuitenkin haaveilee jostain jännittävämmästä. Olisi hauskaa ympäröidä makuuhuone kirjahyllyillä, vähän niinkuin tässä kuvassa, mutta enemmällä väreillä ja hyllyjä muuallakin kuin yhdellä seinällä (koska oma makkarini on isompi kuin tämä alkovi):

Olen myös ajatellut, että korkean eteiseni katonrajaan sopisi hienosti kirjahylly – yksi rivi vain, sinne ylös. Toisaalta eteinen on kodin pienin huone (kylppäriä lukuunottamatta), joten katonrajaa kiertävä kirjahylly voisi tuntua ahtaalta.

Lisähyllykkö olohuoneeseen on varmaankin se ratkaisu, jonka saan aikaiseksi ihan vain jo taloudellisistakin syistä. Pelkään, että valmiina ei välttämättä ole sellaisia hyllyjä joista visioin makuuhuoneen seiniä kiertämään, ja jos onkin, ne ovat yhtä lailla tavoittamattomissa hinnoissa kuin se jos teettäisin hyllyt huonekalumaakarilla tai puusepällä – mikä olisi tietysti haave. Ennen kuin luovun, pitää tietysti käydä katselemassa ja kyselemässä. Voipikin olla niin, että haudon ja suunnittelen tätä kesään asti, ja kunhan pyörällä taas pääsee kaupungin laidasta laitaan sujuvasti ja helposti, otan tavoitteeksi selvittää mahdollisuuteni kirjahyllyhankintojen suhteen.

Siihen asti otan mielelläni vastaan vinkkejä ja kokemuksia! Millaisia kirjahyllyratkaisuja olet laittanut omaan kotiisi? Oletko ollut tyytyväinen? Millaista kirjahyllyä et ainakaan haluaisi? Oletko teettänyt huonekaluja? Mitä se maksoi? Ai oletkin itse puuseppä ja haluat tehdä minulle kirjahyllyn lähes ilmaiseksi? Sattuipa sopivasti, tervetuloa!

Kuvat on lainattu täältä, täältä ja täältä.

 

Ehkä paras ikinä

Eilen illalla kotiuduin laitoksen jokavuotisesta talviseminaarista. Tänä vuonna meidät oli kutsuttu vieraaksi Suomen metsämuseo Lustoon Punkaharjulle. Puitteet olivat mainiot – museo toimi seminaariympäristönä erinomaisesti ja hotellit olivat hienoja.

Johtuneeko oman kokemuksen kasvamisesta, mutta vuosi vuodelta opin nauttimaan talviseminaareista enemmän. Ensimmäisellä kerralla olin kuolla kauhusta, toisellakin kerralla lannistuin ja masennuin sen verran, että jätin kolmantena vuonna seminaarin väliin. Viime vuonna pärjäsin jo paremmin, ja tällä kertaa koen jopa ihan oikeasti saaneeni väikkärin edistymisen kannalta aika konkreettisia edistysvinkkejä. Laitoksemme talviseminaareissa on aina hyvä tunnelma, mutta tänä vuonna työryhmäni oli ihan mahtava. Jo etukäteen katsoin nimilistaa ja vaikutuin, miten hyvä arpaonni minulla kävi: mukana porukassa olivat kaikki suosikki-ihmiseni! Keskustelu oli rakentavaa, rauhallista, asiassa pysyvää ja vaikka paikoin oltiin aika kriittisiä, niin hyvin ystävällisessä sävyssä ja kunkin työtä tukien.

Tällä kertaa paperini oli raakaluonnos yhdestä osasta v-kirjan tulevaa lukua 5. Teksti oli niin keskeneräistä että hävetti, mutta ihmiset suhteuttivat kommenttinsa hienosti siihen. Ehkä työn parissa vietetyt vuodet myös ovat opettaneet jo arvostamaan kaikkia kommentteja, mutta myös hahmottamaan niiden tärkeysjärjestyksen. Yön yli nukuttuani minäkin jo pystyin mielessäni toteamaan, mitkä saamistani vinkeistä oikeasti kannattaa ottaa käyttöön ja mitkä on ohitettava. Seminaarikeskustelut kuitenkin aina saavat ajattelemaan työtä myös kokonaisuutena ja siitä seuraa yleensä ahdistusta.

Kaikki on v-kirjan kanssa hyvin. Silti ahdistaa enemmän kuin aikoihin, ja syynä on se aikataulu, josta vähän aikaa sitten kirjoitin. Aina kun puhun v-kirjastani jonkun kanssa esim. juuri seminaareissa niinkuin nyt tällä viikolla, päälleni tuntuu suorastaa vyöryävän se kirjallisuuden määrä, jota en ole vielä(kään) lukenut. Juuri nyt minusta tuntuu, etten ikinä saa kiinni tutkimuskirjallisuudesta niin paljon, että voisin käydä niin laajaa keskustelua aiemman tutkimuksen kanssa kuin väitöskirjassa odotetaan. Jos johonkin, niin tämä työ kompastuu siihen.

Toinen ongelmani on rajaus. Yritän edelleen tehdä liikaa vähän kaikkea sekä näiden kansien sisällä että omassa elämässäni. En osaa rajata, en valita enkä sanoa ei.

Mutta valittamisen sijaan aion silti yrittää selvitä. Viikonlopun aikana tarkastan vielä viime viikolla tehtyä aikataulua, lisää siihen pari juttua jotka olivat unohtuneet ja voi olla, että siirrän deadlinen syyskuun sijasta lokakuun loppuun.

Talviseminaarista vielä: on pakko hehkuttaa Punkaharjua. Valtionhotelli oli avattu meitä varten pariksi päiväksi. Osa väestä majoittui sinne, osa Kruunupuistoon. Molemmat olivat hienoja!  Valtionhotellin illallinen oli kirkkaasti juhlavin seminaari-illallinen, missä olen ollut. Söimme alkuruoaksi blinejä, väliruoaksi borschkeittoa, pääruoaksi venäläistä härkäpataa valkosipulikermaperunoiden kanssa ja jälkiruoaksi Romanovin mansikoita. Jätin tietysti mansikat väliin, mutta aih ja voih, miten hyvältä ruoka maistui! Oli myös hienoa, miten sujuvasti illallista syötiin yli kaksi tuntia hyvässä seurassa nauraen, jutellen ja smetanan monipuolisuutta ihmetellen.

Edellinen reissuni samoihin maisemiin oli hurmaava Heels on Wheels -kiertue. Seuraavan kerran pääsen katselemaan harjuja kesäkuussa 1950-lukuhankkeen seminaarissa. Nyt sitten aina kun ahdistaa, minä palaan mielessäni Punkaharjulle ja lohduttaudun paon ajatuksella. Kun kaikki kaatuu päälle, muutan Punkaharjulle ja alan tehdä jotain ihan muuta elääkseni. Näissä maisemissa olen ollut aina tyytyväinen ja onnellinen – varsinainen Suomi-paratiisi!

 

Sunnuntai-iltapäiväkahvit

Maku-lehden syksyisessä Espanja-teemanumerossa ollut manchego-parsapiirakan ohje alkoi kutkuttaa. Pakko oli päästä kokeilemaan, ja kun suolaisen herkkupiirakan tekeminen vain itselle on vähän tyhmää, kutsuin joukon ystäviä sunnuntai-iltapäivänä kahville. Kesken vaalityön, kesken vähän tyhmien työhuolien, kesken kovan pakkasen. Ja ilmeisesti manchego houkutti, sillä ihanan moni vastasi  kutsuun.

Äiti on viime aikoina leivoskellut kinkkusarvia. Äiti osaa tehdä niistä meheviä, tasaisia ja suunnattoman herkullisia. Oman, vuosien takaisen sarvienleipomiskokeiluni muisto on lähinnä kirvelevä tappio: niistä tuli kummallisen muotoisia ja jotenkin outoja. Äidin esimerkin innoittamana oli mielessäni kytenyt halu kokeilla uudestaan, joten leivoin kinkkusarvia piirakan kanssa samaan kahvipöytään. Jälkiruoaksi tarjoilin joululta säilyneitä suklaakonvehteja ja vieraiden tuomia suklaakeksejä – aika hyvät oli tarjoilut, vaikka itse sanonkin!

Katoin sunnuntaikupit (Paratiisia) ja hopealusikat (kummitädiltä aikanaan saadut) – kumpiakin tulee käytettyä aivan liian harvoin. Vanhat Arabian Ihanne-sarjan kermakko ja sokerikkokin olivat käytössä siihen asti, kunnes vieraat kyllästyivät kermakon pienuuteen ja hakivat purkin kaapista – ettei koko ajan tarvitse olla täyttämässä, heh. Sunnuntaiastioista huolimatta oli ihan rento tunnelma. Lapsiakin oli vieraiden joukossa kaksi ja he viihtyivät. Pääsin itsekin lukemaan autokirjaa ja kivasti myös omaa suosikkiani, Jokilaivan tarinoita.

Olin kutsussani ilmoittanut kiellettyjen sanojen listan: talviseminaari, väitöskirjan valmistuminen, aikataulu, talviseminaarin paperi, Lusto. Ajattelin, että minulta hajoaa pää jos en saa työasioista taukoa. Mutta jos kutsuu työkavereita luokseen niin tietenkin välillä puhutaan työasioista, eikä se mitään haitannut. Ehkä massu täynnä hyvää piirakkaa on helpompi kestää myös aikatauluahdistusta? Ja toisaalta eilen vietin täydellisen irtiottopäivän katsomalla muun muassa uutuusleffan Puss in Boots. Ja nauroin, odotetusti!

Pitäisi useammin kutsua ihmisiä kylään sunnuntai-iltapäivisin.

 

Vapaan aikataulun ihanuus ja kamaluus

Erään suunnilleen samassa työvaiheessa olevan kollegan kanssa meni jutteluhetki tänään vähän paniikinomaiseksi. Hän muistutti minua siitä, että kirjoitusaikataulun suunnitteleminen on tärkeää. Tähän asti olen vain ajatellut asiaa summittain ja vähän sinne päin haluamatta keskittyä siihen sen tarkemmin – paitsi deadlinen olen tiennyt jo pitkään. Tänäänkin ensimmäinen reaktioni kollegan puhuessa aikataulun tekemisestä oli laittaa sormet korviin ja vinkua etten vaan kuulisi totuutta.

Totuushan on se, että kiire tässä tulee. Tavoite on saada käsikirjoitus syyskuun loppuun mennessä valmiiksi. Toistaiseksi puuttuu vielä suunnilleen kaikki.

Tein kuukausittain ja viikoittain etenevän aikataulun itselleni rauhoittaakseni nousevaa paniikkia. Ja kas, eihän tässä hätää. Jos käytän vain neljä viikkoa per käsittelyluku niin homma toimii. Mutta onko se mahdollista? Aina on muutakin sälää, on Kansatieteen päivien järjestelyt ja konferenssi Skotlannissa ja laitoksen, 1950-lukuhankkeen ja THTPS:n seminaareja. Yritin ottaa näitäkin huomioon aikataulua tehdessäni, jätin sinne tänne vähän ilmaa. Ja silti se näyttää toteuttamiskelpoiselta.

Kokeneempi, työssään pidemmällä oleva kollega kertoi tehneensä kirjoitusvaiheessa useita aikatauluja, joista yksikään ei pitänyt. Mutta minä inspiroidun deadlineista! Ja jos jotain niin olen kohtalaisen nopea kirjoittaja, vaikka laatu sitten onkin varsinkin ekoissa versioissa vähän sitä sun tätä. Mutta kuvittelin jättäneeni aikaa myös tekstien hionnalle. Silti on vaikea tässä vaiheessa sanoa, kuinka nopeasti kirjoittaminen sujuu. Osaan ehkä kirjoittaa kevyttä tekstiä sujuvasti, mutta entä analyysi? Entä riittävätkö voimat? Entä jos väsyn – silloin loppuu niin kirjoittaminen kuin siitä saatu nautintokin.

Olisi varmaan hyvä olla realistisempi aikataulun teossa, mutta jotenkin en nyt vaan pysty. Tuntuu siltä, että minun on vain pakko juuri nyt ajatella tämän onnistuvan. Jos lähden himmailemaan ja hyssyttelemään, en saa mitään aikaan. Voi olla, että parin viikon päästä kirjoitan teille, ettei tämä toimi. Ehkä jo parin viikon päästä tajuan, ettei kirjoittaminen suju niin kuin suunnittelin. Mutta juuri nyt tämän aika vauhdikkaan aikataulun tekeminen tuntuu parhaalta.

Loma, sekin on mukana aikataulussa. Tosin vasta syyskuun alussa, mutta hyvää kannattaa odottaa. Aikataulu on tehty ajatuksella, että työpäiviä on viikossa vain viisi, ja työtunteja 7-10 päivässä, tilanteesta riippuen. Toisinaan olen valmis käyttämään hommaan lauantaitkin, mutta toisaalta juhannusaattona en aio olla töissä. Eli kohtuullista, yrittäjähenkistä kirjoitustyötä tiedossa.

Aikatauluja suunnittelessa kaikuu mielessä uudestaan ja uudestaan se Benjamin Kiven ihanuudessaan hirveä toteamus Tuomas Kyrön romaanissa: “En pitänyt vapaapäiviä. Kun tietää mitä tahtoo ja mihin aikoo, on aina vapaa.”

Tiedän mihin aion vaikken olekaan aina varma, haluanko sitä. Mutta se käsikirjoitus tulee olemaan ohjaajillani syyskuun lopussa. Näillä puheilla päätän tämän työpäivän.

 

Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina

Loppuvuodesta nappasin Täällä toisen tähden alla -blogista useitakin kiinnostavan kuuloisia lukuvinkkejä, joiden joukossa oli myös Joyce Carol Oatesin romaani Kosto: rakkaustarina (Rape: A Love Story, 2003, suom. 2010). Luin sen viime viikolla; luin vaikka teki kipeää ja teki mieli huutaa ääneen. Kerroin kirjasta kyläilemässä olleelle ystävälleni silmät kyynelissä, niin tuskaisaa edes aiheesta puhuminen oli.

Oates käsittelee kirjassaan ihmisyyden rumuutta ja pahimpia puolia. Kirjan alussa joukko nuoria miehiä raiskaa porukalla Teena-nimisen naisen henkihieveriin. Paikalla on myös hänen 12-vuotias tyttärensä, joka selviytyy kuin ihmeen kaupalla seksuaaliselta väkivallalta, mutta joutuu todistamaan äitinsä joukkoraiskausta. Raiskaus on kammottava rikos jo sellaisenaan, mutta Oates kääntää siitä vielä pahimmat puolet esiin. Oikeudenkäynnin alkaessa kirjailija osoittaa, kuinka ihminen on ihmiselle susi. Taitavan lakimiehen avulla Teenaa nöyryytetään oikeuden istunnossa ja koko tilanne kääntyy nurinkurin – hänestä tulee syyllinen, raiskaajista viattomia. Ei ihme, ettei Teena enää halua elää.

Seuraavana päivänä siitä kun olin aloittanut kirjan, verkkolehdestä ponkaisi silmilleni otsikko, jossa kerrottiin keuruulaisella varuskunta-alueella epäiltävän joukkoraiskausta. Vaikka sittemmin on tarkennettu, että kyseessä on ilmeisesti “vain” yksi epäilty, tuona päivänä tuo uutinen sai minut aika järkyttyneeksi. Oatesin kirjan ollessa tuoreena mielessä  uutinen todellisesta joukkoraiskauksesta muistutti vähän liikaa ihmisten pimeästä puolesta.

Kostossa on kuitenkin myös rakkaustarina. Vertavaluvan, teho-osastokunnossa olleen Teenan luokse ensimmäisenä saapunut poliisi ei pääse tapauksesta irti. Hän on Dromoor, vakaa ja urallaan hiljalleen etenevä poliisi, Persianlahden sodan veteraani ja pienen lapsen isä. Dromoorista kerrotaan enemmän kuin Teenasta, joka on tarinassa vain uhrin roolissa. John Dromoor on yhtä aikaa sankari ja antisankari. Hän ei varsinaisesti edusta ihmistyyppiä josta pitäisin, sellainen vähän sotatraumainen asehullu kun on. Mutta hänen oikeudentajunsa ei kestä seurata mitään tekemättä, kuinka Teenan elämä tuhotaan, joten hän ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Dromoorin teoissa on tarinan rakkaus, julmalla ja alkeellisella tavalla. Toisaalta rakkaustarina on Teenan tyttären osassa; tytär rakastuu aikuiseen, pelastajan roolissa esiintyvään poliisiin ja toisin kuin äitinsä, tytär tietää voivansa luottaa Dromoorin apuun, kun kostoa tarvitaan.

Kosto: rakkaustarina on lyhyt kirja. Sen luvut ovat lyhyitä mutta tehokkaita, sanat säästeliäitä mutta sitäkin julmempia. Mieleenpainuva kirja.

 

Esikaupungista kampukseksi

Jälleen on yksi haave toteutettu. Viime elokuussa julkaistiin ensimmäinen toimittamani kirja, mutta tänään sain olla julkkareissa ihan kokonaisen kirjan kirjoittajana. En toki yksin, vaan yhtenä kolmesta kirjoittajasta. Tänään julkaistiin virallisesti kesäkuun alusta asti tekeillä ollut kirjahanke, jonka tuotoksena syntyi teos Esikaupungista kampukseksi. Elämää Rajakadun seudulla. Kirjan tilasi ja kustansi Jyväskylän ammattikorkeakoulu, jonka julkaisusarjan nro 125 tämä Rajakatu-kirja on.

Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, parasta työssä olivat haastateltavani ja ne tarinat, joiden äärelle pääsin työtä tehdessä. Kirja on historiikki, mutta ei aivan perinteinen sellainen. Rajakadun historiaa ja nykypäivää käydään läpi tarinoiden muodossa, ihmisten omien muistojen ja kokemusten kautta. Saimme kirjoittaa alueen elämästä sellaisena kuin se kuului, näkyi, tuoksui ja tuntui eri vuosikymmeninä. Kuvilla on tärkeä osuus, sillä niiden kautta alueen muutos tulee parhaiten esiin.

Rajakadun varrella on sijainnut aikanaan Suomen suurin kansakoulu, Jyväskylän keskuskansakoulu. Siellä on ollut jo sitä ennen Suvimäen koulu, jolla on oma maineensa jyväskyläläisten keskuudessa. Koulujen takana sijaitsevalla harjulla on hypätty mäkeä SM-tasolla ja kadun eteläreunan taloissa on eletty, kuten eräs informantti asian totesi, hyvää elämää. Nykyään Rajakatu on ennen muuta ammattikorkeakoulun kampusaluetta. Kadun varren taloissa asuu yhä paljon alkuperäisiä asukkaita 1950-luvulta, mutta myös paljon opiskelijoita. Liikeyritysten määrä on kutistunut, mutta haastattelemamme yrittäjät pitävät liikepaikastaan keskustan tuntumassa, vilkkaasti liikennöidyn kadun varressa.

Kirjan tekeminen oli välillä väsyttävää ja raskasta enkä yritäkään väittää, että olisin nauttinut joka hetkestä. Opin kuitenkin sitä tehdessä paljon, ja suurelta osin se oli palkitsevaa ja iloista, antoisaa työtä. Se oli työtä, johon minulla on koulutus; työtä, jota olen halunnut tehdä ja haluan tehdä jatkossakin.

Tämän päivän tilaisuuteen oli kutsuttu joukko haastateltuja ja kirjan tekoa tukeneita henkilöitä. Oli silkkaa iloa tavata heitä uudelleen ja saada JAMKin tarjoamien kakkukahvien muodossa kiittää heitä avusta. Tässä onkin sopiva tilaisuus lähettää myös tuoreen kirjailjan terveiset: haluan kiittää lämpimästi sekä JAMKin toimituskuntaa että omaa professoriamme kaikesta avusta ja tuesta kirjaa tehdessä. Samoin haluan kiittää kahta kirjoittajakollegaani, joiden kanssa yhdessä saimme teoksen aikaan. Suurin kiitos kuuluu kuitenkin Rajakadulla eri tavoin vaikuttaneille ihmisille: tämä on heidän kirjansa.

Esikaupungista kampukseksi. Elämää Rajakadun seudulla -teosta myydään Jyväskylän ammattikorkeakoulun pääkampuksen kirjastossa Rajakadulla, hyvinvarustetuissa kirjakaupoissa sekä Tähtijulkaisut-verkkokaupassa.